sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Sumea varainhankintamenetelmä maksimoi maailmanparannusmenot

Kirjoitin pari päivää sitten maahanmuuton kustannuksista. Laskin turvapaikanhakijavyöryn vuotuiseksi hinnaksi 1200 miljoonaa euroa eli 2,2 prosenttia valtion budjetista. Tai 220 euroa per Suomen kansalainen. Siitä noin 40 prosenttia kerätään suorina tuloveroina ja loput valtion muina tuloina.

Olen aiemmin kirjoitellut myös kehitysyhteistyön kustannuksista. Siitä kirjoittaessani tarkoitukseen käytettiin rahaa yli miljardi euroa vuodessa. Nyt avun määrä on pudonnut 800 miljoonaan euroon eli 1,4 prosenttiin valtion menoista. Kansalaista kohti laskettuna summa on siis pudonnut noin 145 euroon.

Ovatko edellä mainitut summat suuria vai pieniä on tietenkin suhteellinen asia. Arvatenkin punavihreät aatteet omaava pitää niitä järkyttävän pieninä, koska hänen mielestään jo pelkästään kehitysapuun pitäisi lahjoittaa vähintään 0,7 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Se tekisi 1700 miljoonaa euroa eli 3,1 prosenttia valtion budjetista.

Toisaalta monia muita poliittisia ajatussuuntia kannattavissa ihmisissä on paljon niitä, joiden mielestä summat ovat valtavan suuria. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan pyri ottamaan kantaa siihen rahoituksen tasoon, joka meidän olisi käytettävä maailmanparannukseen, vaan pohdin veronkantojärjestelmän merkitystä summan suuruudelle.

* * *

Meillä verojen keruuseen ovat oikeutettuja valtio ja kunnat. Tulevaisuudessa ilmeisesti myös maakunnat. Kaikki kolme ovat niin suurten ihmisjoukkojen yhteisöjä, että verojen keruun ja kerätyn rahan käytön välinen suhde lienee tavalliselle veronmaksajalle sumea.

Lisäksi näin suurissa yksiköissä kerätään rahaa niin moniin eri tarkoituksiin, että yksittäisten kuluerien osuus yhteisistä kuluista lienee varsin hämärä suurimmalle osalle ihmisistä. Eihän meiltä kukaan kysy koskaan haluammeko lahjoittaa vuosittain 220 euroa maahanmuuttokuluihin tai 145 euroa kehitysapuun.

Onhan niin, ettei julkisia veroja voi edes kerätä siten, että kansalaiselta kysyttäisiin paljonko he tahtovat lahjoittaa rahaa jokaisen budjetin kohdan rahoittamiseen. Näin siksi, että yksittäisiä menoeriä on aivan liikaa.

Kannattaa kuitenkin ajatella mitä tapahtuisi, jos näin tehtäisiin. Olisiko esimerkiksi arvoisa lukijani valmis luovuttamaan yhteensä 365 euroa edellä puheena olleisiin tarkoituksiin? Ja perheen ollessa kyseessä saman summan puolison sekä kunkin lapsen osalta?

Vai arvelisiko hän esimerkiksi kympin riittävän koko perheen osuudeksi maailmanparannukseen? Vai tuntisiko hän sittenkin niin suurta solidaarisuutta hädänalaisia kohtaan, että haluaisi lahjoittaa pelkästään kehitysapuun 0,7 prosenttia BKT:sta vastaavat 309 euroa ja ehkäpä 500 euroa maahanmuuton kustannuksiin? Sekä tietenkin samat summat muiden perheenjäsenten osalta.

* * *

Yksi mieleeni tullut tapa hahmottaa maailmanparannuksen varainkeruun problematiikkaa on vertaus taloyhtiöiden kokouksiin. Niissähän päätetään asunto-osakeyhtiöiden varojen keruusta ja rahankäytöstä. Siis laaditaan budjetti niin pienelle joukolle ihmisiä ja asioita, että jokainen ymmärtää kokonaisuuden ja pystyy ottamaan siihen kantaa.

Näissä kokouksissa käydään käsittääkseni tiukkoja keskusteluja esimerkiksi remonttien tarpeista, koska samassa yhteydessä päätetään myös jokaisen maksettavaksi tulevasta yhtiövastikkeen nostamisesta tai lainan ottamisesta. Toisaalta ihmiset ymmärtävät myös, että tarpeelliset korjaukset on tehtävä ajallaan, koska ilman huolenpitoa asuntoyhtiö rapistuu ja menettää samalla arvonsa.

Sen sijaan en ole kuullut asunto-osakeyhtiöiden kokouksissa koskaan pohditun ehdotusta kerätä ylimääräistä vastiketta naapurin vaikeuksissa olevan perheen auttamiseen. Saati ehdotusta asuttaa tämän naapurin isännän ryyppäämisestä kärsivää työtöntä aikamiespoikaa omaan asuntoyhtiöön ilman velvoitetta maksaa osuuttaan yhtiön kuluista.

Enkä ihan tältä istumalta usko, että sellaiset ehdotukset menisivät läpi kovinkaan monessa asunto-osakeyhtiössä, vaikka niissä epäilemättä saattaakin asua yksittäisiä ihmisiä, jotka kannattaisivat edellä kuvatunkin kaltaista taloyhtiön toimintaa.

* * *

Loppupäätelmänä tästä kaikesta totean, että maailmanparantaminen näyttäisi liittyvän sen talousyksikön kokoon, joka kerää siihen varat. Yksittäiset ihmiset saattavat kyllä tehdä huomattavia lahjoituksia, mutta suurin osa ihmisistä ei sellaiseen halua ryhtyä. Siksi taloyhtiöissä ei harrasteta maailmanparannusta, vaikka monet ihmiset lahjoittavatkin rahaa erilaiseen hyväntekeväisyyteen.

Niinpä on selvää, että jos verovarat kerättäisiin ja käytettäisiin muutamien kymmenien tai satojen ihmisten ryhminä nämä tuskin sijoittaisivat kovin kummia rahasummia kehitysapuun tai maahanmuuton kustannuksiin. Koska näin ei kuitenkaan ole, vaan veronkannon kohteena olevien ihmisten joukko ja rahoitettavien asioiden määrä ovat kasvaneet niin suureksi, etteivät maksajat pysty hahmottamaan sitä kunnolla, on maailmanparannus alkanut elää omaa elämäänsä ja voida hyvin.

Julkisten rahavarojen keruu ja käyttö on kokonsa vuoksi muuttunut puhtaasti edustukselliseksi eli poliitikkojen päätettäväksi. Sellaisessa järjestelmässä läpi menevät asiat, joille on voimakkaita ja kyvykkäitä ajajia. Elleivät näiden haluamat asiat mene läpi sellaisenaan, ne voi ennemmin tai myöhemmin ujuttaa yhteisten varojen käyttöön jonkinlaisena sulle-mulle lehmänkauppana.

Näin julkisten verojen käyttö irtoaa rahoittajien (eli kansalaisten) valvonnasta ja pyrkii kasvamaan, koska rahaa jaettaessa voi aina tyydyttää juuri sitä asiaa haluavia kansalaisia. Muita ihmisiä asia ei juurikaan kiinnosta. Sen sijaan budjetin pienentäminen kirpaisee aina jotakin äänestäjäryhmää, eikä siksi ole poliitikkojen keskuudessa suosittua.

* * *

Kehitysapuvarojen ympärille on syntynyt suuri edunsaajien joukko jo kauan sitten ja se on pitänyt esimerkiksi nykyisen hallituksen kehitysapuvaroja supistavista päätöksistä kovaa meteliä. Myös maahanmuuttoon on syntynyt oma vastaanottokeskuksia ja kotouttamistoimintaa pyörittävä "teollinen klusterinsa", jonka voi odottaa pyrkivän pitämään kiinni turvapaikanhakijoihin liittyvästä bisneksestä. Siten siihenkin tarkoitukseen upotetuilla varoilla on pitkään jatkuessaan vaarana muuttua pysyväksi omaa elämäänsä eläväksi kulueräksi.

Niinpä turvapaikkabisneksen alkaessa jossain vaiheessa supistumaan siitä hyvinvointinsa saavat ihmiset pyrkivät vaikuttamaan sekä julkisuudessa että etenkin kulisseissa tulijamäärän eli oman tulonlähteensä kasvattamiseksi. Siksi olisi äärimmäisen tärkeää, etteivät maahanmuuttoon käytettävät varat pääsisi vakiintumaan samanlaiseksi saavutetuksi eduksi kuin on käynyt kehitysapubisnekselle.

Tämän vaaran torjuminen edellyttää kahta asiaa. Ensimmäinen ja tärkeämpi on tulijavirran suitsiminen mahdollisimman pieneksi. Toinen on maahamme hyväksyttävien tulijoiden pikainen integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan siten, että kotouttamisklusterin elinikä jää mahdollisimman lyhyeksi. Valitettavasti jälkimmäinen ei nykyisillä tulijoiden kansallisuuksilla ja heidän tähänastisen integroitumishistoriansa valossa näytä kovinkaan todennäköiseltä.

Suomalaisen veronmaksajan olisi siis syytä olla nykyistä paremmin tietoinen siitä, mihin hänen työllään ansaitsemia varoja käytetään. Ja osata aikanaan äänestyskopissa välittää tahtonsa myös verovarojen käyttökohteiden hyväksyttävyydestä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuutolle uusi hinta: 220 euroa per kansalainen
Iloinen veronmaksaja?
800 euron jokavuotinen tulonsiirto lapsiperheiltä kehitysapu-apparaatille tyydyttää suomalaisia

7 kommenttia:

  1. Lahjoittaisin mielelläni vaikka reilusti enemmänkin kuin 309 euroa vuosittain kehitysapuun, jos sillä saataisiin jotain aikaan eikä kaikki menisi vain korruptioon. Haittamaahanmuuton rahoittamiseen en lahjoittaisi mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen aika monen ajattelevan näin. Käytännössä kehitysavussa lienee kuitenkin kyse enemmän kehitysapuklusterissa työskentelevien ihmisten hyvinvoinnin ylläpidosta kuin auttamisesta, vaikka en epäilekään, etteivät näiden pyrkimykset olisi hyviä.

      Poista
    2. Niin, kehitysapuun kaadetusta rahasta ei taida kohdemaahan päätyä kuin pieni murto-osa. Tämä meneekin sitten lähes kokonaisuudessaan paikallisten valtaapitävien sveitsiläisille pankkitileille.

      Minun mielestäni kehitysapu kuuluisi lakkauttaa, se kun ei toteuta suunniteltua tarkoitustaan ollenkaan.

      Poista
    3. Minä olisin valmis maksamaan tyttöjen koulutusta ja ehkäisyneuvontaa. Ensimmäistä tosin vain sillä rajauksella, että koulutettava sitoutuu käyttämään osaamistaan kotimaansa hyödyksi ja apua saava valtio sitoutuu sukupuolten välisen tasa-arvon parantamiseen.

      Toisaalta en olisi valmis maksamaan senttiäkään ruuanpuutteesta johtuvaa katastrofiapua, koska se estää kohdemaan väestömäärän asettumisen ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävälle tasolle ja siten estää maiden nousemisen taloudellisesti omille jaloilleen. Myös kehitysmaiden terveydenhuollon rahoitus ilman ehkäisyyn liittyvää sitouttamista on seurauksiltaan kohdemaalle negatiivista.

      Poista
  2. Nuo luvut 220/145 on ilmeisesti saatu jakamalla kehitysapuun ja maahanmuuttoon käytetyt summat Suomen väkiluvulla? Tosiasiassahan ne ovat huomattavasti suuremmat koska jakajana pitäisi käyttää vain nettoveronmaksajien määrää. Pois siis luvuista julkisen sektorin palkansaajat/eläkeläiset, alaikäiset, vain tukien varassa elävät jnejne. Tosin silloin nämä maailmanparannusluvut näyttäisivätkin paljon ikävämmiltä. Paljonkos Suomessa niitä nettoveronmaksajia taas olikaan?
    tira+

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Luvut on laskettu jakamalla kustannus väkiluvulla.

      Poista
  3. Eiköhän tässä tulla vielä näkemään sekin aika, kun poliiitikot sanoo että vastaanottokeskustoimintaa pitää pyörittää koska muuten ihmisiä jää työttämäksi. Ja eihän kukaan halua että ihmisiä joutuu työttömäksi, eikös niin.

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!