tiistai 2. helmikuuta 2016

Norjalainen tasatyöntö

Viime aikoina on useissa perinteisen hiihtotavan kilpailussa lähdetty matkalle ilman pitovoidetta. Taustalla on latujen, suksien, luistovoiteiden ja hiihtäjien ylävartalon voimatason kehittyminen, jotka ovat muuttaneet lähes koko maastohiihdon luonteen.

Edellä mainitun neljän kehityssuunnan kombinaatio nimittäin mahdollistaa perinteisen hiihdon nopeimman etenemistavan eli tasatyönnön maksimaalisen hyödyntämisen. Ja sen käyttämisen myös varsin korkeissa, mutta loivahkoissa ylämäissä. Lisäksi pitovoiteeton hiihtäjä pääsee jyrkimmät tönkäreet liukkaasti pelkällä haarajuoksulla.

Ilmiö sai uudenlaiset mittasuhteet kun Norjan mestaruuskilpailuissa hylättiin peräti 15 viestijoukkuetta hiihtotaparikkeiden eli luistelupotkujen takia. Tuloksena oli luonnollisesti täysi farssi.

Tässä tilanteessa on syytä havaita, että perinteisessä hiihdossa nähdään luistelupotkuja muutenkin kaikissa kilpailuissa. Siis myös hiihtäjiltä, jotka käyttävät pitovoiteita. Ne tapahtuvan käännöksissä, joissa luistelupotkulla voidaan antaa vauhtia.

Näin siitä huolimatta, että maastohiihdon säännöt kertovat seuraavaa: "käännökset koostuvat askelista ja työnnöistä suunnan muuttamiseksi. Radan osalla, missä on latu, kääntymistekniikan käyttö työnnöin ei ole sallittua. Tämä koskee myös kilpailijaa, joka hiihtää tehdyn ladun ulkopuolella."

Kysymys kuuluukin, että onko perinteinen vuorohiihtotekniikka katoamassa kokonaan kilpahiihdosta. Vai onko sen pelastamiseksi tehtävissä jotain?

Oma ehdotukseni koostuu kahdesta käytännön muutoksesta. Ensimmäinen on Norjassa nähty hiihtotapatarkkailijoiden entistä tarkempi puuttuminen luistelupotkuihin.

Jos ja kun joku hiihtää sääntöjen kirjaimen vastaisesti, on hänet yksinkertaisesti hylättävä. Tämä on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, sillä tavalliselle seuratyössä vapaaehtoisesti toimivalle hiihtotapatarkkailijalle on ymmärrettävästi varsin suuri kynnys polttaa kuuluisa maajoukkuehiihtäjä luistelupotkun takia.

Siitä huolimatta on hiihtotapatarkkailijalta vaadittava rohkeaa ongelmaan puuttumista. Kysehän ei ole enemmästä eikä vähemmästä kuin koko hienon kilpailumuodon säilyttämisestä. Ja siten myös koko maastohiihtoyhteisön kollektiivisesta edusta.

Toinen ehdotukseni koskee latuprofiileja. Jatkossa olisi ainakin arvokilpailujen perinteisen hiihtotavan ladut suunniteltava sellaisiksi, että radan korkeuserot ovat varsin suuret ja koostuvat jyrkähköistä, mutta kuitenkin vuorohiihdolla hiihdettävistä ylämäistä.

Sellaisissa pelkällä tasatyönnöllä tai haarajuoksulla matkaa tekevä kilpailija häviää merkittävästi vuorohiihdolla etenevälle kilpakumppanilleen. Näin pelkällä luistovoiteella matkaan lähtenyt kovakaan tasatyöntäjä ei pysty tasaisilla osuuksilla tai alamäissä saamaan kiinni nousuissa häviämäänsä aikaa.

Näillä kahdella toimenpiteellä voitaisiin perinteisen hiihdon ja luisteluhiihdon ero pitää selkeänä. Edes sääntöihin ei tarvitsisi koskea. Kyse on siis pelkästään kansainvälisen hiihtoliiton ja yleisemmin kaikkien maastohiihdon aktiivien tahdosta varjella etenkin meille suomalaisille niin menestyksellistä ja perinteikästä urheilulajia.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Wilma Murto hyppäsi nuorten maailmanennätyksen, jolla olisi otettu aikuisten olympiamitali!
Kohti Lahtea norjalaisten viedessä ja suomalaisten vikistessä
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta

2 kommenttia:

  1. Tavalliselle ihmiselle murtomaahiihto on kuin huumetta. Mieltä nostavin laji.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti sanottu. Ja on totta sekä itse ladulla kuntoillessa että penkkiurheilusta nauttiessa.

      Poista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!