Tarinoista ensimmäinen löytyi vuoden 1918 tapahtumiin sijoittuvan Anneli Kannon kirjan arvostelusta. Sen mukaan romaani on ns. elävöitetty dokumentti valkoisen voittajan tekemistä rikoksista, joihin syyllistyi myös kirjailijan isoisä.
Samaa aihetta on käsitelty eri tavoin sekä vakavan tieteen, että kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Esimerkkeinä Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle", Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" tai Kjell Westön "Missä kuljimme kerran". Etenkin näistä viimeisessä näkökulma näyttäisi olleen hyvin samankaltainen kuin Anneli Kannolla.
Itse tapahtumissahan ei ole enää juuri epäselvyyttä. Ensin punaiset nousivat aseelliseen kapinaan laillista valtiovaltaa ja omistavaa luokkaa vastaan, tekivät omavaltaisia terroritekoja mukaan lukien lukuisia murhia, hävisivät sodan ja joutuivat voittajien raa´an koston kohteeksi.
Kapinalle oli hyviä ja ainakin jossain mielessä ymmärrettäviä syitä. Laki ja oikeus olivat puolestaan kiistatta valkoisten puolella. Siitä huolimatta kummankaan puolen toteuttamalle terrorille ei voi löytää ainuttakaan hyväksyttävää syytä. Kyse oli puhtaasti kostonhimosta.
Kostonhimon merkitystä vuoden 1918 tapahtumissa alleviivaavat etenkin punaisen terrorin kiihtyminen sodan lopputuloksen ollessa jo kaikille selvää sekä koko sodanjälkeisen valkoisen terrorin laajuus. Kummallakaan ei ollut minkäänlaista sotilaallista merkitystä.
* * *
Toinen huomiotani herättänyt polarisaation ja vastakkainasettelun synkästä puolesta kertova uutinen liittyi Israelin ja palestiinalaisten suhteeseen. Sen mukaan maailmalle on levinnyt video, jossa israelilaissotilas tappaa kylmästi ja ilman syytä haavoittuneen palestiinalaisterroristin.
Videon perusteella israelilaismies sai syytteen ja tuli oikeudessa tuomituksi. Tappajaa on sittemmin vaadittu armahdettavaksi ja videon kuvannutta palestiinalaismiestä on uhkailtu. Lisäksi jälkimmäinen on uutisen mukaan saanut myös tappouhkauksia.
Itse tapahtumien kulusta ei tässäkään tapauksessa ole epäselvyyttä. Palestiinalaismiehet olivat tekemässä terroristista iskua, jonka israelilaissotilaat estivät. Tilanteen jälkeen nuori sotilas lopetti haavoittuneen palestiinalaisen kylmäverisemmin kuin revolverisankari haavoittuneen hevosensa westernissä.
Palestiinalaiselle terrorismille on syynsä, joille voidaan haluttaessa löytää myös ymmärrystä. Toisaalta laki ja oikeus takaavat juutalaisten - kuten myös palestiinalaisten - oikeuden turvalliseen elämään. Eikä mikään laki hyväksy haavoittuneen ampumista kuoliaaksi. Ei ainakaan ilman oikeudenkäyntiä.
Tässä tilanteessa niin palestiinalaiset kuin juutalaisetkin tuntuvat kuitenkin hyväksyvän raa´an väkivallan, vaikka vastaavia tekoja ei hyväksyisi käytännössä esimerkiksi juuri kukaan nykysuomalainen.
Sotilaan teon nauttiman laajan hyväksynnän osoittaa mielipidetiedustelu, jonka mukaan 65 prosenttia Israelin juutalaisväestöstä tukee palestiinalaismiehen ampujaa. Näin siitä huolimatta, että kaikki tietävät ampumisen tapahtuneen vasta yhteenoton jälkeen ja kohdistuneen puolustuskyvyttömään ihmiseen.
Vastaavasti Pew Research Centerin tekemän kyselyn mukaan 75 prosenttia gazalaisista hyväksyy itsemurhapommittajien tekemiset ainakin joskus. Länsirannan palestiinalaisista samaa mieltä on 49 prosenttia. Myös länsirantalaisten lukema on suurempi kuin itsemurhapommittamisen tuomitsevien osuus, koska osa ihmisistä ei osannut tai halunnut ilmaista kantaansa.
* * *
Usein kuulee sanottavan, että totuus on sodan ensimmäinen uhri. Näin saattaa hyvinkin olla. Tässä kirjoituksessa käsiteltyjen ja lukuisten muiden polarisoituneiden tilanteiden perusteella voidaan vastaavasti todeta, että empatia ja inhimillisyys ovat polarisoituneiden yhteiskuntien ensimmäisiä uhreja.
Lienee myös selvää, että kirjailija Kannon romaanin sanoma raa´an väkivallan jättämistä jäljistä myös tekijäänsä kuvastaa todellisuutta. Näin siitäkin huolimatta, ettei häntä vedettäisi koskaan vastuuseen teoistaan.
Tämäkin hintalappu on siis liitettävä siihen siihen laskuun, joka yhteiskunnan polarisoitumisesta on maksettava.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tekstit
Rauha
VastaaPoistaMitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus' ?
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat,
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat,
ja toivot ja tou'ot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää,
kukat suuret mun aukeavat sydämessäin,
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Eino Leino
Israelilaisen sotilaan suorittama palestiinalaisen haavoittuneen terroristin teloitus oli kieltämättä murha, niin henkilökohtaisella kuin kansainvälisoikeudellisella aspektilla.
VastaaPoistaUskoakseni kuitenkin esim. Suomen talvisodassa tapahtui lukuisia vastaavia tapauksia, joissa suomalainen sotilas ampui haavoittuneen puna-armeijan sotilaan mieluummin kuin otti hänet haavoittuneeksi sotavangiksi.
Mitä tekemistä näillä toisistaan maantieteellisesti, poliittisesti ja historiallisesti erillisillä tapauksilla on? Se, että sillä Talvisodan suomalaisella oli silloin kuten mainitulla israelilaisella nykypäivänä vastassaan vihollinen, jolle ei kelpaa lopputulokseksi mikään muu kuin vastustajan lopullinen annihilointi. On selvää, ettei Suomi olisi saanut säilyttää itsenäisyyttään, jos Puna-armeija olisi päässyt tavoitteeseensa. Yhtä selvää on, ettei Israel saa pitää edes olemassaoloaan, jos arabiterroristit pääsevät tavoitteeseensa.
En kannata murhia missään olosuhteissa. Mielestäni kaikki väkivallanteot on aina ja kaikkialla otettava tarkoin tutkittaviksi ja niihin oikeudettomasti syyllistyneille langetettava asiaan kuuluva seuraamus.
Itseään ja rakkaitaan puolustaessaan liialliseen väkivaltaan syyllistyneelle langetettavan seuraamuksen määräämisessä on mielestäni otettava huomioon äärimmäisen lieventävät asianhaarat.
Siinä prosesissa on mielestäni pohdittava ennen kaikkea sitä, oliko voimankäyttö todellakin liiallista, vai sittenkin vain välttämätöntä laittoman väkivallan uhrien puolustamiseksi.