Vihapuhe on tuomittavaa

Helsingin Sanomat nosti tänään esiin tutkijoiden kohtaaman vihapuheen. Se ei tarkemmin määritellyt mistä siinä on kysymys, mutta ainakin erilainen uhkailu tai mustamaalaaminen voidaan katsoa vihapuheeksi.

Itse en ole urallani kokenut vihapuhetta työni takia, vaikka esiinnynkin siihen liittyen kohtuullisen usein julkisuudessa. Tosin tutkimuksiin perustuvista sanomisistani on kerran tehty valitus tutkimusalaani lähellä olevaan ministeriöön. Sieltä eräs virkamies kysyi asiasta ja kerroin hänelle mihin tosiasioihin kannanottoni perustui.

Vaikka olenkin siis itse säästynyt vihapuheelta, on se helppo tuomita. Asiaton uhkailu tai mustamaalaaminen julkisuudessa tai edes yksityisesti eivät ole millään muotoa hyväksyttäviä. Eivät edes vihapuhujan omien pelkojen tai uskomusten perusteella.

Toisaalta olisi myös ymmärrettävä, että tutkijan työhön kuuluu elimellisesti hänen esittämiensä näkemysten perusteltu kritisoiminen. Sitä olen itsekin pyrkinyt silloin tällöin tekemään tämänkin blogin puitteissa (esimerkki ja toinen).

On siis erotettava vihapuhe ja asiallinen kritiikki toisistaan. Ensimmäinen ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää ja jälkimmäinen taas on yhteiskunnallisen kehityksen edellytys - mikä olisikaan vahingollisempaa kuin sellainen yhden totuuden yhteiskunta jollaisesta Pohjois-Korea tai Saudi-Arabia toimivat varoittavina esimerkkinä. Ja yllättäen jopa Ruotsi, jossa parlamentissa ryhdyttiin lapselliseen toisinajattelijoiden hylkimisleikkiin muutama vuosi sitten.

Ruotsin tapaus on sikälikin omituinen, että heillä olisi ollut hyväksi osoitettu toimintamalli naapurista. Suomessahan enemmistön vaarallisena pitämä poliittinen aate on totuttu testaamaan antamalla sille poliittista vastuuta.

Klassinen esimerkki tästä on maan alta nousseiden kansandemokraattien ottaminen Paasikiven II hallitukseen vuonna 1944. Kansa näki puolueen vallankäytön, itse puolue ei radikalisoitunut ja Suomen nousu kohti länsimaista korkean elintason valtiota pääsi alkamaan huolimatta sodanjälkeisistä surkeista lähtökohdista.

Ruotsissa olisi puolestaan osattu tehdä käännös maahanmuuttopolitiikassa muutamia vuosia aiemmin - ja ehkäpä myös tuloksellisemmin. Näin maahan vyöryneiden turvapaikanhakijoista aiheutuneet ongelmat olisivat jääneet pienemmiksi.

Mutta palataan vielä hetkeksi tutkijoiden kokemaan vihapuheeseen. Helsingin Sanomien jutussa on yksi virke, joka vaatii huomiota.

Se on tämä: "netin vihapuhe ei ole pelkästään tutkijoiden riesa, vaan sen uhriksi voi joutua kuka tahansa – etenkin, jos julkisuudessa kyseenalaistaa maahanmuuttokriittisiä tai suoranaisia rasistisia kommentteja tai muuten puolustaa vaikka maahanmuuttajien oikeuksia."

Väite pitää epäilemättä paikkansa, mutta on yksipuolinen. Aivan vastaavalla tavalla kuka tahansa netinkäyttäjä voi joutua vihapuheen kohteeksi, mikäli hän kritisoi Suomen harjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Esimerkiksi Jussi Halla-aho on saanut useampiakin uhkauksia, joista yksi ilmeisesti jopa tänne tulleelta maahanmuuttajalta. Sen sijaan tämä sitä edeltänyt uhkaava vihjaus lienee lähtenyt kantasuomalaisen kynästä. Ja kaikkihan muistamme maahanmuuttokriittiseen henkilöön Tampereella kohdistuneen väkivallan.

Lopuksi haluan kiittää blogini lukijoita siitä, että kommentointi on pysynyt asiallisena eikä ole juuri sisältänyt vihapuhetta itseäni tai muitakaan keskustelijoita kohtaan. Siitä syystä kommenttipalstalta ei ole juurikaan tarvinnut poistaa kirjoituksia eikä rajoittaa lukijoiden kirjoittamisoikeuksia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pauli Juuselalle maailma on jo täällä
Satu Vasantolan valaiseva vihakirjoitusanalyysi
Veronica Honkasalo ei vain ymmärrä