keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Huippu-urheilurahoista 1,8 miljoonaa kankkulan kaivoon?

Suomen jalkapallojoukkue hävisi maanantaina Unkarille ja sen tie EM-lopputurnaukseen nousi odotetusti pystyyn - huolimatta jälleen kerran markkinoiduista ylioptimistisista odotuksista. Asia on tietenkin harmillinen penkkiurheilijoiden kannalta, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että Suomen kaltaisesta maasta on turha odottaa jalkapallon kestomenestyjää. Tuskin edes satunnainen arvokisamenestys olisi realistinen tavoite silloin kun maanosan mestaruuskisoihin osallistumisoikeuskin näyttää ylittävän kyvyt kerta toisensa jälkeen.

Sellaiset urheilijat kuin Paavo Nurmi, Lasse Virén, Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Marja-Liisa Kirvesniemi tai Matti Nykänen ovat suomalaisten kollektiivisessa muistissa edelleen, vuosikymmeniä suurten voittojensa jälkeen. Samoin muistamme kaikki jääkiekkojoukkueemme menestykset MM- ja olympiakisoista. Huippu-urheilu on monelle suomalaiselle tärkeää, joten myös kansainväliseen menestykseen tähtäävän huippu-urheilun tukemiselle on perusteet.

Urheilussa menestyminen vaatii paitsi lahjakkuutta ja äärirajoille vietyä harjoittelua, myös taloudellista tukea kuten monella suulla on todettu (esimerkki, esimerkki ja esimerkki). Valitettavasti rahaa vain on rajallisesti ja sitä tarvitaan moniin muihinkin tarkoituksiin.

Urheilun tuki kostuu yhteiskunnan tuesta ja lajeissa toimivien talkootyöstä sekä yritysten mainostarkoituksiin sijoittamasta sponsorituesta.

Sponsoritukeen tai talkootyöhön en tässä halua puuttua. On jokaisen sponsorin oma asia, minkä lajin tukemisen hän arvelee tuottavan parhaan näkyvyyden yritykselleen. Samoin jokaisella ihmisellä on oikeus käyttää vapaa-aikansa kuten haluaa. Sen sijaan huippu-urheilun julkinen tuki on koko kansan asia. Siitä 30% eli noin 5 miljoonaa euroa jakautuu eri lajiliitoille toiminta-avustuksina.

Niistä kaksi suurinta pottia menee palloliitolle (1,8 miljoonaa) ja voimisteluliitolle (1,7 miljoonaa). Kolmantena on jääkiekkoliitto (1,3 miljoonaa), neljäntenä hiihtoliitto (1,1 miljoonaa) ja viidentenä urheiluliitto (1,1 miljoonaa).

Jos nyt tarkastellaan näiden lajiliittojen tuottamaa kansainvälistä menestystä aikojen kuluessa, ei räikeää ristiriitaa palloliiton rahoituksen ja tuloksen välillä voi olla huomaamatta. Laji ei ole koskaan tuottanut suomalaisille ikimuistoisia hetkiä, ellei kerran EM-kisoissa yllättäneen naisjoukkueen pronssia lasketa sellaiseksi.

Myös suomalaisen naisjalkapallon kansainvälinen menestys lienee kuitenkin laskusuunnassa naisten jalkapalloharrastuksen lisääntyessä varsinaisissa jalkapallomaissa. Käytännössä on realismia todeta, ettei pienen väkiluvun ja pitkän talven Suomesta voi koskaan tulla haastajaa sellaisille joukkueille, jotka tulevat pitkän kesän, suurten väkilukujen ja korkeiden harrastajamäärän maista?

Minusta Suomen karsiutuminen jälleen kerran jalkapallon arvokisoista tarjoaa hyvän mahdollisuuden pohtia minkä verran laji ansaitsee huippu-urheiluun tarkoitettua tukea. Jos huippu-urheilun määrärahojen tavoitteena on kansainvälinen menestys, vaatisi myös sen tukemiseksi jaettavien tukirahojen jakaminen uutta ja realiteetit huomioivaa ajattelua. Tähän ajatteluun ei kuulu sellaisten urheilijoiden tai joukkueiden huomattava tukeminen, joiden ei voida missään tilanteessa edes ajatella tuovan kansainvälistä menestystä.


Käytännössä historia kertoo, että parhaiten pienilukuinen Suomen kansa voi menestyä yksilölajeissa, etenkin jos niiden harrastamisen olosuhteet ovat maassamme keskimääräistä paremmat. Näitä ovat erityisesti talvilajit, jopa siihen mittaan, että siinä voimme pärjätä jopa jääkiekon kaltaisessa joukkuelajissa. Eikä menestys yleisurheilun tai painin kaltaisissa lajeissakaan ole pois suljettu: yksittäinen lahjakkuus on ennenkin löytänyt tiensä maailman huipulle.

Ehdotan, että suurin osa palloliiton vuosittain nauttimasta yhteiskunnan rahallisesta tuesta siirrettäisiin sellaisille lajiliitoille, joiden toiminnan voi realistisesti odottaa tuottavan sitä mitä panostukselta odotetaan: kansainvälistä menestystä. Tällä perusteella palloliiton naisille osoittama huippu-urheilun tuki voidaan säilyttää, mutta miesjoukkueeseen käytettävät varat on syytä minimoida.

Rutkasti pienennettävän huippu-urheilun tuen lisäksi palloliitolle riittäköön kohtuullinen osuus yhteiskunnan muista liikuntarahoista. Niiden, talkootyön ja sponsorirahojen voimalla voidaan pyörittää lajille ominaiset kansallisen tason ja nuorisoliikunnan tarpeet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!