Omaisuuskatto

Vasemmistonuoret ovat huomanneet, että joillakin suomalaisilla on suuria omaisuuksia. Niinpä he ovat - itse asiassa jo vuosia sitten - ottaneet tavoitteekseen sosialisoida kaikilta ihmisiltä viiden miljoonan euron ylittävän omaisuuden. 

Tämä siis maassa, josta rikkaimmat siirtävät omaisuuttaan pois ilman omaisuuskattoakin. Ja jossa monen ihmisille työtä ja hyvinvointivaltiolle verotuloja tuottavan yksityisen yrityksen arvo ylittää mainitun viiden miljoonan euron arvon. Puhumattakaan suomalaisten pörssiyritysten suuromistajien salkkujen arvosta.

Ei siis ihme, että Kokoomuksen nuorisojärjestö väänsi kollegoidensa ehdotuksen seurauksia rautalangasta. He totesivat, että "kun omaisuuden kerryttämiseen asetetaan keinotekoinen raja, sijoittajat ja yrittäjät, jotka kykenevät mobilisoimaan suuria pääomia, siirtäisivät toimintansa nopeasti maihin, joissa heidän mahdollisuutensa kasvattaa omaisuuttaan eivät ole rajoitettuja. Tämä johtaisi väistämättä investointien ja työpaikkojen vähenemiseen Suomessa... minkä seurauksena Suomi näivettyisi". 

Lisäksi - edelleen kokoomusnuorten näkemyksen mukaan - ehdotuksen toteuttamiseksi "vaadittaisiin valtiolta ennennäkemätön byrokraattinen koneisto arvioimaan yksityishenkilöiden omaisuuden arvoa", joka sekään ei olisi yksiselitteinen ottaen huomioon esimerkiksi yritysten osakkeiden arvon vaihtelun taloudellisten suhdanteiden mukana.

Omalta osaltani lisään vielä sen, että omaisuuskaton asettaminen vähentäisi myös Suomessa pysyvien yrittäjien motivaatiota tehdä pitkiä työpäiviä saadakseen liiketoimintansa tuottavaksi - ja ylipäänsä vähentäisi ihmisten halua ryhtyä yrittäjiksi. Eikä se myöskään houkuttaisi ulkomaisia yrittäjiä tai korkeapalkkaisia erityisosaajia hakeutumaan maahamme.

On siis syytä todeta surullisena se tosiasia, että vielä 21. vuosisadalla meillä on politiikkaan pyrkimässä nuoria, joilta puuttuu täydellisesti käsitys talouden tosiasioista. Ja joista osa tulee todennäköisesti nousemaan päättäjäksi ainakin kuntiin, aluehallintoon ja eduskuntaan - ja tavoittelemaan jälleen kerran sosialistista utopiaa, joka viime vuosisadan laajamittaisissa kokeiluissa osoittautui kerta toisensa jälkeen täydellisen epäonnistuneeksi järjestelmäksi tuottamaan ihmisille vapautta ja hyvinvointia.

 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Paavo Arhinmäki kiisti potkaisseensa autoa
Li Andersson yllättyi
Poliittinen umpiokupla

Kumpi jää käyttämättä: arvotavara vai halpatuote?

Helsingin sanomien pääkirjoitus käsitteli metsäteollisuuden pyrkimyksiä kehittää korkeamman jalostusasteen tuotteita. Aihe on sinänsä hyvinkin kulunut, sillä onhan kyseistä teollisuudenalaa totuttu jo vuosikymmenten ajan moittimaan bulkkituotannosta. 

HS:n pääkirjoitus päätyi tähän blogiin siksi, että siinä oli kaksi kohtaa, joita voisi pitää vähintäänkin mielenkiintoisina. Niistä ensimmäinen oli toteamus, jonka mukaan "ligniinin jalostusarvo on aivan toista luokkaa kuin sellun: ligniinin kilohinta on 10–150 euroa kilolta, kun sellukilosta on saanut viime aikojen korkeasuhdanteessa 70 senttiä". 

Tämä on tietenkin sinänsä totta, mutta vertailu on sikäli outo, ettei sellua tehdä ligniinistä, vaan nimensä mukaisesti selluloosasta. Ja siten sen asettelu on kuin vertaisi lihapullia hajuveteen. Eli kyseessä ei ole "joko tai"-tilanne vaan "molempi parempi"-mahdollisuus.

Vielä oudompi oli kirjoituksen loppukaneetti, jonka mukaan "kun puusta saatava rahamäärä kymmenkertaistuu... metsään voi jättää enemmän puita kasvamaan tulevien keksintöjen materiaaliksi – tai ihan muuten vain."

Kirjoittajan logiikka perustunee oletukseen, jonka mukaan metsäteollisuutemme tähtäisi johonkiin kiinteään lopputulokseen eli tietyn suuruiseen voittoon. Siis tuloon, joka määräytyy tuotteen nettomyyntiarvon ja määrän välisen kertolaskun avulla.  

Tämän näkemyksen osoittaa vääräksi jo se, että Suomessa on jo viidenkymmenen vuoden ajan jätetty metsiin puuta enemmän kuin sieltä on hakattu, vaikka samalla metsistä poistetun puun määrä on kasvanut tehokkaan metsänhoidon ansiosta. Niinpä metsiemme puumäärä on nyt aivan oleellisesti suurempi kuin minun lapsuudessani - samoin kuin metsäteollisuuden tuottama liikevoitto. 

Lisäksi voi miettiä sitä, että jos ihmiseltä on kadoksissa tavallinen sukka, hän tuskin vaivautuu etsimään sitä kovinkaan pitkään. Jos sen sijaan kadoksiin joutuu arvokas timanttikultakoru, näkee sen omistaja epäilemättä melkoisen vaivan löytääkseen koristeensa. Pääkirjoittajan näkemyksen, jonka mukaan puun arvon kasvu johtaisi sen käyttämättä jättämiseen, mukaan pitäisi käydä toisin päin. 

Pääkirjoituksen virheellinen logiikka on kuitenkin yleinen niiden ihmisten parissa, jotka haluaisivat suojella metsiämme joko luonnon monimuotoisuuden tai ilmastonmuutoksen torjunnan takia. Sikäli he ovat kuitenkin oikeassa, että keskusjohtoinen yhteiskunta voi metsien arvon noustessa määrätä metsiä hakkuukieltoon ilman, että sen saamat veroluontoiset tulot vähenevät. 

Mutta samalla tuo keskusjohtoinen yhteiskunta menettää arvonnousun seurauksena kasvavan verotulon, joka mahdollistaisi julkisten palveluiden parantamisen. Tai jolla voitaisiin esimerkiksi tasapainottaa suomalaisen yhteiskunnan akuuttia taloustilannetta, jonka korjaamiseen Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos juuri totesi tarvittavan ensi hallituskaudella neljän miljardin euron vuosittaista sopeuttamista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vihreä metsäpolitiikka menee metsään
Merkittävän viikon päätteeksi
Suomalaiset metsäyritykset palkittiin vastuullisuudesta