Linna vai Pride - kas siinäpä historiallinen kysymys kaupunginjohtajalle!

Suomen uutiset kertoi, ettei Savonlinnan kaupunginjohtaja näyttäytynyt kaupunkinsa merkittävimän rakennuksen - eli Olavinlinnan - 550-vuotisjuhliin. Päätös ei liene johtunut kyläpäällikön ujoudesta, sillä hän osallistui kyllä kaupungin pride-juhlaan ja piti siellä oikein puheenkin. 

Ottamatta kantaa savolaisten prioriteetteihin, ajattelin linnan 550-vuotisjuhlan kunniaksi kerrata muutamalla sanalla sen historiaa. Sehän on ollut jo alusta alkaen erikoinen, sillä linnaa alettiin rakentaa vuonna 1475 Kalmarin Unioniin kuuluneen Ruotsin itärajan turvaksi - mutta venäläisten mukaan heidän puolelleen rajaa. 

Tästä huolimatta linna valmistui tanskalaissyntyinen ritarin ja Viipurin käskynhaltijan Erik Akselinpoika Tottin johdolla. Nimensä se sai – mielestäni hiukan omituisesti – Norjan muinaisen kuninkaan Pyhän Olavin mukaan. 

Uusi sotalinna ei saanut olla kauaa rauhassa, sillä jo vuonna 1495 puhjenneen vanhana vihana tunnetun sodan jälkeen venäläisjoukot tekivät sitä vastaan kolme epäonnistunutta hyökkäystä. Tämän jälkeen linnassa taisteltiin useita kertoja 1500- ja 1600-luvuilla, mutta vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan yhteydessä Ruotsin raja siirtyi itään päin ja linna alkoi menettää sotilaallista merkitystään. 

Suuren pohjan sodan aikana Olavinlinna ja sen väki joutuivat jälleen tositoimiin, mutta kärsivät tappion kesällä 1714. Tästä huolimatta linna palautettiin takaisin ruotsalaisille – tappiollisesta sodasta johtuneen isovihan päättäneessä – Uudenkaupungin rauhassa. 

Ruotsalaiset kuitenkin menettivät linnan pian uudelleen hyökättyään 1740-luvun alkuvuosina Venäjää vastaan hattujen sodassa, josta kovaa hintaa kantoivat etenkin sotajoukkojen liikkeistä ja venäläisten terrorista rankasti kärsimään joutuneet kaakkoissuomalaiset – toki myös ruotsalaiset sotapäälliköt, Lewenhaupt ja von Buddenbrock, saivat Tukholmassa kaulaansa hirttosilmukan. Samalla Olavinlinna siirtyi venäläisten omistukseen ja heidän varuskunnakseen, kunnes se menetti senkin merkityksen vuonna 1847 ja rakennusta hyödynnettiin enää jonkin aikaa vankilana. 

Nykyisin Olavinlinna on saavuttanut uuden kukoistuksen. Onhan se yksi suomalaisen kulttuurin kansainvälisesti tunnetuimmista näyttämöistä, kiitos Savonlinnan oopperajuhlien. Nähtävästi se – tai sen historia – ei kuitenkaan ole riittävän merkittävä asia, jotta paikallisella kyläpäälliköllä olisi kiinnostusta osallistua sen 550-vuotisjuhliin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Voiton tavoittelu pelasti maan
Suomen historian kurjin aika
Suomen tie unionin takamaasta osaksi modernia valtiota

Virtahevon kokoinen osoitus sosialismin seurauksista

Ilta-Sanomat vaati pääkirjoituksessaan ministeri Aki Lindéniä (sd) panemaan hoitajapulan riivaaman terveydenhuollon ja hoivapalvelut kuntoon. Lehden mukaan demariministerin viime aikoina harrastamat "kädenheilutus", yksityisen terveydenhoidon kimppuun käyminen ja vastuun sysääminen paikallistasolle eivät riitä. 

Lehti on tietenkin oikeassa siinä, että vastuu asiasta kuuluu nimenomaisesti ministerille ja maan vihervasemmistolaiselle hallitukselle. Pääkirjoittaja oli myös oivaltanut, että isona syypäänä ongelmiin on vuonna 2020 voimaan astunut hoitajamitoitus.

Tai no, eihän se ole mikään uusi oivallus vaan ongelma oli tiedossa heti alusta alkaen. Ja kertoo omalla karulla tavallaan siitä, kuinka hyvää tarkoittavat keskusvallan käskytykseen perustuvat ratkaisut eivät toimi edes terveydenhuollossa. 

Toinen asia, jonka pääkirjoitus toi mieleeni - mutta ei maininnut - on seikka, josta olen kirjoittanut useasti aiemminkin. Eli valtion holtiton rahankäyttö toissijaisiin kohteisiin. 

Siis sellaisiin kuin kehitysapu tai laittomien maahanmuuttajien hyysääminen verovaroin, mutta myös puoluetukiin, oopperan kaltaisten pienen joukon harrastusten tukemiseen, Suomi-Venäjä-seuran ylläpitoon tai - niin, uskomatonta kyllä - terveydenhuollosta vastaavien hyvinvointialueiden brändi- ja imagotoiminnan tukemiseen menevät julkiset varat. 

Arvoisan lukijani on hyvä huomata, että sekä valtion keskusjohdon käskytys että erilaisten yhteiskunnan toimintojen rahoittaminen verorahoista ovat luonteeltaan sosialistisia ratkaisuja. Siten suomalaisen terveydenhuollon ja hoivapalvelujen tämänhetkinen alennustila on ennen kaikkea olohuoneessa melskaavan virtahevon kokoinen seuraus sosialistisesta talouspolitiikasta aiemmin, nyt ja tulevaisuudessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lakkokenraali Rytkönen pelaa kovaa peliä
Lindén otti kantaa hoitajien työtaisteluun väläyttämällä veronkorotuksia
Pelastetaan tutkimus vähentämällä afrikkalaisten gepardihattujen määrärahoja

Alexander Stubb ja 1970-luvun Suomi

Alexander Stubb esitteli Iltalehden mukaan näkemystään 1970-luvun Suomesta ja vertaa sitä nykysuomeen: Tämä maa oli 1970-luvulla aika sulkeutunut, mutta sitten aloimme avautua ja nyt Newsweek rankkaa meidät maailman parhaaksi ja olemme yksi maailman rikkaimmista maista.

En tunnista Stubbin näkemyksestä nuoruuteni Suomen henkistä ilmapiiriä, joten pari kommenttia suotaneen.

Suomi oli 1950-luvun alussa vielä varsin tyypillinen maatalousyhteiskunta. Jo torpparilain jälkeen kasvanut maatilojen lukumäärä oli juuri kasvanut ennennäkemättömän suureksi, kun karjalaiset asutettiin eri puolille maata. Etenkin metalliteollisuuden eri alat olivat päässeet hurjaan kasvuun sotakorvausten pakottamana. Tämä johtui sotakorvausten mittavuudesta (niiden koko arvo oli yli 4 miljardia euroa nykyrahassa, eli melkein puolet verrattuna Suomen takausvastuuseen Euroopan vakausrahastossa), joka pakotti rakentamaan kokonaan uusia teollisuuden haaroja. Hyvää tässä kehityksessä oli se, että kun sotakorvaukset saatiin maksetuksi vuonna 1952 ryhtyi vasta rakennettu moderni teollisuus tahkoamaan hyvinvointia kotimaalle.

Teollistumisen ja kovan väestönkasvun seurauksena maalla varttuville suurille ikäluokille tuli sekä houkutus että työntövoima lähteä kotoaan maailmalle. Suurelle väestölle ei löytynyt elinkeinoa kotinurkilta, etenkään kun maatalouden tehostuminen johti työvoiman tarpeen supistumiseen. Toisaalta kasvava teollisuus kaipasi työntekijöitä. Tämä rakennemuutos osui 1960-luvulle. Maaltapako oli hurjaa ja purkautui osin Ruotsiin sen työmarkkinoiden vetäessä. Isänikin käväisi Volvon tehtailla leipää hankkimassa. Aiemmin hän oli käynyt myös Saksassa samassa tarkoituksessa. 1960-luvulle ajoittuu myös selvä väestönkasvun kehityksen loiveneminen.

1970-luvulla rakennemuutos alkoi johtaa entistä näkyvämpään elintason nousuun. Tämä pysähtyi väliaikaisesti  Israelin ja arabien välisen sodan laukaiseman öljykriisin aiheuttamaan lamaan, mutta jatkui 1970-luvun puolivälistä vähitellen kiihtyen.

Myös yhteiskunnan tasa-arvoisuus kasvoi jatkuvasti kun varallisuutta saatettiin käyttää Ruotsin mallin mukaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen. Öljykriisin, mutta ehkä myös parantuneen työntekijän aseman seurauksena työttömyys ryöpsähti silmille. Vuosikymmenen puoliväliin mennessä maassa oli ennätykselliset 60 000 työtöntä. Tämä karmaiseva totuus johti Kekkosen "runnaamaan" kokoon hätätilahallituksen.

Suomi on ollut kansainvälinen jo vuosisatoja, ellei -tuhansia. Maasta on viety turkiksia, kalaa, tervaa, ja puuta jo pitkään. Myös opintielle on vuosisatojen ajan lähdetty eri puolille Eurooppaa, ja parempaa elintasoa oli haettu esimerkiksi USA:sta. Mutta nyt Suomi kansainvälistyi entisestään. Se oli liittynyt EFTA:an jo 1960-luvulla ja vuonna 1973 tehtiin sitten vapaakauppasopimus EEC:n kanssa. Sitä vastustivat katkeraan loppuun asti esimerkiksi Tarja Halonen, Erkki Liikanen, Reino Paasilinna, Peter von Bagh, Raimo Väyrynen, Erkki Tuomioja, Tellervo Koivisto, Jacob Söderman, Marianne Laxen ja Antero Jyränki. Myös suomalaisten maailmankuva avautui, 1960-luvulla alkaneista kaiken kansan etelänmatkoista tuli yhä useamman hupi.

1980-luvulla tämä kehitys saavutti huippunsa. Talous kavoi ennennäkemättömällä tavalla ja hyvinvointierot supistuivat. Suomesta puhuttiin Euroopan Japanina. Tämä kaikki tapahtui siis jo ennen kuin lama muutti yhteiskunnan tulonjaon, mikä tapahtui vasta sen jälkeen kun nousukauden paineet ja virheet johtivat irlantilaistyyppisesti talouskuplan puhkeamiseen. Tästä selvittiin omin voimin, toisin kuin tämän päivän EU:ssa, jossa virheet maksatetaan muilla EU-mailla.

Yhteenvetona voidaan Stubbin näkemystä pitää outona. Hänen kuvailemansa sulkeutuneisuuden sijasta suomalainen 1970-luku oli looginen vaihe historiankulussa, jolloin Suomi suuntautui hartiavoimin yhä enemmän globaaliin maailmaan. Tämä kehitys on sittemmin jatkunut, niin hyvässä kuin pahassa.

Lähinnä näenkin Stubbin lausunnon vankkana todisteena hämmästyttävän näköalattomasta maailmankuvasta ja huonosta historiantuntemuksesta. Vai mitä siitä oikein pitäisi ajatella?


Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ovatko suomalaiset sisäsiittoisia?
Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi

JK Tekstin julkisuuteen saatettuani tuli mieleen vielä joitakin 1970-luvun suomalaisten kansainvälistä suuntautumista osoittaneita seikkoja: merkittävin oli ETY-kokous, jossa pohjustettiin maailman kahtiajaon loppuminen. Nuorison kansainvälistä asennetta osoittivat etenkin ulkomaille suuntautuvien kielimatkojen ja lähinnä USA:ssa vietettyjen vaihto-oppilasvuosien yleistyminen. Taiteen puolella suomalainen ooppera suoritti kansainvälisen läpimurtonsa. Ja vanhastaan kansainvälisiin koitoksiin menestyksellä osallistuneiden hiihtäjien ja yleisurheilijoiden lisäksi rallikuskit ja moottoripyöräilijät olivat, jos mahdollista, vielä parempia kuin nykyisin. Myös ensimmäiset jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijat lähtivät ammattilaisiksi. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Se vain ihmetyttää, ettei urheilumies Stubb anna edes näille arvoa.