Kuka on syyllinen Suomen hiilinieluongelmiin?

Viime päivinä on taitettu paljon peistä Luonnonvarakeskuksen (Luke) hiililaskelmista, koska niihin tehtyjen muutosten jälkeen Suomen metsät ovat palanneet hiilinieluiksi. Samalla laskelmia tehneet tutkijat ovat joutuneet suorastaan sylkykupin asemaan. 

Siksi ajattelin vähän valaista, mistä tässä ongelmassa on perimmältään kysymys. Ja samalla paljastaa todelliset syylliset, sillä he eivät ole tutkijoita. 

* * *

Hiilitaselaskelmat muuttuivat merkittäviksi YK:n ilmastosopimuksen (1992) ja Kioton pöytäkirjan (1997) myötä. Niissä velvoitetaan sopimuksiin sitoutuneet maat raportoimaan LULUCF-sektorin nielut ja päästöt vuosittain. Lyhenne tarkoittaa maankäyttöa, maankäytön muutosta ja metsätaloussektorin hiilitasetta.

Luke perustettiin vuonna 2015 ja sen tehtäväksi keskitettiin samalla kasvihuonekaasupäästöjen laskenta, jota oli aiemmin tehty useammassakin organisaatiossa. Toisin sanoen kyse on ollut ja on edelleen poliittisen päätöksentekokoneiston Lukelle ja sen tutkijoille määräämästä tehtävästä, eikä laitoksessa työskentelevien tutkijoiden tai edes laitoksen johdon omaehtoisesta tieteellisestä tutkimuksesta. Eikä myöskään heidän aloitteestaan, sillä tuskin kukaan tutkija haluaisi vielä käytäntöön pahasti keskeneräisten tutkimustensa tuloksia.

Todellisuudessa kasvihuonekaasulaskelmien taustalla ovat poliitikot, jotka sopivat keskenään hienolta kuulostavasta asiasta – ymmärtämättä sen teknisen suorittamisen vaikeutta. Ja Luken tutkijat pantiin tekemään näitä laskelmia riippumatta siitä, uskoivatko he itse tulostensa olevan jonkinlaista tieteellistä faktaa. 

Lienee myös niin, että Luken tutkijat ovat tehneet tämän työn saatuaan parhaansa, jotta laskelmia saataisiin tarkemmiksi. Tämän seurauksena hiililaskennan menetelmiä ja käytäntöjä on aika ajoin muutettu vastaamaan tuoreinta tieteellistä käsitystä. 

Kuten – arvoisat lukijani – olette huomanneet, ne ovat herättäneet valtavasti huomiota johdettuaan jopa arvioiden etumerkin muuttumisiin. Ja tultuaan samalla osoittaneeksi kuinka tolkuttoman hatarista lähtökohdista kasvihuonekaasulaskentaan lähdettiin. 

* * *

Tämän ongelman puki pari päivää sitten sanoiksi Luken professori Annika Kangas kahdessa sosiaalisen median viestissään. Ensimmäisessä hän kirjoitti, että "muutos tulee siitä, että tässä välissä valmistui täydennetystä aineistosta uusi malli, jolla lasketaan puiden biomassat. Ja uusi malli ennustaa isompia latvusbiomassoja kuin vanha tietyn kokoisille puille. Eikä tämä jää viimeiseksi muutokseksi."

Toisessa viestissään hän totesi myös – epäilemättä todenmukaisesti – että "ei kukaan väitä NASAn tuloksia vääriksi. Ne eivät vaan mittaa sitä, mitä Luke mittaa. Eikä varsinkaan kukaan pidä Ruotsin tuloksia väärinä. Meidän vaan olisi pitänyt mitata 10000 maaperäkoealaa enemmän vuodessa kuin nyt jo 80-luvulta, jotta voitaisiin käyttää samoja menetelmiä kuin ne."

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, on tähän tekstiin lisättävä vielä yhden professorin – eli Luken Hannu Ilvesniemen – perusteellisesti laadittu kommentti, jossa hän totesi, että "koska maan hiilivarastojen muutoksesta on mahdotonta saada tarkkoja arvioita, olisi tarkoituksenmukaista siirtyä kvantitatiivisiin lukuihin perustuvasta raportointikäytännöstä kuvailevampiin tarkasteluihin". 

* * *

Lupasin aluksi paljastaa todelliset syylliset. Itse asiassa tulin jo tehneeksi sen, sillä todelliset syylliset nyt käsillä olevaan ongelmaan ovat ne poliitikot, jotka ovat päättäneet kasvihuonekaasujen laskennasta ennen kuin siihen on ollut päteviä tieteellisiä keinoja. 

Tarkennettakoon tässä kuitenkin sen verran, että Suomi allekirjoitti Kioton pöytäkirjan vuonna 1998. Silloin maata johtivat SDP-taustainen presidentti Martti Ahtisaari (sd) ja pääministeri Paavo Lipponen (sd). Ympäristöministerin salkku oli Pekka Haavistolla (vihr).

YK:n ilmastosopimuksen aikana 1992 maatamme johtivat puolestaan presidentti SDP-taustainen Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho (kepu). Ympäristöministerinä toimi Sirpa Pietikäinen (kok).

Ikävintä tässä kaikessa on se, että luotettavan tieteellisen tiedon puuttuessa edellä mainitut poliitikot ovat päättäneet – tai heidän johdollaan on päätetty – myös siitä, että näihin puutteellisin tiedon tehtyihin – tai jos uskomme professori Ilvesniemeä, jopa teoriassa mahdottomiin – laskelmiin on kytketty valtavien rahavirtojen ohjailu paikasta toiseen. Ja sen seurauksena rakennettu byrokratia-automaatti, joka tuottaa epäreiluja päätöksiä valtioille, niiden yrityksille ja kansalaisille.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmainen veronkevennys ja metsähakkuiden vähentämisen miljardilasku
Suometsäprofessori Annamari Laurén: Suomelle miljardilaskua ennakoiva malli on huonosti tehtyä tutkimusta
Hiilinieluja vai veroeuroja?

Pitäisikö yhteiskunnan suurille perheille maksamista tuhansien eurojen kuukausituista tinkiä?

Helsingin sanomat tarttui Riikka Purran väitteeseen, jonka mukaan "Helsingissä yksinasuva saa tukea noin 1 300 euroa, yksinhuoltaja 2 000 euroa, kaksilapsinen perhe 3 000 euroa ja nelilapsinen 4 000 euroa. Suurissa perheissä summa nousee lähes 5 000 euroon."

Jutussaan HS:n toimittaja tunnusti Purran luvut oikeiksi toteamalla, että "esimerkiksi kahden aikuisen ja neljän lapsen perheessä toimeentulotuen perusosa on noin 500 euroa aikuista kohden ja 300–400 euroa lasta kohden. Kuusihenkisen perheen asumismenoja voidaan korvata enintään vajaat 1 400 euroa kuukaudessa. Yhteensä perheen tuki on siis nettona enintään Purran mainitsema noin 4 000 euroa kuukaudessa eli noin 2 000 euroa aikuista kohden".

Sen jälkeen hän kuitenkin vähätteli asiaa kirjoittamalla, että "näin suuret tukisummat ovat kuitenkin harvinaisia". Ja vetosi keskimääräiseen tukisummaan: 515 euroa kuukaudessa kotitaloutta kohti. 

* * *

Jutussa oli haastateltu asiantuntijana Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuspäällikkö Jussi Tervolaa, joka totesi nykyisen toimeentulotuen tason periytyneen vuoden 1994 uudistuksesta. Tuolloin Suomea hallitsi jo kolmatta vuotta Keskustavetoinen Esko Ahon (kepu) hallitus, jonka piikkiin nämä tulonsiirrot voi siis panna – ja epäillä anteliaisuuden motiiviksi Keskustaan myönteisesti suhtautuvien monilapsisten lestadiolaisten kannatuksen kosiskelua.

Tuolloinhan Suomessa oli vain pieni määrä tuen nykyisiä suurkäyttäjiä, eli erityisesti islamilaisista maista tulleita maahanmuuttajia. Eikä lakia säädettäessä todennäköisesti edes ajateltu heitä – tai jos ajateltiinkin, pidettiin heille kohdistuvaa summaa merkityksettömänä.

* * *

HS:n jutun mukaan "katettaviin menoihin kuuluvat ravintomenot, vaatemenot, vähäiset terveydenhuoltomenot sekä henkilökohtaisesta ja kodin puhtaudesta, paikallisliikenteen käytöstä, sanomalehden tilauksesta, puhelimen ja tietoliikenteen käytöstä ja harrastus- ja virkistystoiminnasta aiheutuvat menot", joiden lisäksi "korvataan asumismenot, 'vähäistä suuremmat' terveysmenot ja muun muassa varhaiskasvatusmaksut".

Jokainen voi tietenkin itse pohtia, ovatko kaikki nämä menot sellaisia, että ne kuuluvat veronmaksajien kustannettaviksi. Ja mietiskellä myös sitä, että Tervolan mukaan "tukien tasot ovat aina kompromisseja köyhyyden vähentämisen ja työnteon kannustimien välillä". 

Tämä siis tilanteessa, jossa Suomeen on ilmaantunut ideologisista syistä työstä kieltäytyviä ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen elämisen muiden kustannuksella.

* * *

Tervola teki HS:n jutussa myös vertailun muihin pohjoismaihin toteamalla, että "Ruotsissa on yleisesti matalampi toimeentulotuen taso kuin Suomessa... Tanskassa sen sijaan tuki on monissa tilanteissa korkeampi kuin Suomessa, mutta nuorilla ja maahanmuuttajilla Tanskankin tuki on laajalti Suomen tukea matalampi." Lisäksi Tanskassa tukeen liittyy hänen mukaansa tiukkoja velvoitteita.

Omalta osaltani totean, että kaiken edelle kirjoittamani perusteella toimeentulotukia on sekä varaa että syytä tiukentaa ja rajata. Tähän on viitannut myös perustuslakivaliokunta, joka – edelleen HS:n artikkelin mukaan – on tulkinnut lain kohtaa "jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon" painottamalla sanoja "joka ei kykene hankkimaan". 

Toisin sanoen veronmaksajalla ei ole velvollisuutta maksaa tukia esimerkiksi sellaisille, jotka kieltäytyvät heille osoitetuista muista keinoista hankkia elämälle välttämättömän toimeentulon. Siis esimerkiksi tarjotusta työstä.

* * *

Tervola puolestaan nosti esille periaatteen, jonka mukaan tukien leikkaamista "olisi syytä perustella halutun kulutustason kautta ja mahdollisesti karsia lakisääteisen kulutuskorin sisältöä. Tällöin tason asettaminen olisi läpinäkyvää myös kansalaisille". 

Tämä kuulostaa järkevältä, mutta nähtäväksi jää, mitä hallitus lopulta esittää eduskunnalle. Samoin kuin se, mitä kansanedustajat hyväksyvät. 

Selvää kuitenkin on, että EU:n päätös ottaa Suomi holhoukseen asettaa eduskunnalle vahvan insentiivin huolehtia julkisten menojen leikkaamisesta. Ja sillä listalla tarpeettomat ja työntekoon negatiivisesti vaikuttavat tulonsiirrot on syytä asettaa ensimmäiseksi poistettavian – tai ainakin supistettavien – menojen joukkoon.

Päivän aiempi merkintä:
Humanisteilla on näytön paikka

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalaisaloite omien kustannusten maksattamisesta muilla ihmisillä

Vasemmiston poliittinen propaganda on tehonnut

Työstäkieltäytyjäliitto

Maria Ohisalo valehteli - Yle salasi ministerin arvostelun

Twitterissä heräsi eilen värikästä keskustelua sen jälkeen, kun sisäministerimme Maria Ohisalo (vihr) oli väittänyt 1990-luvun lamasta, että "elvyttävän politiikan sijaan Suomessa valittiin tiukka leikkausten linja". Viestintäalan yrittäjä ja talouskolumnisti Jouko Marttila syytti Ohisaloa ”ministeritason historian vääristelystä” ja kuntapoliitikko Harri Syrjäläinen (kok) kysyi, että "mikä olisi ollut se toinen vaihtoehto". Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi suositteli ministerille lukemistoksi 1990-luvun lamahallituksen ministereiden Iiro Viinasen (kok) ja Esko Ahon (kepu) tuon ajan realiteeteista kertovia kirjoja. 

Lopulta itse Esko Aho totesi, että talouden syöksyessä alas "elvytettiin kaikella sillä rahalla, mikä velaksi edes saatiin". Hän kertoi juuri lukeneensa "yhteenvetoa valtiovarainministeriön valtiosihteerin Raimo Sailaksen ja presidentti Mauno Koiviston keskusteluista, joita he kävivät 1992. Herrat pohtivat, että mitä tehdään, jos velansaanti loppuu kokonaan. Mitä valtio voi ylipäätään maksaa ja mitä ei. Pidetäänkö presidentinlinna lämpimänä? Maksetaanko lapsilisät? Sellainen oli tilanne 1992."

Lopuksi vielä Etlan tutkimuspäällikkö Hanna Virtanen totesi, että "siihen Ohisalon väitteeseen, että koulutuksen resurssit eivät olisi palautuneet lamaa edeltävälle tasolle 30 vuodessa, olisin kaivannut perusteluja. Minun käsitykseni on, että jo 2000-luvun alussa mentiin koulutusresursseissa 90-luvun lamaa edeltävälle tasolle ja sen ohikin."

Kaiken kaikkiaan näyttäisi olevan selvää, ettei Ohisalo ollut tälläkään kertaa selvittänyt tosiasioita, vaan päästeli suustaan (näppäimistöltään) puhdasta luikuria, jonka ainoana perusteena oli hänen oma hurmoksellinen ideologiansa. Sama taipumus on näkynyt jo aiemminkin hänen puheissaan valtioneuvoston jäsenenä.

On siis syytä olla huolissaan siitä, mitä Suomelle tapahtuu kun sisäministerinä istuu tosiasioista piittaamaton henkilö, joka ajaa ideologiaansa joko tarkoituksellisten tai tietämättömyydestä johtuvien valheiden perusteella. Toivottavasti tämän ymmärtää myös Suomen kansa, kun sille tulee muutaman kuukauden kuluttua tilaisuus ottaa asiaan kantaa kunnallisvaalien äänestyskopissa. 

Ehkäpä tästä johtuu se, ettei vihervasemmistolaisten toimittajien kansoittama Yle ole ainakaan toistaiseksi nähnyt tarpeelliseksi uutisoida eilistä keskustelua kansalaisille. Eikä sitä ole tehnyt myöskään Helsingin Sanomat, vaikka saman erkkomedian julkaisema Ilta-Sanomat nostikin asian esille. Näin tieto Ohisalon ideologisperusteisesta valheesta ei kantaudu äänestäjäkunnalle maan suurimpien medioiden kautta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Irakilaismiehen tapaus sekä EIT:n ja Pakolaineuvonnan asema
Yle johti kuulijoitaan harhaan
Ohisalon politiikka ei nauti edes vihreiden kannatusta