Suomeen tarvitaan laadukas eutanasialainsäädäntö

Eduskunnan  sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsenien enemmistö näyttäisi kannattavan armokuoleman eli eutanasian sallimista myös Suomessa. Tämä on ehdottomasti hyvä asia, vaikka toki tarkoitukselliseen ihmisten surmaamiseen liittyy myös ongelmia. 

Oman elämäni aikana olen joutunut pohtimaan asiaa useammankin sellaisen ihmiskohtalon valossa, joissa elossa pysyminen ei ole ollut arvokasta tai edes henkilön itsensä mielestä toivottavaa. Enkä näe, että haluaisin missään tilanteessa joutua sellaiseen tilanteeseen. 

Toisaalta ymmärrän hyvin, että eutanasiaan saattaa liittyä monenlaisia väärinkäytöksiä. Samoin tiedostan sen, ettei lääkärin tai sairaanhoitajan ensisijainen tehtävä – saati kutsumus – ole ihmisten surmaaminen vaan heidän parantamisensa. 

* * *

Näistä syistä Suomeen mahdollisesti – toivottavasti – säädettävää eutanasilakia ei saa tehdä hutiloiden eikä juuttuen kylläpäs/eipäs-tyyppiseen väittelyyn. Eli ensin on päätettävä eutanasian sallimisesta, ja mikäli vastaus on kyllä, paneuduttava sen jälkeen huolehtimaan siihen liittyvän lainsäädännön mahdollisimman korkeasta laadusta.

Tässä prosessissa ensiarvoisen tärkeää on ottaa oppia niistä valtioista, joissa eutanasia on jo nyt sallittu. Ja tuoda niistä hyvät puolet suomalaiseen eutanasiaan ja samalla ehkäistä ilmenneet ongelmat.

Lopputulokseksi ei tule hyväksyä kuin sellainen laki, joka jättää päätösvallan yksiselitteisesti ja ainoastaan täydessä ymmärryksessä olevan ihmisen oman tahdon varaan. Eikä pakota yhtäkään terveydenhuollon työntekijää osallistumaan eutanasian täytäntöönpanoon vastoin hänen omaa – ilman painostusta annettua – suostumustaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mikseivät suomalaiset saa eutanasiaa kotimaassaan?
Helsingin Sanomat Vihreiden ja Vasemmistoliiton asialla
Kuinka haluaisit kuolla?

Mikseivät suomalaiset saa eutanasiaa kotimaassaan?

Ikääntymisen aiheuttaman hitaasti etenevän raihnaistumisen - eli suorituskyvyn alenemisen ja erilaisten pienten ja vähän suurempienkin vaivojen - myötä on elämän rajallisuus käynyt yhä useammin omassa mielessäni. Erityisesti olen pohtinut sitä mahdollisuutta, että kuolema ei saavukaan äkkiä ja pyytämättä vaan hitaasti ja kiduttaen?

Tämän asia on itselleni hyvinkin konkreettinen, sillä olen elämäni aikana kuullut muistiansa menettämässä olevan itselleni rakkaan vanhuksen sanovan ja rukoilevan useamman kerran, että "ottaisi Jumala jo tykönsä". Ja seurannut toisen aiemmin äärimmäisen toimeliaan - mutta vakavan sairauden murtaman - sukulaiseni viimeisiä surun täyttämiä elinvuosia. Sekä hänen epäonnistuneita yrityksiään elämän päättämiseksi ennen kuin sairaskohtaus lopulta teki sen hänen puolestaan.

Olen myös nähnyt Alzheimerin sairauden tekevän ihanasta ja valoisasta ihmisestä lähes tuntemattoman ja äksyn, kunnes hän vaipui apatiaan ja kituutti siinä tilassa useita vuosia. Ilman että kukaan olisi antanut hänelle vapautusta siitä kärsimyksestä.

Siksi olen kysynyt itseltäni, että mitä haluaisin itse, jos tietäisin, ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Ja vastannut siihen yhdellä sanalla: armokuolemaa.

Tämä tuli mieleeni lukiessani pikku-uutista, jonka mukaan Slovenia on laillistanut eutanasian selväjärkisille, parantumattomasti sairaille sekä kovista kivuista kärsiville ihmisille, joiden tilanteen korjaamiseksi on jo kokeiltu kaikki mahdolliset parannuskeinot. Ja päädyin sitä lukiessani ihmettelemään jälleen kerran, miksei tätä mahdollisuutta suoda meille suomalaisille. 

Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi vuonna 2015 tehdyn kyselyn mukaan peräti 75 prosenttia suomalaisista hyväksyisi eutanasian. Eli asian pitäisi olla demokraattisessa - eli kansanvaltaisessa - yhteiskunnassa läpihuutojuttu. Mutta miksi se ei ole, vaan vielä tänä armon vuotta 2025 on eutanasiaa varten edelleen matkustettava ulkomaille?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin Sanomat Vihreiden ja Vasemmistoliiton asialla 
Kuinka haluaisit kuolla?
Armokuolema ja kansanvalta