Mitä siitä, että Putinin hallinnon suurin uhka on Venäjän kansa?

Puolustusvoimien pääesikunnan tiedustelupäällikkö, kenraalimajuri Pekka Turunen, totesi sotilaallisen suorasanaisesti, että  "nykyisen Kremlin johdon näkökulmasta suurin uhka valtiolle on oma kansa. Tämän vuoksi johto rakentaa kertomusta ulkoisesta uhasta ja väittää esimerkiksi, että NATO:n laajentuminen uhkaa Venäjää. Tämän varjolla Venäjä perustelee tarvetta puskurialueille eli etupiirille."

Tämä näkemys on syytä huomioida sekä poliittisten päättäjien että meidän – heille valtakirjan vaaleissa antavien – tavallisten kansalaisten piirissä. Sehän tarkoittaa suoraan, että Putinin "kolmen päivän erityisoperaation" toistuminen missä tahansa Venäjän rajavaltiossa ei ole uhka, vaan tapahtuu vääjäämättä, mikäli Moskovassa syntyy käsitys, että sellaisella olisi menestymisen mahdollisuus.

* * *

Tämä tarkoittaa, että meillä Suomessa on syytä pitää kiinni kahdesta asiasta: puolustusvoimien riittävästä kyvykkyydestä sekä toimivista liittosuhteista. Ensin mainittu on omissa käsissämme – ja kohtuullisessa kunnossa – mutta jälkimmäisen – siis NATO:n – osalta avaimet ovat pääosin rajojemme ulkopuolella. 

Siksi on syytä toivoa, että USA:n hyökkäys Iraniin tai Espanjan haluttomuus ylläpitää riittävää puolustuskykyä Donald Trumpin  presidentin vaatimalla BKT-osuudella eivät hajota NATO:a. Eivät ainakaan ennen, kuin Euroopan suuret valtiot – Saksa, Ranska ja Iso-Britannia – ovat saaneet kasvatettua oman sotilaallisen suorituskykynsä tasolle, jonka kyvystä torjua Venäjän hyökkäys ei ole varteenotettavaa epäilystä.

Lisäksi Suomen oman puolustuskyvyn kannalta on huolestuttavaa, että maassamme on viime aikoina nähty vastuutonta pikkupolitikointia liittyen NATO-jäsenyyden velvoitteisiin. Ja että juuri samat poliittiset liikkeet näyttäisivät saavan seuraavissa eduskuntavaaleissa kannatusta niin paljon, että ne saattavat päästä neuvottelemaan hallitusohjelmasta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uhkauksia ja huumoria
Kestääkö Venäjä oman hyökkäyksensä?
Donald Trumpin ulkopoliittiset haasteet

Kiroileminen auttaa huippusuoritukseen

Huomasin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin kiroilusta. Siis sellaisesta verbaalisesta käytöksestä, jota pidetään yleisesti sopimattomana, mutta joka on yhdistetty parempaan fyysiseen suorituskykyyn. Rumien puhumisen vaikutusmekanismi on kuitenkin edelleen epäselvä. 

Yksi sille ehdotettu selitys kiroilun voimaan on disinhibitio eli psykologinen tila, jossa yksilöt pidättäytyvät vähemmän käyttäytymisensä rajoittamisesta. Lukemassani amerikkalaisessa Richard Stephensin ja kumppaneiden artikkelissa esitettiin tutkimustuloksia siitä, parantaako kiroileminen fyysistä suorituskykyä ja välittyykö tämä vaikutus psykologisten muuttujien kautta, jotka liittyvät tilan disinhibitioon.

Raportoidussa tutkimuksessa järjestettiin kaksi toistomittauskokeilua sekä yhdistetty analyysi, johon sisältyi aiempi tutkimus. Niissä testattiin tuolipunnerrustehtävässä itse valitun kirosanan toistamisen vaikutusta verrattuna neutraalin sanan käyttämiseen. Molemmat kokeet toistivat kiroilun edun ja osoittivat merkittäviä suorituskyvyn parannuksia kiroillessa.

Vaikka välittäjäanalyysien tulokset vaihtelivat yksittäisten kokeiden välillä, yhdistetty analyysi osoitti, että psykologinen flow, häirintä ja itseluottamus välittivät merkittävästi kiroilun vaikutusta. Tulokset viittaavat siihen, että kiroilu edistää psykologisia tiloja, jotka auttavat maksimoimaan ponnistelun ja ylittämään sisäisiä rajoitteita.

Näillä vaikutuksilla voi olla merkitystä urheilusuorituksessa, kuntoutuksessa sekä tilanteissa, jotka vaativat rohkeutta tai määrätietoisuutta. Kiroilu saattaakin edustaa edullista ja helposti saatavilla olevaa psykologista interventiota, joka auttaa yksilöitä ylittämään itsensä silloin, kun tarvitaan todellista huippusuorituskykyä.

Toivokaamme siksi, että pian alkavissa Torinon olympiakisoissa suomalaisurheilijat kiroilisivat mahdollisimman paljon suoritustensa aikana. Ja ettei heillä olisi siihen tarvetta niiden jälkeen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi äiti rakastaa vastasyntynyttä lastaan?
Tekoäly voi parantaa salaliittoteoreetikon
Suomalaisten tulevaisuus on karu

Kannabistuotteista tarvitaan lisää tieteellistä tietoa

Monet alkoholia käyttävät ihmiset ovat siinä käsityksessä, että pieni tissuttelu on haitatonta – ja monet jopa arvelevat sen olevan hyödyllistä. Näitä näkökohtia ovat tukeneet myös jotkut pienehköihin aineistoihin perustuvat tutkimukset. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa dementiariski näytti vähäisiä alkoholimääriä nauttineilla olevan pienempi kuin täysraittiilla. 

Nyt kuitenkin Anya Topiwala ja hänen kollegansa ovat analysoineet peräti yli puolen miljoonan 56–72-vuotiaan henkilön seurantatutkimusten tuloksia. Ja he havaitsivat, että kaikki alkoholinkäytön muodot vähäisestä runsaaseen liittyivät lisääntyneeseen dementiariskiin.

Tutkijat päätyivät tähän tulokseen analysoituaan kahden biopankin, Million Veteran Program -ohjelman ja UK Biobankin pitkittäisiä havainnointiaineistoja ja geneettisiä tietoja laajan dementiafenotyyppien kirjon osalta. Heidän tekemänsä geneettiset analyysit osoittivat, että kaikenlainen alkoholinkäyttö lisäsi dementiariskiä kaikissa etnisissä ryhmissä. 

Toisin sanoen tutkimus osoitti kiistatta, että kaikenlaisen alkoholinkäytön välttäminen vähentää ihmisten riskiä sairastua dementiaan. Näin siitä huolimatta, että alkoholilla on merkittävä rooli monenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa. 

* * *

Tosiasia kuitenkin on, että alkoholin käyttö on nykyisin – osin myös Suomessa – korvautumassa muiden päihteiden käytöllä – tai sekakäytöllä. Näistä esimerkiksi kannabistuotteista kuulee silloin tällöin, että ne olisivat alkoholia vähemmän haitallisia. Varsinainen tutkimusnäyttö on kuitenkin alkoholiin verrattuna melko vähäistä.

Siksi oli mielenkiintoista huomata, että niiden käyttöön liittyvistä tutkimuksista on äskettäin julkaistu yhteenvetoartikkeli. Sen mukaan säännöllinen ja runsas tetrahydrokannabinolin (THC) käyttö näyttäisi aiheuttavan riippuvuutta. 

Lisäksi suurten THC-annosten akuutti käyttö voi aiheuttaa lyhytkestoisia psyykkisiä, ruoansulatuskanavan ja sydän- ja verisuoniston ongelmia sekä päihtyneenä ajettaessa liikenneonnettomuuksia. Kannabiksen pitkäaikainen käyttö on yhdistetty lisäksi useisiin muihin haitallisiin seurauksiin

Sellaisia ovat erityisen huolestuttavia nuorilla ja nuorilla aikuisilla, joilla kannabiksen käytön on havaittu tutkimuksissa johtavan heikentyneeseen oppimiseen, alentuneeseen kognitiiviseen suorituskykyyn ja siten myös heikompaan koulumenestykseen ja riippuvuuteen. Pahimmillaan on havaittu jopa psykooseja, skitsofreniaa, mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöitä ja itsetuhoista käyttäytymisstä.

Eikä tässä kaikki, sillä kannabis on tutkimuksissa yhdistetty myös hengityselimistön sekä sydän- ja verisuoniston ongelmiin. Odottavilla äideillä on puolestaan havaittu synnytyksen ennenaikaisuutta ja sikiön kasvun hidastumista silloin, kun kannabista on käytetty toistuvasti. 

Kaiken tämän osalta käydään kuitenkin edelleen tieteellistä keskustelua, jonka selkeyttämiseksi tarvittaisiin alussa referoimani alkoholitutkimuksen tapaisten laajojen seuranta-aineistojen analysointia, jotta näyttö voitaisiin todeta kiistattomaksi. Toisin sanoen perusteelliselle tutkimukselle on edelleen tarvetta, jotta päihdepolitiikkaa voitaisiin jatkossa tehdä mahdollisimman luotettavan tiedon pohjalta – myös Suomessa. 

Päivän aiempi merkintä:
Demokratia toimii Britanniassa, vaikka etujaan menetettävät järjestöt kitisevät

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Voisiko jengirikollisuuden lopettaa vapauttamalla huumeet?
Sanna Marinin tanssi
Viina on viisasten suoja

Suomalaisten tulevaisuus on karu

Yleisradio on kertonut tuoreimmasta viides- ja kahdeksasluokkalaisten liikunnallisuutta mittaavan Move-tutkimuksen tuloksista. Luin toki jo aiemmin 11. päivänä julkaistun jutun, mutta vasta eilen lukiessani tuoreempaa uutista havahduin. 

Tutkimuksen mukaan peräti 38 prosentilla viides- ja kahdeksasluokkalaisista fyysinen toimintakyky on huolestuttavalla tasolla. Tutkimuksesta  vastaavan apulaisprofessori Mikko Huhtiniemen mukaan heidän energiansa "ei välttämättä riitä siihen, että jaksaisi koulupäivän ja koulupäivän jälkeen vielä ehkä harrastuksia ja muuta vapaa-aikaa väsymättä. Siitä syntyy helposti negatiivinen kierre, jos koulupäivän jälkeen tuntuu, että on takki tyhjänä eikä meinaa jaksaa enää lähteä ulos tai puuhata mitään, niin helposti jämähtää sohvan nurkkaan, mikä edelleen ruokkii negatiivista kierrettä."

* * *

Koko karu totuus paljastui itselleni kuitenkin vasta eilen, kun luin liikunnanopettaja Henrik Johansénin kertoneen, että "liikuntatunneilla näkee lapsia, jotka eivät osaa juosta. Vika voi olla jopa siinä, että saman puolen käsi ja jalka liikkuvat yhtä aikaa... Osa oppilaista pelkää hikoilemista, ja paha hengästyminen voi olla täysin uusi asia."

Ehkä vieläkin surkeampaa on se, että - edelleen Johansénin mukaan - "osa koululaisista ei pääse oikeaoppisesti kyykkyyn tai pysy asennossa kaatumatta". Sekä se, että osa lapsista ei ole ennen kouluikää koskaan kävellyt metsässä eikä osaa ylittää juurakoita. Jos pinta on vähänkin liukas tai pitäisi kiivetä, eivät riitä taidot tai uskallus."

Johansén listasi muitakin seikkoja, mutta nämä riittäköön vakuuttamaan teidät - arvoisat lukijani - että suuri osa nykyisistä suomalaisvanhemmista on epäonnistunut kertakaikkisen täydellisesti lastensa kasvatuksessa. Onhan selvää, että jos ihmisellä on edellä kuvatun kaltaisia heikkouksia jo yksitoista- ja neljätoistavuotiaina, on heillä vanhempana paljon ongelmia. 

Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että kun ihmisen notkeus ja kehonhallinta joka tapauksessa vähenevät iän myötä, niin miten nykyiset koululaiset selviävät vanhempana - eli painavampana ja iän tuoman lisääntyvän kankeuden ja kehon tukirakenteiden haperoitumisen heikentämänä - esimerkiksi juuri nyt ajankohtaisesta talvisesta liukkaudesta. 

Ja miten veronmaksajat selviävät muutenkin kustannuskriisissä olevan terveydenhuoltojärjestelmäämme kustannuksista nykyisten teinien kuormittaessa sitä tulevaisuudessa yhä enemmän murtuneilla luillaan, revähtäneillä lihaksillaan ja tärähtäneillä aivoillaan? 

Tai kuinka he ylipäänsä kykenevät edes parhaassa aikuisiässään - eli kaksi-kolmikymppisinä - tavallisiin arkiaskareisiin, joissa tarvitaan notkeutta, tasapainoa ja fyysistä suorituskykyä. Siis esimerkiksi kodin siivoamiseen (myös sohvien alta), pikkulasten nostelemiseen ja heidän kanssaan leikkimiseen (kyykyssä ja juosten), lumen luomiseen (liukkaalla pinnalla ja voimalla), fyysisen työn tekemiseen tai varusmiespalveluksen suorittamiseen? 

Vastaus on ikävän yksinkertainen: eivät mitenkään tai ainakaan ilman suuria ponnisteluja. Siksi on asetettava uusi kysymys: miten maamme poliitikot aikovat korjata asian, vai korjaavatko lainkaan? 

Jos jälkimmäistä - kuten epäilen jo siitäkin syystä, että teinien liikuntakyvyn kehitystä luonnehdittiin kaikesta edellä mainitsemistani seikoista huolimatta positiiviseksi - niin samalla he tuomitsevat isolle osalle suomalaisista karun tulevaisuuden. 

JK kello 8:04. Lisään tähän vielä sen, että alokkaiden eilen uutisoitu lisääntynyt infektioriski saattaa hyvinkin olla seurausta nuorison heikentyneestä yleiskunnosta. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
TV:n katselu lisää ja liikunta vähentää dementiariskiä
Kehopositiivisuus on kaksiteräinen miekka
Huippu-urheilun ja kansanliikunnan välinen yhteys

Ukraina värvää 160 000 sotilasta, mutta kääntääkö se sodan kulun?

Yksi yleinen Ukrainan ja Venäjän väliseen sotaan liittyvä ihmettelyn aihe on ollut se, ettei Ukraina ole julistanut yleistä liikekannallepanoa, vaikka sillä on rintamalla liian vähän miehiä. Näkökulma on kuitenkin liian suomalainen. 

Näin siksi, ettei liikekannallepanosta ole hyötyä, elleivät kutsuttavat joukot ole saaneet koulutusta sodankäyntiin. Suomessa tämä ei ole ongelma, koska meillä on miehillä yleinen asevelvollisuus ja naisetkin saavat niin tahtoessaan sotilaskoulutuksen. 

Ukrainassa sen sijaan ei ole yleistä asevelvollisuutta, joten yleisestä liikekannallepanosta ei sellaisenaan olisi minkäänlaista hyötyä. Sen sijaan ukrainalaisten kannattaisi - ja olisi kannattanut jo kauan sitten - alkaa kouluttaa miehiä ja naisia sotilaiksi. 

Toiseksi sotilaille pitää olla asianmukainen varustus, jotta heistä olisi hyötyä. Ukrainan osalta näin ei ole ilmeisesti ollut, joten tästäkään syystä liikekannallepano ei ole ollut ajankohtaista - eivätkä ukrainalaiset ole harrastaneet metsästystä samaan tapaan kuin talvisodan suomalaiset, jotka saattoivat ottaa sotaan omia vaatteita ja muita varusteita "malli Cajander" sekä ainakin suojeluskuntalaiset myös omia kivääreitään.

* * *

Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä Ylen eilinen uutinen kertoi Ukrainan aikovan kasvattaa armeijaansa 160 000 sotilaalla. Uusien sotilaiden värvääminen olisi tarkoitus toteuttaa seuraavan kolmen kuukauden aikana ja mikäli se onnistuu, annettaisiin rekrytoiduille ilmeisesti jonkinlainen sotilaskoulutus ja tarvittavat varusteet.

160 000 sotilasta on ainakin paperilla merkittävä voima. Vertailuksi käy esimerkiksi Suomen armeijan sodanajan vahvuus 280 000 taistelijaa, joten ukrainalaisten lisärekrytointi vastaisi parhaimmillaan yli puolta Suomen sodanajan joukoista.

 

Nähtäväksi kuitenkin jää se, että onnistuuko värväys. Ja jos onnistuu, niin minkälaiseksi muodostuu uusien ukrainalaisjoukkojen taistelukyky.

Tässä suhteessa erityisen oleellista on joukkojen koostumus - eli onnistuvatko ukrainalaiset värväämään joukkoihinsa motivoituneita, hyväkuntoisia ja terveitä henkilöitä, vai enemmän tai vähemmän ongelmallista väkeä. Toiseksi on muistettava, että annettavan koulutuksen laadulla on aivan oleellinen merkitys joukkojen kykyyn suorittaa niille määrättyjä tehtäviä. 

Kolmanneksi on huomattava, ettei hyvätkään lähtökohdat saanut sotilasosasto ole ennen ensimmäistä taistelua valmis. Se tarvitsee niin sanotusti onnistuneen tulikasteen, jossa sotilaat voittavat luonnollisen pelkonsa sekä säilyttävät toimintakykynsä tilanteessa, jossa kuolemanvaara on vihollisen takia välitön. 

Neljäs oleellinen seikka on värvättyjen sotilaiden varustaminen. Eli pystyykö Ukraina nykyisessä tilanteessa huolehtimaan joukkojen aseistuksesta ja huollosta siten, että se voi toimia täysipainoisesti vihollisen jatkuvan painostuksen alla? Arvoisan lukijani muistissahan lienevät ukrainalaisten taannoiset valitukset asetäydennysten puutteista.

Jos ja kun kaikesta edelle kirjoittamastani selvitään kunnialla, saatetaan ukrainalaisten päätöksen huomata hyvinkin johtavan taistelutilanteen oleelliseen muutokseen. Eli Venäjän armeijan joutumiseen puolustuskannalle ja jopa tappion kierteeseen. 

Tätä sopii tietenkin toivoa, mutta vielä ei ole syytä mennä asioiden edelle, vaan odottaa kuinka Ukraina onnistuu joukkojensa vahvistamisessa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Odottamaton pelko
Pietari Suuren reinkarnaatio, Pohjois-Korea ja NATO-optio
Ukraina antoi kovia iskuja, mutta riittävätkö ne kaatamaan Venäjän armeijan?

Venäläinen paperitiikeri ja Kiinan keisari

Venäjä on tehnyt itsestään naurunalaisen hyökkäyksellään Ukrainaan. Sen sijaan, että se olisi todellisen suurvallan tavoin onnistunut valtaamaan naapurimaansa muutamassa viikossa, se on juuttunut asemasotaan. 

Kuluneen viikonlopun aikana sota levisi myös Suomenlahden rannalle - aivan Pietarin lähistölle - kun Ukraina tuhosi droonillaan venäläisen maakaasuterminaalin. Eli osoitti hyökkääjän ilmatorjuntajärjestelmän heikon suorituskyvyn, minkä seurauksena tavallisellekin venäläiselle paljastuu yhä selvemmin sodan todellinen luonne.

Ja jo aiemmin viime viikolla ukrainalaisten käytössä oleva kevyesti panssaroitu ja aseistettu miehistönkuljetusvaunu tuhosi Putinin armeijan parhaimpiin kuuluvan taistelupanssarivaunun. 

Eikä siinä kaikki, sillä Putinin ylpeys - "supersooninen" Kinžal-ohjus - on osoittautunut paperitiikeriksi, joka on herättänyt jopa kiinalaisten huomion. Tosin idän suurvallan johdon ja sotakoneiston johtopäätökset jäävät tässä vaiheessa heidän omaan tietoonsa. 

* * *

Jos itse olisin Kiinan keisari, tekisin tästä kaikesta kaksi huomiota. Ensimmäinen liittyisi Ukrainan käytössä olevan länsimaisen aseistuksen paremmuuteen suhteessa venäläiseen - ja tekisin huolellisen selvityksen, koskeeko tämä myös sen suhdetta kiinalaiseen sotavoimaan. Ja sen seurauksena arvioisin tarkasti omaa Taiwanin-politiikkaani.

Toinen huomioni liittyisi sitten itse Venäjään. Nyt nähty Venäjän armeijan odotettua heikompi menestys Ukrainassa saattaisi nimittäin tarkoittaa myös mahdollisuutta palautta Kiinalle aiemmin kuulunut Amurin pohjoispuolinen Mantšuria takaisin keisarikunn... ei kun kansantasavallan yhteyteen. Tämä siis olettaen, että Kiinan oma sotilaallinen suorituskyky ei ole Venäjän kaltainen paperitiikeri.

Minulla ei tietenkään ole käsitystä siitä, mikä on Kiinan armeijan tila. Selvää kuitenkin on, että siinä missä Venäjä on yleisellä tasolla tieteellis-teknologisesti jälkeenjäänyt valtiollinen peräkylä, on Kiina yhä vahvemmin länsimaita haastava tieteen nouseva suurvalta. Ja siinä mielessä myös sen sotakoneiston voisi kuvitella olevan teknisesti valovuoden edellä venäläistä... hmm... ratsuväkeä.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ukrainalaisten on syytä säilyttää taisteltutahtonsa
Menettääkö USA johtoasemansa Kiinalle?
Puolustuskyvytön

Kehopositiivisuus on kaksiteräinen miekka

Jo pidemmän aikaa on monissa yhteyksissä korostettu kehopositiivisuutta, jossa ajatuksena on saada kaikenlaisille kehoille tasa-arvoisesti kunnioitusta ja oikeuksia. Siitä puhuvat erityisesti ihmiset, joita vaivaa selkeä ylipaino ja henkinen kyvyttömyys - usein suoranainen sairaus - korjata asia.

On tietenkin selvää, että jokaisen on syytä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Mutta yhtä selvää on myös se, että jokainen meistä voi vaikuttaa omaan olemukseensa. 

Ja siksi itse kunkin kannattaa huolehtia fyysisestä olemauksestaan sen verran, ettei eläminen muodostu raskaaksi ja ettemme välinpitämättömyyttämme aiheuta yhteiskunnalle ylimääräistä rasitusta. Siksi kehopositiivisuutta ei saisi milloinkaan käyttää fyysisen laiskuuden oikeuttamiseen. 

Erityisen tärkeää kehopositiivisuuden eli itsensä hyväksymisen korostaminen on nuorille, jotka ovat alttiita fyysisestä erilaisuudesta johtuvalle kiusaamiselle. Mutta samalla se saattaa olla kaksiteräinen miekka, joka heikentää nuorten intoa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni kun silmiini sattui mielipidekirjoitus, jossa nostettiin esille suomalaislasten rapistuva fyysinen kunto. Tuon kirjoituksen mukaan tilanne on heikentynyt koronaepidemian aikana ja nyt jo 40 prosenttia tutkituista oppilaista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa heidän terveyttään ja hyvinvointiaan sekä arjessa jaksamistaan.

Kirjoituksen taustana oli parhaillaan tarkastusprosessin loppusuoralla oleva väitöskirja, joka perustui lasten ja nuorten pitkäaikaisseurantaan. Siinä havaittiin, että fyysiset kunto-ominaisuudet kehittyvät luonnollisesti murrosiän aikana, mutta liiallinen kehon rasvakudoksen määrä vaimentaa kunnon kehittymistä.

Tulevan tohtorin mukaan "liiallinen paino tekee liikkumisesta raskaampaa ja voi rajoittaa toimintakykyä. Tämän vuoksi terveellisen painokehityksen tukeminen kasvun, kypsymisen ja kehityksen aikana on tärkeää."

Nähtäväksi jää, mihin suuntaan suomalaisten fyysinen kunto kehittyy tulevaisuudessa eli koronapandemian aiheuttamien rajoitusten poistuessa. Palaavatko lapset liikuntaharrastusten pariin ja ennen kaikkea, jatkavatko he fyysisen kuntonsa ylläpitämistä aikuistuttuaan. Vai rapistuvatko he sittenkin laiskanlinnassaan kyyhöttäviksi kehopositiivisuutta korostaviksi sohvaperunoiksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lapsille voidaan tarjotaa vain kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai ei liikuntaa lainkaan
Geenimuunneltuja suolistobakteereita lihaville!
Hiihtäminen on parasta liikuntaa