Sus siunakkoon

Luin aamulla lehtijutun, jossa kerrottiin, että suurpetojen laittomasta metsästyksestä epäillyt henkilöt arvostelivat poliisin kuulusteluissa viranomaisia ja kaatolupien määrää. Erityisesti sudet ja ilves olivat aiheuttaneet närää.

Tapaus toi mieleeni yli kymmenen vuoden takaisen keskipohjalaisen Perhon susijutun, jonka pohjalta kirjoitin aiheesta silloin tuoreeltaan tavalla, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Ja siksi kopioin hiukan muokaten ja näkökulmaa vähän laventaen sen oleellisen sanoman tähän toivoen, että sillä olisi vaikutusta kaikkien suomalaisten asenteisiin. 

Uskon nimittäin kaikkien asiaa vähänkin pohtivien ymmärtävän sen, että sekä taannoinen Perhon että nyt tutkittavan oleva Savon tapaus osoittavat erityisesti suteen kohdistuvan petovihan olevan Suomen salomailla yleisesti hyväksytty katsantokanta, jonka pitää aisoissa vain lain kouran pelko.

Siksi on selvää, että mikäli susi syö Suomessa yhdenkin lapsen, ei ihmisten susivihaa pysty suitsimaan millään, vaan kaikki Suomen sudet eläintarhojen asukkeja lukuun ottamatta tulevat lahdatuksi. Aivan varmasti.

* * *

Tästä syystä suosittelen viranomaisia ja erityisesti luontoväkeä huolehtimaan siitä, että asutuskeskuksissa säännöllisesti näyttäytyvät sudet tapetaan laillisesti. Kuten myös uhkaavasti käyttäytyneet tai vaikka vain ihmistä rohkeasti lähestyneet sudet. 

Mikäli nämä keinot eivät riitä pitämään susikantaa sen kokoisena, että riski ihmislapsen saaliiksi jäämisestä on olematon, on myös susien suojelijoiden syytä vaatia lisää metsästyslupia. Sekä vastapainoksi susien laittomasta tappamisesta kovempia rangaistuksia. 

Tämä tarkoittaisi susipopulaation pitämistä suhteellisen pienenä. Tästä ei synny itse susipopulaatiolle sen suurempaa perinnöllistä vahinkoa, koska itärajan takaa maahamme virtaa jatkuvasti lisää suden geenejä. Näin ollen Suomessa ei ole geneettisesti eristäytynyttä susipopulaatiota kuten Ruotsissa, missä eristys on aiheuttanut pedoille ajoittain geneettisiä ongelmia.

* * *

Metsästäjille haluan puolestaan sanoa, että susi lisääntyy sen mukaan, paljonko sillä on ruokaa eli metsissä hirvieläimiä. Ja siksi juuri heillä - ainoina ihmisinä - on valta ja mahdollisuus huolehtia susien elinolosuhteista maassamme. 

Erityisen idioottimaista tässä suhteessa on hirvieläinten talviruokinta, joka pitää erityisesti kauris- ja peurakantoja epäluonnollisen suurena. Ja on sitä kautta tarjonnut susille mahdollisuuden nopeaan lisääntymiseen - ja sitä kautta saattanut metsästyskoiria susien suuhun. 

Turha koirien runsaista menetyksistä on susia syyttää niin kauan, kun perimmäinen syyllinen katsoo vastaan peilistä, mikäli sattuu sellaiseen vilkaisemaan. 

* * *

Tällä kirjoituksella toivon osoittavani, että kiistan molemmilla osapuolilla - ympäristöväellä ja maaseudun metsästävillä asukkailla - olisi susiasian suhteen paljon parannettavaa. Ja toivoisin sen esilletuomisella edes hiukan lisääväni ymmärrystä susikiistan eri osapuolten välille ja siten edesauttavani suomalaisen susikannan säilymistä ihmisten rinnalla. 

Sillä sen pitäisi olla kaikille suomalaisille selvää, että ilman sutta Suomen luonto olisi paljon köyhempi ja maamme kurjempi paikka elää. Ainakin ihmiselle, joka edes kerran eläessään tahtoisi nähdä villin suden. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Saalistajista ja niiden vaikutuksesta
Ylämaan koirasusivalitukset lisäävät ammuttavien susien määrää
Susi on hyötyeläin

Sisäsiittoisuuden seurauksia pitäisi tutkia

Olen oppinut sosiaalisesta mediasta sanonnan, jonka mukaan monissa kulttuureissa puoliso on "sitä herkumpi, mitä serkumpi". Se kuvaa tapaa, jonka mukaan puolisoksi valitaan tyypillisesti varsin läheinen sukulainen. 

Tällä tavalla on pitkät juuret - myös Euroopassa. Mutta onneksi länsimaissa on nykyaikana tiedostettu, että sillä on haitallisia seurauksia. 

Näin siksi, että meillä kaikilla on kromosomistossamme viallisia geenejä. Siis sellaisia, joiden seurauksena jokin elimistömme entsyymi toimii huonosti tai väärällä tavalla. Tai geenituotetta ei tuoteta lainkaan. 

Kun sukulaispari saa lapsia, on näillä paljon geenejä, jotka periytyvät vanhempien yhteisiltä esivanhemmilta ja sen seurauksena sama viallinen geeni peritään usein molemmilta vanhemmilta. Näin sisäsiittoisten lasten elinvoima jää monella tavalla heikommaksi kuin sellaisten vanhempien lapsilla, joiden vanhemmat eivät ole sukua toisilleen.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Siitä saatiin jokin aika sitten uutta tietoa, kun espanjalaiset tutkijat selvittivät erittäin vähälukuisen iberianilveksen genetiikkaa. 

Tutkimuksessa paljastui, että pienessä ryhmässä väistämättä tapahtumat sukulaispariutumiset olivat johtaneet populaatiossa haitallisten geenimuotojen katoamiseen. Kokonaan toimimattomien geenien määrä oli noin yksitoista prosenttia pienempi kuin tavallisella eurooppalaisella ilveksellä. 

Syynä tähän on ollut pienessä populaatiossa tapahtunut luonnonvalinta. Eli paljon haitallisia geenimuotoja molemmilta vanhemmiltaan saaneet yksilöt eivät ole onnistuneet tuottamaan kovin hyvin jälkeläisiä, vaan niitä ovat saaneet pikemminkin sellaiset ilvekset, joille on sattunut niitä muita vähemmän. 

Jos nyt sovellamme tätä tietoa sellaisiin kulttuureihin, joissa sukulaisavioliitot ovat yleisiä, on todennäköistä, että sellaisista suvuista - joissa on pitkään pariuduttu pelkkien sukulaisten kanssa - on iberianilvesten tapaan kadonnut haitallisia geenimuotoja. Siten voitaisiin ajatella, että mikäli herkkuserkku-perinne saataisiin poistetuksi vaikkapa tiettyjen suomalaisten maahanmuuttajaryhmien parista, olisi siihen kuuluvan väestön geenistö kaiken kaikkiaan hiukan vähemmän viallisia geenejä sisältävää kuin valtaväestöllä.

Toisaalta saattaa olla niin, että jos herkkuserkkusuvuilla sisäsiittoisuus on ollut erittäin vahvaa, on heidän efektiivinen populaatiokokonsa jäänyt niin pieneksi, että haitallisia geenimuotoja on päässyt runsastumaan pelkästään sattuman takia. Ja tämä olisi tasoittanut tällaisten sukujen sisäsiittoisuuden takia tapahtuneen haitallisten geenimuotojen katoamista heidän joukostaan. 

Tämä asia on siksi mielenkiintoinen, että sitä soisi tutkittavan nyt, kun ihmistenkin genomien määrittäminen on helppoa ja suhteellisen halpaa. Valitettavasti taitaa olla niin, että aihe on sen verran poliittisesti epäkorrekti, ettei tuollaista tutkimusta tulla näkemään ihan heti.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mitä serkumpi, sitä herkumpi
Varhainen sukurutsa paljasti muinaisen mahtisuvun
Sisäsiittoisuudesta on etua monikulttuurisessa yhteiskunnassa

Kokoomuksen Markku Eestilältä kovia väitteitä

Korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus ovat Suomen ylimpiä tuomioistuimia. Siksi niillä on ns. viimeinen sana tulkittaessa Suomen lakia. Tästä syystä on äärimmäisen tärkeää, että niiden toiminta nojaa ainoastaan yleisiin oikeusperiaatteisiin ja - aivan erityisesti - on poliittisesti täysin riippumatonta.

Näiden tuomioistuinten jäsenet nimitetään asianomaisen tuomioistuimen esityksestä. Toisin sanoen ne ovat käytännössä itse itseään täydentäviä. 

Tähän seikkaan puuttui eilisessä Maaseudun tulevaisuudessa kansanedustaja Markku Eestilä (kok), jonka oli saanut aktiiviseksi KHO:n viimekeväinen päätös kieltää ilveksen metsästys kansallisen hoitosuunnitelman perusteella. Sen seurauksena ympäristöväki onnistui tänä vuonna estämään karhujen kannanhoidollisen metsästyksen perustamalla pääkaupunkiseudulta käsin maakuntiin Tapiola-nimen alla toimivia näennäisjärjestöjä valittamaan päätöksistä. Näin siksi, että kunkin valituksen tekijän pitää aina olla paikallinen järjestö. 

Kansanedustaja Eestilän kritiikki oli poliittisen päätöksentekijän suusta poikkeuksellisen kovasanainen. Hänen mukaansa "valitettavasti näyttää siltä, että KHO on politisoitunut. Johtuuko ongelma siitä, että korkeimmat oikeudet täydentävät itse itseään? Samanmieliset ovat yleensä taipuvaisia tekemään vinoja päätöksiä."

Nämä ovat hyviä kysymyksiä, jotka ansaitsevat näkyvyyttä siitä huolimatta, ettei poliitikkojen kannanottoja oikeuslaitoksen toimintaan ole Suomessa katsottu hyvällä - noudatetaanhan meillä vallanjaon kolmijako-oppia. Siksi Eestilän kommenttia ei pidä käsitellä suurpetojen metsästysasioiden kantilta, vaan tutkia, onko hänen väitteensä korkeimpien oikeusasteiden politisoitumisesta perusteltu. 

Jos näin havaitaan tapahtuneen, on poliittisen päätöksentekijän eli eduskunnan asia tehdä päätös nykyistä paremmasta järjestelmästä korkeimpien oikeuksien jäsenten valitsemiseksi. Tähän on maailmalta löydettävissä erilaisia malleja, joista Suomessa tunnettaneen parhaiten USA:n korkeimman oikeuden nimitysprosessi. 

Se edustaa Suomeen nähden kutakuinkin toista ääripäätä, sillä nimitysprosessi on puhtaasti poliittinen, mutta tuomareiden asema sen jälkeen täysin koskematon. Kuten hyvin tiedämme, on tässäkin mallissa omat ongelmansa erityisesti silloin, kun jompikumpi USA:n suurpuolueista pääsee kerralla nimittämään useampia jäseniä - ja sitä kautta muokkaamaan oikeustulkintojen poliittista väriä pitkälle tulevaisuuteen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Politiikan suhde oikeusvaltioon on selvitettävä puolin ja toisin
Eikö Suomessa ole oikeutta eikä kohtuutta?
Valtapolitiikkaa