Maksamme velkaa

Helsingin Sanomissa oli juttu siitä, kuinka Suomi sai apua sotien jälkeen. Artikkelissa haastatellun asiaa tutkineen ja pian tohtoriksi väittelevän tartuntatautilääkäri ja valtiotieteiden maisteri Helene Laurentin mukaan "Suomen hyvä terveydenhuolto ja korkea koulutus ovat osittain ulkomaisen avun ansiota".

Hän ilmoitti HS:n haastattelussa näkemyksenään, että ”maailmassa on nytkin sotaa käyviä maita, joissa tilanne on karmea. Olemme samaa maapalloa ja meidän pitää tukea toisiamme."

Ja sitähän me teemme suurella rahalla. Ulkoasianministeriön nettisivun mukaan "vuonna 2017 valtion talousarvion mukaiset kehitysyhteistyön määrärahat ovat kokonaisuudessaan 881 miljoonaa euroa". Siis yli 1,5 prosenttia kaikista valtion menoista.

Lisäksi me pyöritämme maassamme turvapaikanhakijasirkusta, jonka vuosikustannukset olivat vuonna 2016 lähes miljardi euroa. Se on kuitenkin vain murto-osa kaikista turvapaikkapolitiikkamme kustannuksista.

Näin siksi, että pakolaisstatuksen saaneiden elämänmittaiset kustannukset parhaan käytössä olevan, mutta pahasti puutteellisen, laskelman mukaan ovat suurimpiin humanitaarisin perustein maasta oleskeluluvan saaneisiin maahanmuuttajaryhmiin kuuluvien henkilöiden osalta noin 15 000 euroa vuodessa. Tämä tekee pelkästään viimeisen 12 kuukauden aikana Suomesta turvapaikan saaneiden 5 334 irakilaisen osalta yhteensä 80 miljoonaa euroa vuodessa koko heidän elinaikansa.

Eli jos tuo heidän jäljellä oleva elinaikansa on vaikkapa 40 vuotta (tulijathan ovat nuoria) tulee kokonaislaskuksi suomalaiselle yhteiskunnalle reilusti yli kolme miljardia euroa. Ja tämän päälle tulevat siis muiden samalla ajanjaksolla oleskeluluvan saaneiden aiheuttamat kustannukset. Sekä tietenkin vuotta 2016 edeltäneinä ja sitä seuraavina vuosina turvapaikan saaneiden kustannukset.

Entä nuo HS:n jutun mainitsemat Suomen sotien jälkeen saamat avustukset. Listaan tähän kaikki jutussa mainitut avustuserät.

Unicefin edeltäjä UNRRA: 2,5 miljoonan dollarin avustus. Sen avulla hankittiin myytäviä vaatteita, joiden myynnin kautta saatiin kokoon peräti 12,5 miljoonaa nykyeuroa.

Ruotsista saatiin 4,6 miljoonaa euroa suoraa avustusta. Lisäksi saatiin sokeria, jota myytiin sodanjälkeisessä puutteessa elävälle kansalle ylellisyyshintaan ja näin saatiin kokoon peräti 400 miljoonaa nykyeuroa. Sodasta syrjässä pysyneelle Ruotsille sokerilahjoitus ei luonnollisestikaan maksanut edes likimain näin paljoa.

Lisäksi jutussa mainittiin sveitsiläinen Schweitzer Spede, mutta ei sen maksaman tuen määrää. HS kertoi kuitenkin, että järjestö tuki mm. 75 000 lapsen kouluruokailua, nykykouluruokailun hintojen kautta arvioituna siis joitain satoja tuhansia euroja.

Edelle kirjoittamani perusteella näyttääkin siltä, että Suomi maksaa sodanjälkeisinä vuosina lahjaksi saamansa "kehitysapuvelan" moninkertaisesti joka ikinen vuosi. Siten tuleva tohtori Helene Laurentkin voi olla ylpeä Suomesta ja sen panoksesta kehitysmaiden jaloilleen nostamiseksi.

Mutta meidäthän tunnettiinkin jo ennen toista maailmansotaa Yhdysvalloissa ainoana kansakuntana, joka maksoi takaisin velkansa - velan joka oli otettu helpottamaan itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeistä akuuttia ruokapulaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen Perustan laskelman puutteet vähättelevät somalien ja irakilaisten aiheuttamia kustannuksia
800 euroa per lapsiperhe on mennyt vuosi toisensa jälkeen hukkaan
EU:lta miljoonia euroja Suomen köyhille