Ottawan sopimuksesta irtautuminen olisi vaikuttava teko rauhan puolesta

Ottawan miinakieltosopimus on Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1997 saanut kansainvälinen valtiosopimus, joka kieltää henkilömiinojen eli jalkaväkimiinojen käytön, valmistuksen, myynnin, varastoinnin ja kuljetuksen. Suomi liittyi siihen mukaan vuonna 2012. 

Sopimuksen taustalla on maailmalla yleinen vastuuton miinojen käsittely, jonka seurauksena esimerkiksi vuodesta 1999 vuoden 2004 syyskuuhun asti siviileille sattui kymmeniä tuhansia onnettomuuksia. Myös Suomessa kuoli toisen maailmansodan jälkeen ihmisiä saksalaisten Lapin sodan aikana pohjoisessa kylvämiin miinoihin. 

Suomen armeijan ohjesäännöt velvoittivat kuitenkin - ennen vuotta 2012 - merkitsemään miinakentät maastoon sekä dokumentoimaan niiden sijainnin siten, että kentät voidaan tarvittaessa purkaa turvallisesti. Tästä syystä suomalaiset miinat eivät ole koskaan olleet samanlainen ongelma kuin kansainvälisistä tilastoista voitaisiin päätellä.

* * *

Ukrainan sota on osoittanut miinankieltosopimuksen järjettömyyden. Tarkoitan sitä, että venäläiset käyttävät hyväkseen Ukrainan kuulumista kyseisen sopimuksen piiriin lähettämällä taisteluihin massiivisia jalkaväkiyksiköitä. Se ei olisi tehokasta, mikäli maasto olisi miinoitettu jalkaväkeä vastaan.

Suomen Ottawan sopimukseen liittymisen taustalla oli maan historian kelvottomimman presidentin - Tarja Halosen - sekä rauhanjärjestöjen ja silloisen ulkoasiainministeriön tahto, jonka toteuttamista puolustusministeriö ei saanut torjuttua. Siksi Suomen puolustusvoimat joutuisivat täsmälleen samaan tilanteeseen ukrainalaisten kanssa, mikäli Venäjä päättäisi suunnata maahamme hyökkäyksen - koska massiivisten jalkaväkiyksiköiden hyökkäystä vastaan ei olisi käytettävissä jalkaväkimiinojen tarjoamaa passiivista hidastetta. 

Yhdysvaltain väistyvä presidentti Joe Biden - tai ainakin hänen hallintonsa - on nyt todennut tilanteen mahdottomuuden ja lähetti ukrainalaisille miinoja. Mikäli ne menevät tehokkaaseen käyttöön, vaikeutuu venäläisten eteneminen rintamilla oleellisesti. Ja samalla niin sanottu miinakauhu heikentää entisestään hyökkääjien taistelutahtoa ja -kykyä.

Tämä sai ilmeisesti myös puolustusvoimain komentajan Janne Jaakkolan avaamaan suunsa miinoista. Hänen mukaansa niiden käyttöön ottamisesta uudelleen tulisi Suomessa aloittaa keskustelu, johon liitettäisiin myös pohdintaa "kaikista muistakin esimerkiksi teknologian kehittymisen myötä tulevista vaihtoehdoista, joista voi olla hyötyä Suomen turvallisuuden ja puolustuksen kehittämisessä".

* * *

Olkoon tämä blogimerkintä siis suomalaisen siviilin kannanotto tähän keskusteluun. Eli totean selväsanaisesti, että minä - aikanaan varusmieskoulutuksessa myös miinojen käyttöön perehtyneenä - ilmaisen tässä mielipiteeni.

Tai oikeastaan vaatimukseni. Eli vaadin, että Suomen hallitus ja eduskunta ottavat puolustusvoimain komentajan ehdotuksen tosissaan ja käynnistävät mahdollisimman pikaisesti prosessin, jolla Suomi irtautuu Ottawan sopimuksesta. Sekä ryhtyy kiireesti toimenpiteisiin palauttaakseen Suomen armeijalle kyvyn torjua massiivinen jalkaväkihyökkäys hyödyntäen passiivista aseistusta eli jalkaväkimiinoja sekä muita vastaavia taistelukeinoja. 

Erityisenä perusteluna vaatimukselleni esitän, että mahdollisen hyökkäyksen sattuessa vihollisella olisi suomalaisiin nähden moninkertainen miesylivoima: Suomen armeijan sodan ajan koko on 280 000 miestä ja naista, joita vastaan Venäjällä on asettaa 2,2 miljoonaa sotilasta. Tämän eron tasoittamiseksi jalkaväkimiinat ovat erinomainen ja halpa keino, joka lisäisi pelkällä olemassaolollaan kynnystä hyökkäyssodan aloittamiseksi maatamme vastaan. 

Toisin sanoen jalkaväkimiinojen uudelleen käyttöön ottaminen vahvistaisi rauhan säilymistä Suomen ja Venäjän välillä. Eli olisi vaikuttava teko rauhan puolesta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tuen Alexander Stubbia ja Jussi Niinistöä
Ottawan sopimus täytäntöön!
Ottawan sopimuksesta, Wikipediasta ja kansalaisten mielenkiinnon suuntaamisesta

Ahtisaari kuoli ja terroristi murhasi ruotsalaisia

Entinen presidentti Martti Ahtisaari (sd) kuoli eilen. Vaikka hän ei noussutkaan suurten suomalaisten presidenttien joukkoon, oli hän kuitenkin viime vuosikymmenten merkittävin rauhantekijä koko maailmassa - ja sai siitä tunnustuksen Nobelin palkinnon muodossa. 

Ahtisaari muistetaan etenkin teoistaan Namibiassa, Balkanilla ja Indonesiassa, mutta Lähi-idän kusiaispesään hänkään ei koskenut. Tämä johtunee siitä, että Ahtisaari ymmärsi kokeneena rauhantekijänä, ettei rauha synny ilman molempien osapuolten tahtoa. Lähi-idässä sitä ei ole ollut, kuten viime päivät ovat osoittaneet. 

* * *

Varhain tänä aamuna kaksi ruotsalaista jalkapallofania sai surmansa Belgiassa. Heidän murhaajansa huusi tekoa tehdessään Allahin suuruutta ja väitti kuuluvansa terroristijärjestö ISIS:iin. 

Tapaus saanee tämän päivän aikana lisää selvyyttä, enkä olisi yllättynyt siitä, mikäli hänen innoittajakseen osoittautuisi terroristijärjestö Hamasin hyökkäys israelilaisia vastaan. Ehkäpä tätä epäilevät myös belgialaiset viranomaiset, jotka puhuvat tapauksen yhteydessä terrori-iskusta. 

Täältä Suomesta katsottuna kyse on vain hinnasta, jonka me eurooppalaiset joudumme maksamaan idioottimaisesta maahanmuuttopolitiikastamme. Jos ja kun me hyväksymme kaikenlaisten tyyppien saapumisen kotiseuduillemme enemmän tai vähemmän sekasortoisista yhteiskunnista, saapuu sieltä tietenkin myös ihmisiä, jotka suhtautuvat vihamielisesti meihin. Ja näin kävi tällä kertaa Belgiassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vasemmisto ja anarkistit tekivät 85 prosenttia vuoden 2022 terrori-iskuista
Parhaat presidentit - ja pari huonointa
Länsimaiden pitäisi tunnustaa tosiasiat Syyriassa

Kuinka naiiveja voivat olla maailman älykkäimmät ihmiset?

Maailman arvostetuin - ja ainoa suuren yleisön tuntema - tunnustus tieteellisestä työstä on Nobelin palkinto. Sellaiset jaetaan yhtä lukuun ottamatta Tukholmassa, Ruotsissa, sillä rauhanpalkinnon saaja palkitaan Oslossa, Norjassa. 

Palkinnon jakaminen Tukholmassa on juhlallinen tapahtuma, johon osallistuu koko Ruotsin niin sanottu kerma. Tänä vuonna palkintojenjaon järjestävä Nobel-säätiö sanoi muutama päivä sitten kutsuvansa tilaisuuteen kaikkien maiden suurlähettiläät. 

Tähän asiaan puuttui jopa poliittisesti vallaton kuningas Kaarle XVI Kustaa, joka kertoi olevansa hämmentynyt Venäjän suurlähettilään kutsumisesta. Niinpä Nobel-säätiö ilmoitti eilen, ettei se sittenkään kutsu Venäjän, Valko-Venäjän tai Iranin suurlähettiläitä.

Tapauksella ei tietenkään ole lähtökohtaisesti sellaista merkitystä, että siitä olisi kannattanut kirjoittaa blogimerkintää. Otin asian esille kuitenkin siksi, että se osoitti kuinka naiiveja voivat olla maailman älykkäimmätkin ihmiset (oletan Nobel-komitean jäsenten kuuluvan heihin). 

Komiteahan oli perustellut Venäjän suurlähettilään kutsua sillä, että he halusivat Nobel-palkinnon taustalla olevien arvojen tavoittavan myös ne, jotka eivät arvoja jaa. Ihan niin kuin Vladimir Putin, Aljaksandr Lukašenka tai Ali Khamenei eivät olisi tietoisia näistä länsimaisista arvoista ja ajatuksista. 

Voin kertoa arvoisalle Nobel-komitealle, että kyllä he ovat niistä tietoisia. Eikä siinä kaikki, sillä lisäksi he - niin sanotusti - pyyhkivät aivan tietoisesti perseensä kyseisillä arvoilla.  

Siksi voin vain kuvitella kuinka hauskaa Moskovassa, Minskissä ja Teheranissa on ollut edellä mainitun kolmikon seuratessa Nobel-komitean uskomatonta naiiviutta ja sinisilmäisyyttä. Sikäli nyt nähty farssi ei kuitenkaan ollut kovin yllättävä sen valossa, että juuri ruotsalaiset tuhosivat oman äärimmäisen hyvinvoivan ja turvallisen kansankotinsa 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun yhtä lailla naiivilla ja sinisilmäisellä maahanmuuttopolitiikalla. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Erdogan on Ruotsin suhteen valitettavan oikeassa - mutta terroristeja ymmärretään myös Suomessa
Nobelistin ja salaliittogurun elämä: Luc Montagnierin tarina
Onko poliittisen korrektiuden arvo suurempi kuin tieteen

Nobelistin ja salaliittogurun elämä: Luc Montagnierin tarina

Nobelisti Luc Montagnieriin näkee joskus viitattavan erilaisten salaliittoteorioiden yhteydessä. Siksi päätin tänä aamuna kääntää eilisen Nature-lehden hänestä julkaiseman muistokirjoituksen kommentoimatta asiaa sen enempää.

Luc Montagnier nousi merkittävään tieteelliseen asemaan saaden Nobel-palkinnon AIDS:ia aiheuttavan HIV:n löytämisestä yhdessä kollegoidensa kanssa. Hänen työnsä mahdollisti tämän viruksen diagnostisten testien ja sen aiheuttaman sairauden hoitojen kehittämisen ja sitä kautta lukemattomien ihmishenkien pelastamisen. 

Elämänsä myöhemmät vuodet Montagier käytti kovalla työllä saavuttamansa maineen murskaamiseen kannattamalla erilaisia vaihtoehtoisia teorioita ja vastustamalla rokotuksia. Hänen perusteettomia väitteitänsä COVID-19:stä – että rokotteet edistäisivät vaarallisten varianttien syntymistä tai että virus olisi ihmisen kehittämä – tuettiin valheellista tietoa levittävillä kampanjoilla. Montagnier kuoli 89-vuotiaana 8. helmikuuta. 

Montagnier syntyi 18. elokuuta 1932 Chabrisissa, Ranskassa. Hänen toisen maailmansodan aikaan osunutta lapsuuttaan varjostivat nälkä ja epävarmuus, mutta hänen kiinnostuksensa tieteeseen puhkesi myös varhain. Sen seurauksena hän aloitti toiminnan, joka on synnyttänyt lukemattomia tutkijoita eli räjähtävien yhdisteiden kanssa puuhastelun kotilaboratoriossa. 

Myöhemmin hän kiinnitti ajastettuja kuvia ottavan kameran mikroskooppiin ja tutki viherhiukkasten vastetta valoon. Virologiasta hän innostui kuultuaan vuonna 1957 tehdystä löydöstä, jonka mukaan tupakan mosaiikkiviruksen RNA voi välittää tartuntoja.

Montagnierin virologinen asiantuntemus kehittyi, kun hän työskenteli useissa laboratoriossa ennen siirtymistään Pariisin Pasteur-instituuttiin vuonna 1972. Pasteur-instituutissa Montagnier erikoistui retroviruksiin eli RNA-viruksiin, jotka voivat lisätä DNA-kopion geneettisestä materiaalistaan ​​isäntänsä genomiin. 

Tämä sekä immuunisolujen viljelyssä tapahtuneet edistysaskeleet ja interferoneiksi kutsuttujen antiviraalisia proteiineja blokkaavien yhdisteiden käyttö herättämään lepotilassa olevat retrovirukset olivat hyödyllisiä vuonna 1983. Silloin eräs kollega nimittäin lähetti hänelle imusolmukekudoksen, joka oli otettu ranskalaiselta muotisuunnittelijalta, jonka arveltiin olevan AIDS:in alkuvaiheessa.

Kun ihmisillä diagnosoitiin siihen aikaan AIDS, nämä elivät usein jo monien infektioiden, syöpien ja muiden sairauksien kanssa, mikä vaikeutti taudin lähteen etsimistä. Tämän epävarmuuden keskellä taudin syistä spekuloitiin villisti.

Monet kannattivat teorioita, joiden mukaan se aiheutuisi sienistä tai kemiallisista altistumisista. Toiset taas näkivät, että immuunisoluluokkaan CD4+ kuuluvat T-solut olisivat ehtyneet AIDS:ia sairastavilta ihmisiltä, ja he ihmettelivät oliko kehon immuunijärjestelmä ryhtynyt tuhoamaan niitä. Montagnieria muistutettiin tunnetusta retroviruksesta, joka saattoi tartuttaa CD4+ T-soluja sekä tarttui veren ja seksuaalisen toiminnan kautta.

Montagnierin virologian yksikössä Pasteur-instituutissa Françoise Barré-Sinoussi eristi uuden retroviruksen imusolmukenäytteestä. Ryhmä kutsui sitä lymfadenopatiaan liittyväksi virukseksi (LAV). Montagnier esitteli tämän havainnon syyskuussa 1983 pienen tieteellisen kokouksen myöhäisillan sessiossa Cold Spring Harbor Laboratoryssa New Yorkissa, mutta hänen yleisönsä oli skeptinen. Montagnier totesi myöhemmin Nobel-elämänkerrassaan, että "tämä tilanne ei ole harvinaista tieteessä, koska uudet löydöt herättävät usein kiistaa".

Pian Montagnierin esityksen jälkeen Yhdysvaltain kansallisessa syöpäinstituutissa Bethesdassa, Marylandissa, työskentelevän virologi Robert Gallon johtama työryhmä auttoi vahvistamaan AIDS:in ja Montagnierin tiimin löytämän viruksen välistä yhteyttä (viruksen viralliseksi nimeksi tuli HIV vuonna 1986). Gallo oli aiemmin löytänyt muita retroviruksia, jotka infektoivat ihmisen soluja, nimeltään ihmisen T-lymfotrooppinen virus (HTLV-I ja HTLV-II). Vuonna 1984 hänen tiiminsä eristi retroviruksen näytteistä, jotka oli otettu AIDS-potilailta, ja hän ryhtyi kutsumaan sitä HTLV-III:ksi. Se osoittautui identtiseksi LAV:n kanssa, josta Montagnier oli toimittanut näytteet Gallon laboratorioon.

Montagnierin ja Gallon tutkimusryhmät kävivät tämän jälkeen eeppisen patenttisodan siitä, kenelle kuuluvat immateriaalioikeudet virukseen perustuvasta diagnostisesta testistä. Lopulta vuonna 1987 kiistan ratkaisivat Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Ranskan pääministeri Jacques Chirac, jotka suostuivat jakamaan AIDS-testin immateriaalituotot maidensa kesken ja perustamaan kansainvälisen AIDS-tutkimus- ja koulutusrahaston.

Edellä kuvattujen tapahtumien perusteella monet olivat yllättyneitä, kun Gallo ei vuonna 2008 saanut osuutta Nobel-palkinnosta. Sen sijaan Montagnier jakoi fysiologian tai lääketieteen palkinnon Barré-Sinoussin kanssa. Samalla myös virologi Harald zur Hausen sai saman kunnian AIDS:iin liittymättömästä löydöstään, jonka mukaan ihmisen papilloomavirukset ovat yhteydessä kohdunkaulan syöpään.

HIV:n löytämisen jälkeen Montagnierin työ sai kuitenkin oudon käänteen. Hän nimittäin julkaisi sarjan kiistanalaisia ​​artikkeleita väittäen, että joidenkin patogeenien erittäin laimennettu DNA lähettää sähkömagneettisia aaltoja. 

Montagnier vetosi myös jo aiemmin hylättyyn käsitykseen vedellä olevasta muistista väittäen, että DNA muuttaa vettä tavalla, joka säilyttää jotkin molekyylien ominaisuudet, vaikka ne olisivat voimakkaasti laimennettuja (ranskalainen immunologi Jacques Benveniste oli väittänyt vedellä olevan tällaisen muistin vuoden 1988 Nature-julkaisussa, jonka todettiin myöhemmin perustuvan kokeisiin, joita ei pystytty toistamaan). 78-vuotiaana Montagnier lähti Ranskasta Kiinaan tutkimaan näitä asioita ja johtamaan tutkimuslaitosta Shanghain Jiao Tong -yliopistossa.

Ajan myötä Montagnier näytti olevan tyytyväinen tähän ristiriitaan ja lähti myös taistelemaan näkemyksensä puolesta. Hän omaksui homeopatian ja pseudotieteellisiä ajatuksia autismista saavuttaen aseman, josta Ranskan tiedeakatemian entinen presidentti Bernard Meunier totesi, että "hän ajautui tilaan, jossa yksikään tutkija ei kyennyt antamaan kommentteja tai selityksiä hänen myöhäisestä kehityksestään". Toiset olivat suoraviivaisempia ja esimerkiksi Science-lehden kolumnisti ja kemisti Derek Lowe kirjoitti vuonna 2012, että "Luc Montagnier on menettänyt otteensa".

COVID-19-pandemian aikana saavutettu Nobel-palkinto antoi uskottavuutta Montagnierin haitallisille näkemyksille, joiden mukaan COVID-19-rokote voisi olla haitallinen. Sen seurauksena hän antoi elämänsä viimeisissä vaiheissa kasvot sosiaalisessa mediassa rokotusvastaisille meemeille. Tuli vaikeaksi uskoa, että ne olivat kerran olleet muistopostimerkeissä johtuen hänen panoksestaan kansanterveyden hyväksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Onko karismaattinen guru uskottavampi kuin tieteentekijä?
Hölynpölyä
Tieteellinen huijaus

EU:ssa olisi omaksuttava amerikkalainen asiainhallinta

Talousnobelisti Paul Krugman on ottanut kantaa Euroopan Unionin toivottomaan tehottomuuteen. Ei sentään kellonkääntelyssä, mutta kuitenkin rokoteasioissa.

Lyhyesti sanottuna hänen viestinsä oli se, että EU on epäonnistunut, koska meillä on "puritaaninen pelko siitä, että jossain joku muu on onnellinen". Niinpä EU viivytteli ja tinki koronarokotteita hankkiessaan, minkä seurauksena niiden saaminen on takkuillut nopeammin toimineiden ja paremmin maksavien asettuessa - valmistajien kannalta ymmärrettävästi - etusijalle. 

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että 8,8 miljoonan asukkaan Israel on julkaissut tilastoja, jotka kattavat 3,4 miljoonan vähintään viikkoa aiemmin kahdesti rokotetun ihmisen sairastumistietoja. Tai 64 miljoonan asukkaan Britanniassa lähes 27 miljoonaa ihmistä on saanut ensimmäisen rokotteen. Ja noin 300 miljoonan asukkaan USA:ssa on pistetty jo 124 miljoonaa rokotusta (tässä oli alkuun virhe, jonka korjasin). 

Sen sijaan 5,5, miljoonan asukkaan Suomessa on annettu vasta noin 700 000 rokotusta ja koko 450 miljoonan ihmisen EU:ssa rokotuksia on annettu vaivaiset 55 miljoonaa. Siten Krugmanin näkemys EU:n epäonnistumisesta koronarokotusten suhteen ei todellakaan ole vailla pohjaa. 

Krugmanin kritiikistä tuli mieleeni vanha sutkaus, jonka mukaan on kahdenlaista kateutta. Yhden version mukaan kyse on kainuulaisesta ja pohjalaisesta kateudesta ja toisen version mukaan suomalaisesta ja amerikkalaisesta kateudesta. Molemmat nimitykset ovat kuvaavia. 

Kainuulainen/suomalainen kateus on sutkauksen mukaan sitä, että jos naapurilla menee paremmin, on tehtävä kaikkensa, että tällä alkaisi mennä yhtä huonosti kuin itsellä. Pohjalainen/amerikkalainen kateus on puolestaan sellaista, että jos naapurilla menee paremmin, on se merkki siitä, että on ponnisteltava kovasti, jotta itsellä menisi vieläkin paremmin. 

Krugmanin viesti antoi pohjaa uudelle samankaltaiselle sutkaukselle. Sen mukaan EU:lainen asiainhallinta on sitä, että ongelman kohdatessaan on syytä huolehtia siitä, ettei kukaan muu vain pääse hyötymään sen ratkaisemisesta. Amerikkalaisten asianhallinta taas on sellaista, että hoidetaan ongelmat muista välittämättä kuntoon, jotta pysytään jatkossakin muun maailman edellä. 

Jos Krugmanin luonnehdinta pitää paikkansa, olisi eurooppalaisten saatava aikaiseksi perustavanlaatuinen muutos omien asioidensa hoitamisessa, mikäli se aikoo pysyä mukana talous- ja hyvinvointikilpailussa maailman muiden talousmahtien kanssa. Tai sitten se on pilkottava sellaisiin osiin, joissa vallitsee amerikkalaistyyppinen asiainhallinta - eli omat asiat ratkaistaan ensin ja muita pohditaan vasta sen jälkeen, jos edes pohditaan.

Aiempia asioita samasta aihepiiristä:
Hallituksen on kannettava poliittinen vastuunsa ryhtymällä toimitusministeristöksi
EU:ta ohjaa tosiasioiden sijasta haihattelu ja älyllinen laiskuus
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?

Onko poliittisen korrektiuden arvo suurempi kuin tieteen

James Watsonin ansiot tieteentekijänä ovat valtavat, sillä hän selvitti 1950-luvulla yhdessä Francis Crickin kanssa DNA:n rakenteen. Tästä hänelle myönnettiin vuonna 1962 Nobelin palkinto.

Vuodesta 1968 hän toimi yhden maailman parhaan tutkimuslaitoksen eli Cold Spring Harborin laboratorion johtajana. Tänä aikana laboratorion tutkijat ansaitsivat useita Nobelin palkintoja. Watson erosi sen johdosta vuonna 2007 herätettyään kohun ottamalla kantaa ihmisryhmien välisiin älykkyyseroihin. 

Tuore Science-lehti kertoi, että Cold Spring Harborin biologian laitoksen nimestä on poistettu James Watsonin nimi näiden ihmisryhmien älykkyyteen liittyvien näkemysten takia. Näyttää siis siltä, että nykyaikana poliittinen korrektius on amerikkalaisessa tutkimuslaitoksessa tärkeämpää kuin tieteellinen meriitti.

Ronald Fisher oli puolestaan keskeisessä roolissa nykyaikaisen tilastotieteen syntyessä 1900-luvun alkupuolella. Häntä on jopa sanottu neroksi, joka lähes yksinään loi nykyaikaisen tilastotieteen perustan.

Samainen Sciencen juttu kertoi, että myös Fischerin näkemykset rotujen välisistä eroista ovat johtaneet häntä esittäneen lasimaalauksen poistamiseen Cambridgen yliopistosta. Tämä osoittaa, että myös Iso-Britanniassa poliittinen korrektius on tärkeämpää kuin tieteelliset ansiot.

Edward Cope oli kolmas tutkija, jonka kunnia on viime vuosien poliittisen korrektiuden kiimassa vedetty lokaan. Hän oli amerikkalaisen paleontologian uranuurtaja, jonka nimestä jo johdettu arvostetun amerikkalaisen tiedelehden nimi, "Copeia".

Nyt tuo nimi on päätetty muuttaa muotoon "Ichthyology and Herpetology", koska poliittinen korrektius näyttää olevan lehden toimituksessa merkittävämpää kuin tieteelliset saavutukset, koska perusteluna oli Copen aikanaan esittämä näkemys, jonka mukaan muut ihmisryhmät kuin valkoiset ovat näitä apinamaisempia.

Edellisten lisäksi Sciencen juttu kertoi siitä, että eliöiden luokittelun perustaja Carl von Linnén nimi poistetaan Amerikan hyönteistieteellinen yhdistyksen järjestämän opiskelijakisailun nimestä, joka on tähän asti ollut "Linnaean Games". Syynä oli se, että Linné oli aikanaan liittänyt joihinkin ihmisryhmiin negatiivisia ominaisuuksia. Näin myös amerikkalainen tiedeseura on osoittanut näkemyksensä, jonka mukaan poliittinen korrektius on arvokkaampaa kuin tiede.

Lopuksi on vielä todettava, että Science lehti kertoi näistä muutoksista erittäin neutraalisti. Toisin sanoen se ei lähtenyt millään tavalla puolustamaan tieteen suurmiesten muistoa, vaan hyväksyi mukisematta näkemyksen, jonka mukaan tieteellä ei ole samanlaista arvoa kuin poliittisella korrektiudella.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kulttuurisia eroja
Miksei poliittisen korrektiuden hinnasta keskustella?
Tiede totuudenjälkeisen yksisilmäisten maailman poliittisena uhrina

Ehdotan Nobelin rauhanpalkintoa Libyan rannikkovartiostolle

Pohdin helmikuussa syitä sille, miksi viime vuonna Välimerellä kuoli ennätysmäärä ihmisiä. Listasin niitä kolme: "ensimmäinen on... ihmissalakuljettajien bisneksensä edistämiseksi levittämä propaganda mahdollisuuksista Euroopassa, toinen ihmissalakuljettajien liiketoimintaa tukeva eurooppalainen turvapaikkapolitiikka...  Kolmas - ja erityisesti Välimereen liittyvä - syy on eurooppalaisten järjestöjen ja viranomaisten Libyan rannikolle järjestämä meripelastuspalvelu, joka houkuttaa ihmisiä hakeutumaan merihätään."

Elokuun alussa kuulimme, että Tunisian kalastajat ja satamatyöläiset olivat ryhtyneet boikotoimaan alusta, joka tarkkaili tuon meritaksitoiminnan laillisuutta. Epäilin boikottien syyksi toimintaan liittyviä rahavirtoja ja ehdotin tutkivaa journalismia asian selvittämiseksi. En kuitenkaan ole havainnut sellaista.

Italia puolestaan uhkaili kesän aikana sulkevansa satamansa pakolaisia rahtaavilta meritakseilta. Siis ns. kansainvälisten järjestöjen pakolaisia Afrikan rannikolta ihmisiä mukaan poimivilta laivoilta.

Lopulta Libyan rannikkovartiosto kyllästyi tilanteeseen. Järjestöjen mukaan se on käyttäytynyt uhkaavasti meritakseja kohtaan ja monet toimijat ilmoittivat sen seurauksena lopettavansa "pelastustyöt".

Mahdollisena syynä toiminnan lopettamiselle pidän jäämistä sivuun meritaksitoiminnan rahavirroista. Näin voisi päätellä ainakin rannikkovartioston tiedottajan kommentista, jonka mukaan "emme vastusta avustusjärjestöjen läsnäoloa yleisellä tasolla, mutta vaadimme heiltä tiukempaa yhteistyötä Libyan valtion kanssa. Heidän tulisi osoittaa suurempaa kunnioitusta Libyan suvereenisuudelle."

Vaihtoehtoisesti paine Euroopasta kävi liian vahvaksi. Esimerkiksi europarlamentaarikko Jussi Halla-aho (ps) on jo pitkään vaatinut meritaksitoiminnan lopettamista. Pidän tätä kuitenkin taloudellisia syitä epätodennäköisempänä vaihtoehtona.

Lääkärit ilman rajoja reagoi asiaan antamalla julkisuuteen lausunnon, jonka mukaan "keskeytämme toimintamme, koska Libyan rannikkovartioston tuoma uhka on mielestämme erittäin vakava. Emme voi asettaa kollegoitamme vaaraan."

Niin tai näin. Nyt näyttäisi siltä, että Libyan rannikkovartiosto on tehnyt yhden vuoden merkittävimmistä ihmishenkiä pelastavista teoista. Kansainvälisen siirtolaisjärjestön IOM:n mukaan elokuun 9. päivän jälkeen ei Välimerellä ole menetetty yhdenkään pakolaisen henkeä (Suomen Uutisten juttu aiheesta löytyy täältä).

Sitä ennen tänä vuonna Välimerellä oli kuollut samaisen järjestön mukaan 2410 henkeä. Siis yli 300 henkeä kuukaudessa eli noin kymmenen henkeä päivässä. Ja nyt siis parin viikon aikana pyöreä nolla. Se ei voi olla sattumaa.

Seuraavaksi jään odottamaan valtamedian uutisointia aiheesta. Ehkäpä Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksen, jossa se ylistää Libyan rannikkovartioston toimia. Ja iltalehdet kirjoittavat lööppejä isoilla kirjaimilla.

Yle saattaisi tehdä aiheesta tunnin mittaisen erikoisdokumentin, jossa se pohtisi pakolaisvirtaan liittyviä rahavirtoja ja hyvää tarkoittavien järjestöjen älyllistä epärehellisyyttä. Saisimme tutkivaa journalismia ja punnittuja faktoja verojen vastineeksi.

Ja mikäli tilanne säilyy samanlaisen kuin viimeisten viikkojen aikana, Norjan Nobel-komitean tulisi antaa rauhanpalkinto Libyan rannikkovartiostolle. Näin sekin saisi taloudellista tuloa meritaksitoiminnan perusteella, ja ainakin roppakaupalla kaipaamaansa kunnioitusta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Italian uhkailusta ja Ugandan esimerkillisyydestä
Tässäkö EU:n ja Suomen poliittisen johdon tärkeimmät arvot ja tavoitteet?
Ihmissalakuljetus Välimerellä

Bengt Homström, nobelisti

Suomalainen Bengt Holmström sai Nobelin palkinnon sopimusteoriaan liittyvistä tutkimuksistaan. Kyseessä ovat siis tutkimukset, joiden pohjalta esimerkiksi yritykset pyrkivät palkitsemaan henkilöstöään. Holmströmin intressinä on ollut mm. niihin liittyvä moraalikato, joka on viime vuosina tullut liiankin tutuksi meille suomalaisille.

Ihan ensimmäisenä on tietenkin onniteltava tuoretta nobelistia tutkijana! Vilpittömät onnittelut Bengt Homströmille hänen saavutuksistaan todellisena taloustieteen huippututkijana!!

On myös hienoa huomata, että saaja on suomalainen, joka korostaa omaa suomalaisuuttaan. Sen seurauksena hän on pysynyt Suomen ja vain Suomen kansalaisena huolimatta vuosikymmenien työurasta Yhdysvalloissa. Ja samalla osallistunut kotimaansa taloustieteelliseen keskusteluun.

Lisäksi on mukava huomata, että Holmström on ollut monissa asioissa kanssani samoilla linjoilla. Hän on esimerkiksi todennut seuraavat asiat, joista olen täsmälleen samaa mieltä.

Tutkimus- ja koulutuspolitiikasta. "Hallituksen ei pitäisi sekaantua siihen, mitä yliopistoissa opetetaan tai mitä tutkimuksessa painotetaan."

Totesin muutama vuosi sitten samasta asiasta näin: "olisi... pystyttävä välttämään marxilaistyyppinen tiedostavan etujoukon näkemyksiin perustuva innovaatiokirjoa rajoittava rahanjako, jossa erilaisista etujärjestöistä ja päättäjistä valikoitu tutkimusta vajavaisesti tunteva joukkio miettii kukin omasta kapeasta näkökulmastaan aiheita, joihin voisi pyytää tutkimusrahaesityksiä... vaikka tiedostavat etujoukkolaiset olisivat kymmenen kertaa näkevämpiä kuin tavalliset tutkijat, omaa tuhat tavallista tutkijaa kuitenkin kymmenen kertaa enemmän näkemystä kuin kymmenen hengen tiedostava etujoukko."

Suomen talouspolitiikasta. "Suomi tuottaa eniten teollisuuden tarvitsemia tuotteita ja palveluita. Kun investoinnit ovat vähäisiä kaikkialla maailmassa, en oikein ymmärrä, miten kotimaista kysyntää lisäämällä voitaisiin lievittää kansantaloudelle erittäin tärkeän vientiteollisuuden ongelmia."

Lisäksi. "Jos Suomessa ei ole fiksuja nuoria, jotka tekevät tuottavaa työtä, ei kukaan pysty maksamaan ikääntyvän väestön eläkkeitä."

Niinpä. Tässä tilanteessa on pidettävä huoli suomalaisen talouden pitkän tähtäimen menestyksestä. Se tarkoittaa julkisen ylivelkaantumisen minimointia, yritys- ja innovaatiopolitiikan järkevöittämistä sekä nuorten koulutuksesta ja heidän yhteiskuntaan sijoittumisestaan huolehtimista.

Tämä liittyy suoraan Holmströmin tieteelliseen työhön. Minkälainen yhteiskuntasopimus meidän tulisi tehdä, jotta Suomi-neidolla menisi mahdollisimman hyvin myös tulevaisuudessa? Tulisiko meidän maksimoida nyt keski-iässä olevien ihmisten elintaso viimeiseen veroeuroon saakka vai sittenkin panostaa tulevaisuuteen?

Tässä tulemme maamme EU-politiikkaan. Homström näki jo varhain, että EU:n luonne laajojen kotimarkkinoiden luomiseksi oli hyvä, mutta valuuttaunioni paha. Kun nyt katsomme Kreikkaan, Italiaan, Espanjaan, Portugaliin tai Ranskaan, ei voi todeta muuta kuin että Nobelin palkinto on annettu kaukonäköiselle miehelle.

Lopuksi on tuotava esiin se, että tuore nobelistimme on ollut käytettävissä sekä poliittisten päättäjiemme ja yritystemme sparraajana. Toivottavasti hänen palveluksiaan käytetään tulevaisuudessa vieläkin enemmän. Viisasta miestä kun kannattaa aina kuunnella - ja ottaa hänen sanomisensa tosissaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Haluammeko lisää reppanoita?
Tyytyväisyys parantaa tulosta
Tieteen innovatiivisuus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline

Miksi media vaikenee tieteen menestyjistä?

Lähes kaikki Suomalaiset ovat huomanneet, että Kiira Korpi taisteli EM-taistoluisteluissa kolmanneksi, tai että Krista Lähteenmäki voitti nuorten MM-hiihdoissa kultaa. Samoin tiedämme, että Sofi Oksanen sai suuren kirjallisuuspalkinnon Ranskassa ja että Euroviisutkin voitettiin muutama vuosi sitten. Media on siis kiitettävästi tuonut esille maanmiestemme menestyksen niin urheilun, taiteen kuin viihteenkin saralla.

Vaan entä tiede? Eikö Suomi ole sillä saralla kunnostautunut lainkaan?

Kyllä on, mutta meille ei vain ole kerrottu menestyksen vaatimalla näyttävyydellä!

Akatemiaprofessori Ilkka Hanski sai pari viikkoa sitten yhden maailman suurimmista tiedemaailman tunnustuksista - ruotsalaisen Crafoord-palkinnon. Koska muun muassa ekologian alalla ei ole varsinaista Nobelin palkintoa, kutsutaan Hanskin saamaa tunnustusta pikku-Nobeliksi. Palkintosumma on 500 000 dollaria, eli noin puloet Nobel-palkinnon suuruudesta. Käytännössä Hanskin palkintosumma on kuitenkin suurempi kuin monen Nobelistin, sillä hän sai koko summan itselleen, kun taas Nobel jaetaan usein kolmen tutkijan kesken.

Palkinto on tunnustus Hanskin tekemästä metapopulaatiotutkimuksesta, jonka kohteena ovat nimensä mukaisesti enemmän tai vähemmän erillisinä ryhminä elävät eliölajit. Näissä tutkimuksissa Hanski on jo pitkään ollut maailman johtava tutkija ja hänen meriittilistansa on millä tahansa kriteereillä tiedemaailmassa aivan poikkeuksellinen.

Itse havaitsin Hanskin palkinnosta vain pikku-uutisia. Ei puhettakaan mistään näyttävästä uutisoinnista ja suomalaisen tieteen hypetyksestä. Merkillistä.

Eikä Hanskin tapaus ole suoinkaan ensimmäinen laatuaan. Reilu kymmenen vuotta sitten Metsäntutkimuslaitoksen professori Erkki Tomppo sai metsäalan arvostetuimman tuolloin noin 200 000 euron Wallenberg-palkinnon omista metsien inventointiin liittyvistä tutkimuksistaan. Vuonna 2004 se tuli suomalaiselle Paul Olof Meinanderille ja jälleen vuonna 2009 - tällä kertaa kolmelle TKK:n kasvatille. Missään näistä tapauksista uutisointi ei ollut sen näyttävämpää kuin Hanskin Crafoord-palkinnonkaan.

Lääketieteen menestyjien palkinnoista sentään uutisoidaan edes jotenkin, vaikka lääketieteilijämme eivät aivan edellämainittujen tutkijoiden saavustusten tasolle ole yltäneetkään - ainakaan palkintosuummilla mitaten. Viimeksi Professori Juha Keren saama 20 000 euron Matti Äyräpää -palkinto ylitti näyttävästi uutiskynnyksen. Ja edesmennyt Leena Palotiehän oli koko kansan parissa tunnettu tiedepersoona, loistava tutkija ja monien kansainvälisten palkintojen saaja.

Miksi suomalainen Media ei noteeraa tieteentekijöidemme menestystä? Ei ainakaan lääketieteen ulkopuolella. Onko taustalla ymmärtämättömyys siitä, kuinka merkittävistä tunnustuksista on kyse? Vai onko kyse lukijoiden aliarvioinnista - ei uskota että tiedeasiat voisivat kiinnosta ketään. Vai mistä ihmeestä tämä vaiteliaisuus maailmanmestaruuteen verrattavien tiedesaavutusten uutisoinnissa on kyse?

Kuitenkin olen varma että suomalaiset mielellään kuulisivat suomalaisten menestyksestä urheilukenttien ja taideareenoiden lisäksi myös tieteen kentillä. Sitä paitsi veronmaksajina heillä on myös oikeus kuulla mihin ja millä tuloksella heidän rahojaan on käytetty. Olisi hienoa jos mediakin ymmärtäisi tämän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Huippu-urheilurahoista 1,8 miljoonaa kankkulan kaivoon?
VTT:n johtajat tietovarkaissa

Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?

Valtionhallinnon alueellistamisen tarkoitus on hyvä - pitää koko Suomi asuttuna. Vaan miten on käytännössä.

Alueellistamista eli hajasijoittamista harjoitettiin korkeakoulupolitiikassa jo 1960-luvulla. Tuloksena oli väestömäärään nähden ehkä jopa maailman tihein korkeakouluverkko.

Jos kuitenkin katsotaan suomalaisten korkeakoulujen tasoa, voivat kansainvälisesti hyvätasoisiksi kutsua itseään vain Helsingin yliopisto sekä varauksin Oulun ja Turun yliopistot. Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistot ovatkin sitten maailmanlaajuisesti neljänsadan tuolla puolen. Näiden maamme parhaiden lisäksi on Suomessa myös valtava joukko muita korkeakouluja, joiden taso on korkeintaan kansallinen tai valitettavan usein suorastaan maakunnallinen.

Hajasijoittamisen kautta hajalleen levitetty resursointi ja liian pienissä yksiköissä toimivat tutkijaryhmät lienevätkin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että sellaiset tieteelliset huippusaavutukset joista palkitaan Nobelilla ovat jääneet suomalaisilta lähes kokonaan haaveeksi. Ja samalla parhaaseen tieteelliseen tietoon perustuvat korkean teknologian innovaatiot.

On kuitenkin muistettava, että hajasijoittamisen tavoitteena ei ollut tieteen ja korkeakoulutuksen korkea taso vaan virkamiesten tuottaminen syrjäseuduille ja julkisten rahojen ohjaaminen maakuntien elvyttämiseen. Tässä suhteessa Oulu ja Jyväskylä ovat ainakin osin yliopistojensa avulla onnistuneet nousemaan kasvu-uralle. Sitä kautta niihin on keskittynyt yhä suurempi osa maakuntiensa väestöstä. Sama koskee jossain määrin suurinta osaa muistakin yliopistopaikkakunnista. Sikäli korkeakoululaitoksen alueellistaminen on siis vähentänyt maakuntien, vaikka ei kylläkään maaseudun, autioitumista.

En tässä ota enempää kantaa korkeakoulupolitiikkaan, vaan siirryn lähemmäs nykyaikaa.

Alueellistamista on harrastettu jatkuvasti myös korkeakoululaitoksen ulkopuolella. Kaikki muistamme vaikkapa poliisin tietohallinnon siirtämisen Lappiin, jonka seurauksena lähes koko henkilökunta irtisanoutui. Tai  lääkelaitoksen hajasijoittamisen Kuopioon, joka myös johti henkilöstön laajamittaisiin eroihin ja toiminnallisiin ongelmiin. Samoin Metsäntutkimuslaitoksen Joensuun yksikköä on viime vuosina kasvatettu rajusti pääkaupunkiseudun kustannuksella. Ongelmaksi on tosin ajoittain muodostunut pätevän työvoiman saaminen laitoksen itäsuomalaisiin tutkijanvirkoihin. Niitä on ekonomistien piirissä yleisesti liikkuvien kuulopuheiden mukaan jouduttu täyttämään joko tieteellisesti varsin vähän meritoituneilla henkilöillä tai muodollisesti pätevien hakijoiden puutteessa jättämään jopa täyttämättä - ja sitten siirtämään täytettäväksi pääkaupunkiseudulle.

Huolimatta esimerkiksi poliisin tai lääkelaitoksen henkilökuntaan kohdistuneista ja irtisanoutumisiin johtaneista laillisuuden raja-aitoja kulkevista menettelyistä on valtionhallinnon alueellistaminen kokonaisuutena epäonnistunut jopa omien tavoitteidensa saavuttamisessa: valtion virkoja on hävinnyt maaseudulta selvästi enemmän kuin niitä on sinne siirretty. Siirtojen toiminnallista hintaa eli sitä mitä on tapahtunut etenkin asiantuntijaorganisaatioiden työlle ja laadulle tuskin koskaan edes selvitetään.

Tämä hallinnon alueellistaminen sai jälleen jatkoa: tällä kertaa alueellistamisen uhka koskee hätäkeskuksia. Niiden toiminta ei sinänsä vaadi poikkeuksellista osaamista, kuten lääkelaitoksen kaltaisissa tutkimuslaitoksissa, mutta toisaalta virheiden sattuminen maksaa välittömästi ihmishenkiä. Siten tämän alueellistamisen hinta saattaa olla kova, mutta tulee onneksi maksetuksi nopeasti. Yliopistojen ja tutkimuslaitoksen hajasijoittamisen kaltaista toiminnan laadun pitkäaikaista laskua siitä ei kuitenkaan ole odotettavissa.

Kaikki edellä kirjoittamiani tapaukset ovat siis johtaneet ainakin hetkellisiin ongelmiin. Nähdäkseni alueellistamisen kannalta on erotettava ne valtion toiminnot, joiden siirtämisestä aiheutuu pitkäaikaisia ongelmia. Niiden alueellistamisella on todennäköisesti tehty korvaamatonta vahinkoa koko Suomen kilpailukyvylle yhä enemmän tietoa ja osaamista vaativassa globaalissa kilpailussa, jossa korkea elintaso on mahdolista ylläpitää ainoastaan muuta maailmaa korkeammalla tiedon ja osaamisen tasolla. 

Lisäksi alueellistamisen yllä osittain referoitu historia osoittaa, ettei valtion toimintojen hajasijoittaminen korkeasta hinnastaan huolimatta ratkaise edes maaseudun autioitumisongelma, vaan se on ratkaistava toisin keinoin.

Avain maaseudun hyvinvoinnille ei ole valtion toimintojen alueellistamisessa. Se on taloudellisessa toimeliaisuudessa.

Ihmisten pitäisi lopettaa siirtyminen työn perässä kasvukeskuksiin ja sen sijaan keskittyä rakentamaan elinehtoja kotiseudulleen. Jos yrittämisen ja tekemisen halua on, voivat maakunnatkin säilyä elinvoimaisina. Näin on tähän saakka menestynyt yliopistojen hajasijoituksen ulkopuolelle pitkäksi aikaa jäänyt Etelä-Pohjanmaa, jonka työttömyys on suomalaisittain alhainen ja yritysten määrä suhteessa väkilukuun korkea. Jos pohjalainen yrittäminen vielä yhdistyisi korkeaan koulutukseen, nousisi maakunnan asukkaiden elintasokin valtakunnan huipulle.

Samalla tavalla ajatellen muissakin maakunnissa ihmisten tulisi ottaa itse vastuu tulevaisuudestaan. Jos kotiseutu on rakas, tulisi jokaisen miettiä millä tavalla siellä ylläpidetään elämisen edellytykset - ja toimia sen mukaisesti. Samalla tavalla on asenteen oltava kohdallaan koko Suomessa, jos haluamme tuhansien järvien maan säilyttävän asemansa hyvinvoivana länsimaana.