Kehitysapunainen valaisi verovarojemme käyttöä Afrikassa

Vantaan Sanomat avasi viikonloppuna Kirkon Ulkomaanavun palkkalistoilla Afrikassa aikaansa viettäneen keski-ikäisen naisen ajatusmaailmaa. Juttu oli niin mielenkiintoinen, etten voi olla kommentoimatta sitä.

Heti tarinan aluksi haastateltu nainen kuvailee somalikulttuuria seuraavasti.

"Lauluja tehdään milloin mistäkin, esimerkiksi syntymäpäiväänsä viettävälle voidaan tehdä oma onnittelulaulu. Somalit ovat todellisia romantikkoja. Heillä on omat romeonsa ja juliansa. Tarina, joka kertoo leipurin rakkaudesta tyttöön, jota ei koskaan voi saada. Tämä leipomo, jossa leipurin kerrotaan työskennelleen, on oikea pyhiinvaelluskohde. Sieltä ihmiset käyvät ostamassa rakkausleipiä, joiden uskotaan tuovan onnea rakkauselämään."

Minulle heräsi kysymys siitä, että lauluistako Suomalian neljännesvuosisadan sekasorto johtuukin. Vai romantiikasta? Ellei peräti rakkausleivistä? Entä tuoko tyttöjen ympärileikkauskin onnea rakkauselämään? Tai ihmisten jakautuminen keskenään vihaa pitäviin klaaneihin?

Valitettavasti en saanut edelle listaamiini kysymyksiin vastausta. Sen sijaan opin, että viestinnän merkitys on kehitysyhteistyölle siinä määrin tärkeää, että kaikkien, niin tavallisten veronmaksajien kuin avustusorganisaatioiden, kansallisten ja kansainvälisten tukijoiden on hyvä tietää, mitä näillä kehitysyhteistyöhön tarkoitetuilla rahoilla kohdemaissaan tehdään.

Afrikan syiden ongelmista haastateltu nainen kertoo: "suututtaa, kun näkee, kuinka korruptoituneet valtiot käyttävät rikkauksiaan vain pienen joukon etujen ajamiseen. Sen kritisoiminen on kuitenkin mahdotonta. Maan sisäisiin asioihin puuttuminen voisi viedä toimintaedellytykset koko kehitysyhteistyöltä."

Että se siitä kehitysavun suuntaamisesta kohti todellisia ongelmia. Voiko tuon sanoa selvemmin: tärkeintä on itse kehitysavun jatkuminen, eivät sen tulokset. Lopputuloksena yhdet ovat auttavinaan ja toiset kehittyvinään. Ja samalla suurten afrikkalaisten johtajien pankkitili Sveitsissä pullistuu.

Kirkonnaisen mukaan minkään ei voi olettaa toimivan Afrikassa kuten länsimaissa. Kaikkeen on aina varattava aikaa. Yksinkertaisten ja arkisten asioiden hoitaminen saattaa viedä päiviä. Ihmisten avuttomuus näkyy kaikessa. Pelätään mahdollisesti syntyviä virheitä ja niistä seuraavia rangaistuksia. Mieluummin ollaan yliavuttomia tai tekemättä mitään, missä voisi tehdä virheen tai joutuisi ottamaan vastuuta. Oma-aloitteisuuteen eivät juuri kannusta koulutus tai yleinen toimintakulttuuri.

Minä olen nähnyt työpaikallani useita suomalaisesta koulutusjärjestelmästä tulleita somalitaustaisia harjoittelijoita. Heitä kaikkia on poikkeuksetta kuvannut aivan erinomaisesti edellä esitetty oma-aloitteisuuden puute.

Käskytetyt työt kyllä tehdään, mutta sen jälkeen "pensseli putoaa santaan" ja jäädään odottelemaan uusia ohjeita. Siis ei tulla ilmoittamaan työtä tehdyksi saati kysymään mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Jotta arvostus kaikkea olemassa olevaa kohtaan säilyisi, eikä perspektiivi hukkuisi, kehitysyhteistyötekijä ehdottaa, että jokaisen kantasuomalaisen eli kansun pitäisi hankkia ystäväkseen maahanmuuttaja. Näin siksi, että "se lisäisi ymmärrystä ja auttaisi meitä huomaamaan kuinka samanlaisia me ihmiset olemme, lähtökohdista ja etnisestä taustoista huolimatta tarpeinemme, iloinemme ja suruinemme."

Harmillista sinänsä, että ainakin toistaiseksi ihmiset valitsevat ystäväpiirinsä aivan muilla kuin rotuperusteilla. Tai edes lisätäkseen ymmärrystä maahan tulvivista turvapaikanhakijoista. Totta kuitenkin on, että myös minulla on ystäviä maahanmuuttajataustaisissa suomalaisissa - he ovat väitelleitä tutkijoita ja eurooppalaistaustaisia.

Esille tuli myös asia, jonka uskon olevan erityisen merkityksellinen niille, jotka ovat lähteneet kehitysaputyöhön. Vantaan Sanomien haastattelema nainen kertoo nimittäin kantavansa huolta palkkaamastaan henkilökunnasta ja näiden perheistä.

"Kotiapulaisena työskennellyt neljän lapsen äiti Maggie jäi meidän lähtömme jälkeen työttömäksi, samoin puutarhuri. Vielä Nairobissa asuessamme eräänä päivänä ovellamme seisoi erään aiemmin Keniassa työskennelleen suomalaisen autonkuljettaja, joka hänkin pyysi, että järjestäisin hänelle uuden työn."

Ajatelkaapa sitä, että tavallinen suomalainen perhe saa Afrikkaan kehitysyhteistyötä tekemään lähtemällä itselleen mustaihoisen palveluskunnan. Ei sellainen ole mahdollista Suomessa melkein kenellekään, ei edes hyväpalkkaiselle professorille. Asuntokin lienee mukavanpuoleinen, koskapa myös puutarhuri on palkattu.

Edellä referoidun perusteella minusta tuntuukin, että meidän verovaroillamme elätetään Afrikassa joukkoa sinänsä hyväntahtoisia ihmisiä, joiden tehtäväkenttä on mahdoton sekä paikallisen kulttuurin että maanosan todellisten ongelmien takia. Siten loppusaldoksi jää, että he vain elelevät Afrikassa kuin brittiläinen siirtomaaisäntä 1800-luvulla.

Ei kuitenkaan ole niin, ettei pieniä edistysaskeleita voitaisi saavuttaa myös kehitysavun saralla. Haastattelun viimeisenä tarinana ulkomaanavun työntekijä nimittäin kertoo, että Etelä-Sudanissa maanviljelijät tekivät itse kehitystyötä ja ostivat saamallaan lainalla härkiä. Maissisato kasvoi härkien ansiosta ja sittemmin laina on maksettu ja rahaa riittää lasten koulunkäyntiin, lääkkeisiin ja naapureidenkin ruokkimiseen.

Tämä on tietenkin hieno juttu, mutta tuntien Etelä-Sudanin väestörakenteen ja afrikkalaisen yhteisöllisyyden oman ryhmän ulkopuolisiin suuntautuvan epäluuloisuuden taitavat nämäkin tulokset jäädä väliaikaisiksi. Sen takaa viimeistään lisäruuan ja naapureiden ruokkimisen seurauksena voimistuva ja jo ennestään hillitön väestönkasvu, joka vie pohjan härkävaljakkotasolta todelliseen hyvinvointiin johtavalta kehityspolulta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mistä tyttöjen ympärileikkaus johtuu?
Mikä on tyhmempi kuin islamisti?
Kehitysavulle avautui järjellinen käyttökohde