Pitäisikö joukkoraiskaajiksi epäiltyjen kuvat ja nimet julkaista lehdistössä vai ei?

Yle uutisoi brittimerimiesten joukkoraiskauksesta Halifaxissa, Kanadassa, mutta ei kerro raiskaajien etnisestä taustasta mitään. Kiinnostuneille on kuitenkin annettu linkki alkuperäiseen uutiseen, jonne on etsitty valokuvia epäillystä miehistä. Lisäksi on uutisoitu epäilyjen nimet ja asuinkaupungit .

Jos ja kun nyt nostettu syyte osoittautuu oikeaksi, on kuvakoosteeseen siis kerätty varsinainen mulkkusakki.

Tapaus on median kannalta mielenkiintoinen ja kuvaa eroja suomalaisessa ja halifaxilaisessa mediakäytännössä. Siinä missä moni suomalainen mediatalo pyrkii vaikenemaan mahdollisimman tarkoin epäiltyjen rikollisten henkilöllisyydestä, näyttäisi Halifaxin lehdistö vievän heidät julkisesti teilattaviksi jo ennen rangaistusta.

Molemmissa toimintatavoissa on hyvät ja huonot puolensa. Jos syytetyt todetaan syyttömiksi, on heidän käytännössä mahdoton puhdistaa mainettaan. Tämä tuntuu kohtuuttomalta ja oikeusvaltion periaatteiden vastaiselta.

On kuitenkin selvää, kuvien julkaiseminen epäillyistä tuo syytettyjen naaman tutuksi ja kertoo paitsi tekijöiden henkilöllisyydestä, myös heidän mahdollisesta viiteryhmästään (jolla on valtava merkitys seksuaalirikollisuudessa). Kuvien ja nimien perusteella kyse on tällä kertaa etnisistä briteistä.

Toisaalta samat hyödyt olisivat saavutettavissa julkaisemalla kuvat vasta tuomion jälkeen. Tällöin ei syntyisi riskiä syyttömän stigmatisoinnista, mutta sekä tuomitut henkilöt, että heidän viiteryhmänsä kävisivät ilmeisiksi.

Viiteryhmän osalta tiedonvälitys voitaisiin hoitaa myös ilman valokuvia kertomalla pelkästään epäiltyjen etninen tausta. Tämäkin tieto on meillä usein jätetty kertomatta mediassa, vaikka se esiintyisi poliisin tiedotteessa ja/tai oikeudenkäyntiasiakirjoissa.

Raiskaajien henkilöllisyyden ja viiteryhmän salailua perustellaan kansanryhmien leimaamisen välttämisellä - mutta kääntöpuolena on se, ettei tieto suuririskisten ihmisryhmien aiheuttamasta riskistä tule mahdollisten uhrien tietoon. Tämän seurauksena jätämme käyttämättä yhden keinon seksuaalirikollisuuden vähentämiseksi.

Niin tai näin. Halifaxilainen esimerkki kertoo, ettei tekijöiden tai edes epäiltyjen henkilöllisyyden salailu ole ainoa mahdollinen tapa käsitellä rikoksia. Kanada on sivistynyt länsimaa, joka muistuttaa paljolti pohjoismaisia hyvinvointivaltiota. Siitä huolimatta sen rikosuutisoinnissa on valtava ero suomalaiseen käytäntöön.

Oikeusvaltion periaatteisin kuuluu sen välttäminen, ettei syyttömiä tuomita edes vahingossa - mutta toisaalta koko oikeusjärjestyksen tarkoituksena on yleisen turvallisuuden ylläpitäminen. Tätä taustaa vastaan kannattaisi meilläkin pohtia perin juurin minkälainen uutisointilinja olisi paras sekä ihmisten ja heidän viiteryhmiensä tarpeettoman leimaamisen, että rikosten ennaltaehkäisyn kannalta.

Minusta viiteryhmän salailuun ei ole kestäviä perusteita ainakaan niin kauan, kun eri etnisten ryhmien välillä on raiskausaktiivisuudessa yli kymmenkertaisia eroja. Sen sijaan kuvat ja henkilötiedot pitäisin salassa - mahdollisia tutkintaa auttavia valvontakamerakuvia tms. lukuun ottamatta - siihen asti, kunnes syyllisyys on todettu. Sen jälkeen julkaisemiselle ei mielestäni ole esteitä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Muslimisoituva Suomi ja naisrauha
Miksi journalistit rakastavat ulkomaalaisia rikollisia?
HS jatkaa ulkomaalaisten raiskaajien avustamista