Kiroileminen auttaa huippusuoritukseen

Huomasin mielenkiintoisen tutkimusartikkelin kiroilusta. Siis sellaisesta verbaalisesta käytöksestä, jota pidetään yleisesti sopimattomana, mutta joka on yhdistetty parempaan fyysiseen suorituskykyyn. Rumien puhumisen vaikutusmekanismi on kuitenkin edelleen epäselvä. 

Yksi sille ehdotettu selitys kiroilun voimaan on disinhibitio eli psykologinen tila, jossa yksilöt pidättäytyvät vähemmän käyttäytymisensä rajoittamisesta. Lukemassani amerikkalaisessa Richard Stephensin ja kumppaneiden artikkelissa esitettiin tutkimustuloksia siitä, parantaako kiroileminen fyysistä suorituskykyä ja välittyykö tämä vaikutus psykologisten muuttujien kautta, jotka liittyvät tilan disinhibitioon.

Raportoidussa tutkimuksessa järjestettiin kaksi toistomittauskokeilua sekä yhdistetty analyysi, johon sisältyi aiempi tutkimus. Niissä testattiin tuolipunnerrustehtävässä itse valitun kirosanan toistamisen vaikutusta verrattuna neutraalin sanan käyttämiseen. Molemmat kokeet toistivat kiroilun edun ja osoittivat merkittäviä suorituskyvyn parannuksia kiroillessa.

Vaikka välittäjäanalyysien tulokset vaihtelivat yksittäisten kokeiden välillä, yhdistetty analyysi osoitti, että psykologinen flow, häirintä ja itseluottamus välittivät merkittävästi kiroilun vaikutusta. Tulokset viittaavat siihen, että kiroilu edistää psykologisia tiloja, jotka auttavat maksimoimaan ponnistelun ja ylittämään sisäisiä rajoitteita.

Näillä vaikutuksilla voi olla merkitystä urheilusuorituksessa, kuntoutuksessa sekä tilanteissa, jotka vaativat rohkeutta tai määrätietoisuutta. Kiroilu saattaakin edustaa edullista ja helposti saatavilla olevaa psykologista interventiota, joka auttaa yksilöitä ylittämään itsensä silloin, kun tarvitaan todellista huippusuorituskykyä.

Toivokaamme siksi, että pian alkavissa Torinon olympiakisoissa suomalaisurheilijat kiroilisivat mahdollisimman paljon suoritustensa aikana. Ja ettei heillä olisi siihen tarvetta niiden jälkeen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Miksi äiti rakastaa vastasyntynyttä lastaan?
Tekoäly voi parantaa salaliittoteoreetikon
Suomalaisten tulevaisuus on karu

Maahanmuuttopolitiikan kannalta tärkeä ihmistutkimus

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on useampia jälkeläisiä. Niinpä tiedän erittäin hyvin sen, kuinka erilaisia lapset voivat olla. Jotkut ovat villejä kuin viidakon apinat eivätkä malta odottaa hetkeäkään kun tiedossa on jotain mukavaa - ja vaikkapa suklaalevyn saatuaan ahmivat sen parissa minuutissa loppuun. Toiset taas ovat hyvinkin rauhallisia ja harkitsevaisia, ja saattavat suklaalevyn saatuaan syödä sen hitaasti jakaen herkun jopa usean päivän ajaksi. 

Niinpä oli mielenkiintoista lukea tutkimusta, jossa seurattiin isoa ihmisjoukkoa 45 vuotta ja analysoitiin näiden lapsena osoittaman itsehillintäkyvyn vaikutusta elämän laatuun sen myöhemmissä vaiheissa. Jo aiemmin oli selvitetty, että lapsena hyvän itsehillinnän omaavat ihmiset elävät pidempään.

Parempaa itsehillintää lapsena osoittaneiden henkilöiden aivot vanhenivat hitaammin, mikä näkyi siinä, että tutkimuksessa mm. magneettikuvien perusteella määritellyt aivojen ikäpisteet olivat alhaisemmat. He myös kävelivät nopeammin, mikä viittaisi siihen, että heidän kehonsa vanheni hitaammin. Lisäksi he näyttivät nuoremmilta ulkopuolisille testihenkilöille näytetyissä kasvokuvissa.

Lapsena hyvin itsensä hillinneillä oli myös paremmat valmiudet hallita erilaisia aikuiselämän terveys-, taloudellisia ja sosiaalisia vaatimuksia. Tätä osoittivat kyselyt, joiden perusteella heillä oli enemmän käytännön terveystietoa, optimistisempia mielipiteitä ikääntymisprosessista ja he olivat luottavaisempia elämäänsä jatkumiseen vähintään 75-vuotiaaksi. 

Hyvän itsehillinnän lapsena omanneilla oli myös enemmän käytännön taloudellista tietoa, heidän taloudenpitonsa oli suunnitellumpaa ja heillä oli vähemmän taloudellisia ongelmia kuin heikosti halujaan hillinneillä. Lisäksi he olivat luoneet elämänsä aikana paremman sosiaalisen tukiverkoston, tunsivat itsensä vähemmän yksinäisiksi ja olivat ylipäätään tyytyväisempiä elämäänsä. 

Nämä lapsuusajan itsehillinnän vaikutukset nähtiin myös silloin, kun huomioitiin tutkittavien sosiaalinen luokka ja älykkyys. Mielenkiintoista kyllä, aikuisuuden itsehillinnän taso voitiin tutkimuksessa erottaa osin lapsuudesta ja sillä oli samankaltaisia vaikutuksia ihmisten elämään kuin lasten itsehillintäkyvyllä. Tutkijat arvelivatkin, että erilaiset huonosti tunteitaan hillitsevien lasten ja myös aikuisten elämään tehtävät interventiot voisivat parantaa näiden elämää.

Edellä kuvaamani tutkimus oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja siksi päätin jaksaa sen kanssanne, arvoisat lukijani. Omalta osaltani jäin kuitenkin miettimään tuota interventiokysymystä. 

Erityisesti jäin pohtimaan sitä, että jos itsehillintä määräytyy pelkästään elämänaikaisten kokemusten (kuten kasvatuksen, kavereiden tai koulutuksen vaikutuksen) perusteella, ovat intervention mahdollisuudet saavuttaa hyviä tuloksia luonnollisesti erinomaiset. Sen sijaan, jos lapsuuden ja/tai aikuisuuden aikainen itsehillintä ovat vahvasti perinnöllisiä ominaisuuksia, lienevät onnistumisen mahdollisuudet oleellisesti heikommat. 

Erityiskysymyksenä mieleeni nousivat myös erilaisten ihmisryhmien välisen itsehillinnän erot. Jos sellaiset ovat yhteisöjen kulttuuriin liittyviä, voisi sen manipulointi tuottaa erinomaisia tuloksia. Jos kyse on taas eri yhteisöihin kuuluvien ihmisten erilaisesta genetiikasta, lienevät interventioiden mahdollisuudet hyvin rajallisia myös ihmisryhmien tasolla. 

Nämä kysymykset liittyvät oleellisesti jälleen akuutiksi muuttumassa oleviin maahanmuuttokysymyksiin. Joihinkin ihmisryhmiin kuuluvilla henkilöillähän tiedetään olevan keskimäärin hyvin erilaisen itsehillinnän tasot. Siten sen asian selvittäminen, onko kysymys kulttuurisesta vai perinnöllisestä ilmiöstä olisi mitä tärkein asia pohdittaessa erityisesti humanitaariseen maahanmuuttoon liittyviä ongelmia – ja tietenkin etsittäessä ratkaisuja monikulttuurisuuden tuomiin negatiivisiin ilmiöihin seksuaalirikollisuudesta jengiytymiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Varastelevat apinat käyvät vaihtokauppaa temppelissä
Negatiiviset luontouutiset pönkittävät punavihreää kuplaa
Taikatemppu ja sähköshokki

Koejännityksestä eroon helposti

Koejännitys vaivaa monia meistä silloin, kun pitäisi suorittaa jokin tärkeä testi. Sellaisia ovat vaikkapa ylioppilaskoe, opiskelupaikkojen pääsykokeet, lopputentit, väitöstilaisuudet ja työhaastattelut. Kovimmat jännittäjät ikään kuin tukehtuvat ja huomaavat jälkeenpäin tehneensä monenlaisia munauksia asioissa, joihin hyvin tietävät vastauksen.

Jännittäminen ei liity suoraan koululaisen osaamistasoon, vaan myös erinomaisesti koealueen osaavat nuoret voivat epäonnistua juuri tärkeimmässä kokeessa. Tämä on harmillista ja vaikuttaa monien nuorten elämänvalintoihin.

Nyt amerikkalaiset tutkijat Ramirez ja Beilock ovat kuitenkin julkaisseet tutkimuksen, jossa löydettiin yksinkertainen keino ehkäistä jännityksestä johtuvia epäonnistumisia. He pyysivät peruskoulun yläasteikäisiä nuoria kirjoittamaan juuri ennen erityisen stressaavaa koetta  lyhyen kirjoitelman omista tunteistaan ja huolistaan liittyen edessä olevaan kokeeseen. Kontrolliryhmät joko kirjoittivat jostain muusta aiheesta tai vain odottivat kokeen alkamista.

Tulokset olivat hyvin yllättävät ja selkeät. Kokeeseen liittyvistä tunteista kirjoittaminen juuri ennen varsinaista koetta paransi koejännittäjien suoriutumista huomattavasti, kun taas muiden koeryhmien jäsenistä jännittäjät alisuorittivat kokeensa odotetulla tavalla.

Ramirezin ja Beilockin koetuloksen perusteella turhaan jännittämiseen on siis löydettävissä yksinkertainen apu. Ainoa ongelma on siinä, miten koululaiset ja/tai heidän opettajansa löytävät tästä tiedon. Toivottavasti  tämä kirjoitus omalta osaltaan auttaa tässä tiedonvälityksessä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ihmisryhmien kollektiivinen älykkyys ja c-faktori
Uutta tietoa viherpesusta
Miksi naiset rakastuvat renttuihin?