keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Veronmaksaja pelasti pankinomistajia, entä sitten?

Yksi markkinatalouden perusajatuksista on, että rahaa syystä tai toisesta omistavat henkilöt sijoittavat pääomia taloudelliseen toimintaan, joka saattaa tuottaa voittoa tai tappiota. Tämä koskee niin oman pienen yrityksen omistavia kuin suuriin konserneihin sijoittavia.

Palkansaaja puolestaan sijoittaa aikaansa yritysten toiminnan edistämiseen ja saa vastineeksi palkan. Työntekijän tulot eivät pääsääntöisesti vaihtele suhdanteiden mukana, vaan takaavat vakaan toimentulon.

Sen sijaan yrittäjä tai sijoittaja voi kääriä pääomia sijoittamalla suuriakin tuloja, mutta huono sijoitus saattaa viedä tuhkatkin pesästä. Sitä kutsutaan sijoittaja- tai pienyrittäjän kohdalla yrittäjäriskiksi.

Oleellista tässä kaikessa on se, että sijoittamalla rahoja yritystoimintaan on mahdollista saada suuria tuloja, mikä motivoi rahakkaita henkilöitä käyttämään rahansa taloudellisen toimeliaisuuden kannalta yleishyödyllisesti. Riski puolestaan huolehtii siitä, että sijoittajat valvovat sijoituskohteensa toimintaa siten, että se on tervettä. Näin talous ja sen myötä koko kansantalous hyötyy.

* * *

Kreikan taannoinen pankkiskandaali oli malliesimerkki siitä, kuinka markkinatalous sotkettiin julkisella rahalla. Saksalaiset ja ranskalaiset pankit sijoittivat rahojaan holtittomasti ja saivat sitä kautta suurvoittoja. Kun riski sitten toteutui, eivät maksumiehiksi joutuneetkaan rahaa käärineet saksalaiset tai ransakalaiset sijoittajat, vaan veronmaksajat.

Sama tapahtui äskettäin Italiassa. Kaksi maan pankeista ajautui ongelmiin, minkä italialaiset poliitikot ratkaisivat ottamalla sijoittajien riskit veronmaksajien piikkiin.

Näin varmistettiin, että kriisipankkiin sijoittaneista kansalaisista iso osa välttyi kokonaan tappioilta, mikä oli maan poliitikoille tärkeää. Hintana poliitikkojen kasvojen säilymisestä veronmaksajien lasku saattaa nousta lopulta jopa 17 miljardiin euroon.

Näin tapahtui siitä huolimatta, että EU:ssa on sovittu pankkiunionista, jossa ideana on riskin jakaminen sijoittajien kesken ja veronmaksajien vapauttaminen sijoitustoiminnan riskien kantajan roolista. Mallia näytti espanjalainen Banco Santander: se osti halvalla vaikeuksiin joutuneen Banco Popularin, jonka omistajat joutuivat siten kantamaan epäonnistumisen riskin nahoissaan.

Italiassa siis kuitenkin päätettiin toimia eri tavalla ja pelastaa kriisipankkien omistajat huolimatta EU:n pankkiunionista. Tämän mahdollisti maan lainsäädäntö, minkä seurauksena EU-maissa syntyi paineita yhtenäistää omaa lainsäädäntöään.

Toisin sanoen nyt Italiassa nähty kriisi edisti pieneltä osaltaan EU:n liittovaltiokehitystä, joka on monista syistä ollut jäissä. Tämä osoitti jälleen kerran sen, että EU:n ja yhteisvaluuttajärjestelmän sisällä on rakenteellisia ongelmia, joiden perimmäinen ratkaisu löytyy vain loppuun asti viedystä integraatiosta.

Tuon integraation lopputulos saattaa olla pankkien osalta ehkä positiivinen, kuten Espanjan esimerkki osoitti, mutta monien muiden ongelmien suhteen ainakin suomalaisten veronmaksajien kannalta ongelmallinen. Erityisen hankala pähkinä purtavaksi olisi eri talouksien välisten tuottavuuserojen hallitseminen - niiden ratkaiseminen vaatisi käytännössä pysyvää tulonsiirtomekanismia pohjoisesta etelään.

Mutta ovatko suomalaiset valmiita sellaiseen?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen vastuista Kreikassa
Euroopan Unionin syvin olemus
Mihin Kreikan vaihtoehdot johtavat?


7 kommenttia:

  1. Noniin, hillitäänpäs sitä populismia taas vähän. Kun pelastetaan pankkeja, niin nimenomaan EI pelasteta niiden omistajia. Valtio ottaa pankin haltuunsa, yleensä myy pankin elinkelpoiset osat toisille pankeille, ja siirtää loput roskapankkiin missä niistä yritetään tiristää vielä vähän rahaa. Pankin osakkeet menettävät siinä rytäkässä arvonsa ja omistajat omistuksensa. Pankin omistajat voisivat menettää enemmän vain jos luovuttaisiin siitä periaatteesta että osakkeenomistaja vastaa vain sijoituksellaan, ei koko omaisuudellaan.

    VastaaPoista
  2. Hesarin mukaan: "Kriisipankkiin sijoittaneista kansalaisista iso osa ei kärsinyt lainkaan tappioita, mikä oli maan poliitikoille tärkeää. Veronmaksajien lasku taas voi nousta 17 miljardiin euroon saakka." Olennaista uutisessa on, että siinä puhutaan pankkiin sijoittaneista kansalaisista, ei tallettajista. Epäselvää on, miten yhtälö toimii, jos pankin hyvät osat myydään eurolla, mädät lainat parkkeerataan roskapankkiin, kansalaiset eivät kärsi ja valtiolle syntyy tappiota BEUR 17.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...valtion tappiot maksaa veronmaksaja!

      Poista
    2. Kyllä, mutta minkä maan veronmaksajat maksavat Italian valtion tappiot?

      Poista
    3. Sijoittajilla tarkoitetaan tässä pankin joukkovelkakirjoja ostaneita. Jos pankkia ei aseteta konkurssiin, niin joukkovelkakirjalainat maksetaan. Sen sijaan kun pankki paloitellaan ja myydään, niin osakkeet nenettävät arvonsa. Mädistä lainoista tulee valtiolle tappiota.

      Poista
    4. Ymmärtääkseni italialaisten ongelmapankkien joukkovelkakirjalainojen tuotto on ollut hyvä ja moni tavallinen kansalainen on sijoittanut niihin merkittäviä summia. Taloudellisesta riskistä on siksi tullut poliittinen riski. On ehkä hieman harhaanjohtavaa puhua talletussuojasta tai omistajavastuusta, kun ongelma on jossain välimaastossa.

      Poista
  3. Tuhka tuumii että siinä laskettiin poliittinen riski niin isoksi pankin kaatuessa ja ehkä ne pelkäsivät kriisin leviämstä. Joten oparemopi pelastaa pankki nyt, se oli liian iso kaatumaan. Saa nähdä miten käy silloin kun pankki on liian iso pelastettavaksi

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!