tiistai 5. huhtikuuta 2016

Sundby vaatii väliaikalähtöä arvokisojen kuninkuusmatkalle

Tänään haluan nostaa lukijoideni tietoisuuteen Kestävyysurheilu.fi -sivuston uutisen, jossa maailman tämän hetken ykköshiihtäjä Martin Johnsrud Sundby ilmoittaa haluavansa kuninkuusmatkan muuttamista väliaikalähdöksi myös arvokisoissa. Olen samaa mieltä mestarihiihtäjän kanssa.

Sundbyn mukaan "näissä (kilpailumuodoissa) on suuri ero. Minusta 50 kilometriä väliaikalähdöllä on erittäin inspiroiva ja hauska kilpailumuoto sekä todellinen miehuuskoe. Yhteislähtönä se ei ole aivan vastaavanlainen".

Norjan (samoin kuin Suomenkin ensi sunnuntaina 10.4.2016 Rukalla hiihdettävä) mestaruuskilpailu käydään arvokisoista ja maailmancupista poiketen väliaikalähtönä. Sen tunnelmasta Sundby kertoo seuraavaa.

"Täällä näkee hiihtäjiä, jotka tulevat melkein ryömien maaliin ja he pääsevät kokemaan sen minkälainen kilpailu viisikymppiä todella on."

Juuri tästä on kysymys. Hiihdossa ilmanvastuksesta ja usein myös suksen ja lumen välisestä kitkasta johtuva ns. peesihyöty on varsin suuri. Siksi vain muihin nähden täysin ylivoimainen hiihtäjä voi edes ajatella ratkaisevansa kilpailun matkalla. Sen seurauksena ns. kuninkuusmatkalla hiihdellään yleensä ainakin kärkimiehille submaksimaalista vauhtia, minkä seurauksena ennen loppuratkaisuja koossa on lähes aina monen miehen ryhmä.

Väliaikalähdössä puolestaan hiihdetään vain kelloa vastaan. Voittaja on se, jonka kestävyysominaisuudet ovat parhaat ja joka hiihtää kilpailukykyisellä kalustolla sekä osaa jakaa voimansa oikein.

Kilpailumuotojen oleellinen ero on siinä, että väliaikalähdössä ratkaistaan kovakuntoisin hiihtäjä kun taas väliaikalähdön yhteislähdön voittaja on riittävän kovakuntoinen pysyäkseen porukan mukana ja joukon nopein loppusuoralla. Näin erityisesti silloin, kun kilpailun aikana sataa kärkimiehen matkantekoa hidastavaa lunta.

Katsojan kannalta kilpailumuodoissa on puolestaan sellainen ero, että väliaikalähtö tarjoaa yli kahden tunnin hitaasti tihentyvän jännitysnäytelmän, jonka tilanne kehittyy väliaikapiste väliaikapisteeltä. Koska hiihtäjät pyrkivät parhaaseen mahdolliseen aikaan, nähdään usein myös täydellisiä katkeamisia ja tilanteiden nopeita muutoksia.

Esimerkiksi Ylä-Tatran MM-hiihdoissa vuonna 1970 Neuvostoliiton Vjatseslav Vedenin hiihti aiemmin lähteneen Kalevi Oikaraisen nopeasti kiinni ja jopa ohitti tämän. Oikarainen meni pian kuitenkin uudelleen ohi pitämään vauhtia, minkä seurauksena voimiansa alkumatkan kiinniotossa tuhlannut Vedenin lopulta väsähti ja jäi toiseksi puoli minuuttia hävinneenä.

Yhteislähdössä puolestaan pääosa matkasta on useimmiten tylsää jonossahiihtoa, jonka jälkeen varsinainen jännitysnäytelmä käydään lyhyenä ja viimeisten kilometrien aikana. Toki tästäkin on ollut poikkeuksia silloin kun keli on sallinut ja joku hiihtäjistä on kokenut itsensä selvästi muita vahvemmaksi.

Mutta aivan liian usein MM- tai olympiakisojen kuninkuusmatka on ollut täysin arvoton näytelmä ansaitakseen lempinimensä. Nykytilanteesta kärsivät sekä katsojat, että heidän myötänsä hiihdon kiinnostavuus urheilumuotona. Nykymaailmassa tämänkään aspektin merkitystä ei ole syytä vähätellä. Noudattakoon kansainvälinen hiihtoliitto siis tämän hetken suurimman tähtensä toivetta!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sprinttihiihtäjät hyödyntävät valintamahdollisuutta
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista
Vipinää talviseen Helsinkiin


3 kommenttia:

  1. Kappaleessa "Kilpailumuotojen oleellinen ero on..." lienee typo jälkimmäisen hiihtomuodon kohdalla: "...kun taas väliaikalähdön voittaja..."

    VastaaPoista
  2. Ehdottomasti professorin ja Sundbyn kanssa samoilla linjoilla. Parhaana muistona Lake Placidin 50 km, jolloin Mieto nousi alun noin kymmenennen tienoilta loppukilometreillä hopealle. Zimjatov oli toki ylivoimainen, mutta muistaakseni ei hänkään alusta saakka johtanut.

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!