Putinin harhautus, eskalaatio vai kuolema?

Uutissuomalaisen mukaan Venäjän hallinnon äänitorvi Dmitri Peskov oli eilisiltana kertonut toimittajille Venäjän vallanneen ukrainalaisen Kostjantjnivkan kaupungin kokonaan. Amerikkalainen Insitute for the Study of War puolestaan kiisti tiedon todeten, että venäläiset joukot ovat kyllä saavuttaneet taktisia edistysaskeleita Kostjantjnivkassa, mutta "suurin osa venäläisestä läsnäolosta kaupungissa koostuu pienistä tunkeilijaryhmistä, jotka ovat hajallaan Ukrainan joukkojen asemien seassa".

Syyksi Peskovin liioitteleville puheelle ISW väitti pyrkimyksen vaikuttaa länsimedian sotauutisointiin tänä viikonloppuna, koska Yhdysvalloissa on maan 250-vuotisjuhlat. Nähtäväksi siis jää, onko venäläisten erityisoperaatio edistynyt, vai onko Kostjantjnivkan valtausväitteissä kyse pelkästä Putinin hallinnon propagandasta. 

* * *

Iltalehden pääkirjoituksessa Lauri Nurmi puolestaan spekuloi sillä, että Valdimir Putin saattaa kokea Nicolae Ceaușescun kohtalon. Tällä kommentillaan hän asettui samalle kannalle, kuin tein itse joitakin aikoja sitten todetessani, ettei "Putinilla olisi enää tulevaisuutta, mikäli Venäjä palaisi Ukrainasta tappion kärsineenä".

Toki Ukrainassa käytävän sodan tapahtumia on vaikea seurata – kuten Kostjantjnivkankin tapaus osoittaa – koska liikkeellä on paljon molempien osapuolen tiliin disinformaatiota levittäviä tahoja. Näin erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa sana on vapaa jokaiselle halukkaalle. 

Joka tapauksessa jo pitkään on ollut selvää, ettei Putinin kolmen päivän erityisoperaatio ole onnistunut yhtään paremmin kuin Stalinin puna-armeijalleen määräämä "kahden viikon sotaretki Helsinkiin" vuonna 1939. Tästä syystä on mahdollista – ellei jopa todennäköistä – että Putin joutuu julkistamaan ainakin jonkinasteisen liikekannallepanon maassaan. 

Sen seurauksia voidaan vain arvailla. Selvää kuitenkin on, että mikäli pakkorekrytointi toteutetaan, on lopputuloksena paljon lapsensa ja puolisonsa menettäneitä Venäjän kansalaisia, jotka tuskin kiittävät tapahtuneesta maansa johtajaa. Ja vähintäänkin mielessään hautovat samankaltaisia ajatuksia kuin Nurmi tai allekirjoittanut. 

* * *

Tämä saattaa myös olla syy sille, että Venäjän diktaattori on painostanut valkovenäläistä kollegaansa liittymään sotaan. Näin hän voisi lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: venäläisiä kuolisi taisteluissa – ehkä – nykyistä vähemmän ja ukrainalaisten asema vaikeutuisi rintaman pituuden kasvaessa pidemmäksi. 

Toisaalta presidentti Aljaksandr Lukashenka epäilemättä ymmärtää, etteivät ukrainalaiset nostaisi käsiään pystyyn, vaan panisivat vastaan parhaan kykynsä mukaan. Eli ryhtyisivät kasvattamaan perheenjäseniään menettäneiden valkovenäläisten määrää. 

Se lisäisi entisestään pelkoa vallankaappauksesta tai ainakin kapinasta, koska maassa on jo vanhastaan tyytymättömyyttä hänen hallintoonsa. Ja siksi hän pyrkinee myötäilemään Putinia kaikilla muilla tavoilla paitsi lähettämällä sotilaitaan eteläiseen naapurimaahansa.

Jos Putin kuitenkin lopulta pakottaa valkovenäläiset mukaan sotaan, on meillä eurooppalaisilla totinen paikka: hyväksymmekö tapahtuneen taivastellen vai teemmekö asialle jotain konkreettista. Siis jotain, joka on enemmän kuin puheenpärinää ja materiaalisen avun toimittamista ukrainalaisille?

* * *

Kun soppaan liitetään vielä Ilta-Sanomien julkaisemat spekulaatiot siitä, että Venäjän armeija saattaisi tehdä Valko-Venäjän tai Kaliningradin kautta – "erehdykseksi verhotun" – sotilaallisen iskun Puolaan, näyttäytyy tilanne entistä vakavampana. Ja siten eurooppalainen turvallisuustilanne lievästi sanottuna arveluttavalta. 

Erityisen vakava tilanne on siksi, ettemme tiedä mikä on ydinasemahti Venäjän vastaus tilanteessa, jossa sillä on jo nyt vaikeuksia konventionaalisin asein käytävissä taisteluissa? Voisiko se turvautua tehokkaimpiin aseisiinsa, mikäli maan tilanne Ukrainassa vaikeutuisi entisestään, eikä Valko-Venäjä lähtisi etelärajansa yli helpottamaan venäläisten tilannetta?

Entä jos puolalaiset teurastaisivat rajan yli "erehdyksessä" tulleen venäläisosaston? Miten venäläiset vastaisivat siihen? Ja miten reagoisivat läntiset johtajat?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Putinin Venäjän tulevaisuus
Venäjän ahdinko herätti trollit ja lisäsi ydinsodan vaaraa
Sodankäynnin suuri muutos

HS katkeroituneen naisen työkaluna

Olen viime päivinä ruotinut Helsingin sanomien kirjoittelua. Ensin ihmettelin lehden vaikenemista kehitysmaalaisten maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista, sitten huomautin sen pyrkimyksistä kaataa Petteri Orpon hallitus ja eilen hämmästelin sen takertumista syyteharkintaan johtaneeseen narratiiviinsa Wille Rydmanin (ps) mustamaalaamiseksi.

Eilisessä aihevalinnassani oli se hyvä puoli, että päätin lukea Rydmanin aiheesta kirjoittaman kirjan. Ja ymmärsin sitä kautta lopulta, että Helsingin sanomien toiminta oli vieläkin törkeämpää kuin julkisesta keskustelusta olisi voitu päätellä. 

Rydmanin mukaan kyse on lyhyesti siitä, että Helsingin sanomien "tähtitoimittaja" Paavo Teittinen oli tarttunut hänen entisen tyttöystävän sosiaalisessa mediassa levittämiin valheisiin ja kirjoitti artikkelinsa siitä huolimatta, että oli varmuudella tietoinen juttunsa valheellisuudesta. Prosessin aikana hän värväsi avukseen kollegansa Emil Elon, sarjarikollisena mainetta niittäneen Samuli Suonpään sekä ilmeisesti myös toimittaja Salla Vuorikosken. 

Teittisen toiminnan yksi keskeinen - mutta lähes huomiotta jäänyt piirre - oli hänen soittelunsa lukuisille ihmisille. Ja heille suoraan esitetty kysymys siitä, että onko Rydman  ahdistelija. 

Kuten arvoisa lukijani tietää, riittää tällaisissa asioissa pelkkä kysymyksen esittäminen siihen, että kohde joutuu ihmisten mielissä epäilyksen alaiseksi - jopa silloin, kun asianomainen tuntee tämän henkilökohtaisesti. Tämä tosiasia lienee vaikuttanut muutamiin keskeisiin lausuntoihin. 

Oma lukunsa oli Kokoomuksen johdon suhtautuminen kohujuttuun. Sen sijaan, että Petteri Orpo ja Kaj Mykkänen olisivat suhtautuneet HS:n jutun väitteisiin neutraalisti, he löivät lisää löylyä kiukaalle. Heistä jälkimmäinen vaati oikeusvaltioperiaatteen vastaisesti jopa poliisitutkintaa, jotta "voitaisiin saada lisätietoja paitsi syyteharkintaa varten myös siitä, että meillä olisi viranomaisen tutkimaa tietoa pohjaksi arvioida, onko tässä moitittavaa käytöstä, joka ei ylitä rikoskynnystä". 

Ensin mainittu - nykyinen pääministeri - puolestaan katsoi HS:n esittämät epäilyt toteen näytetyiksi ja lausui, että "se mitä on tapahtunut, se on järkyttävää eikä hyväksyttävää. Eduskuntaryhmä ja puolueyhteisö tuomitsevat tapahtuneen täysin". Lisäksi hän keksi, että "tässä on selvästi ollut valta-aseman väärinkäyttöä".

Kokoomuksen ulkopuolelta Rydman sai kuitenkin jonkin verran myös tukea. Sitä tuli Johanna Ojala-Niemelältä (sd) ja Markus Lohelta (kepu). 

Sekä etenkin Jussi Halla-aholta (ps), joka jakoi Rydmanin blogitekstin Facebookissa ja kyseenalaisti Helsingin Sanomien toiminnan kuvaten myös omia kokemuksiaan Paavo Teittisestä. Hänen mukaansa ”mikään ei ole Hesarin toimittajille pyhää. Mikään rima ei ole liian matalalla. Jos rima lojuu maassa, Hesarin toimittaja kaivaa tunnelin sen ali."

Tässä yhteydessä on syytä mainita vielä Iltalehden Lauri Nurmi, joka julkaisi oman juttunsa otsikolla "Poliisin esiselvitys: näin Rydman puhui 14-vuotiaille seksikkyydestä ja ´kuumuudesta´". Näin siitä huolimatta, ettei poliisi ollut edes selvittänyt kyseisen henkilön väitettä havaittuaan sen käytännössä mahdottomaksi.

* * *

Kuten muutama päivä sitten uutisoitiin, on Rydmanin kirja tällä hetkellä KRP:n pyynnöstä tutkittavana. Syynä eivät ole epäilyt siinä julkaistujen tietojen oikeellisuudesta, vaan sen sisältämien - salaiseksi merkittyjen tietojen - julkaiseminen. 

Tämä tosiasia vahvistaa käsitystäni siitä, että Rydmanin kirjassa ei ole oleellisia asiavirheitä, vaan se antaa oikean kuvan siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Samaan viittaa myös se, että syyttäjät päättivät olla syyttämättä Rydmania HS:n artikkelissa esitettyihin valheisiin liittyen.  

Lopuksi tähän kirjoitukseen on syytä lainata Rydmanin yhteenveto jutussa esiintyneistä naisista. 

"Jutussa väitettiin, että ´yhdeksän naista´ kertoisi minun käyttäytyneen ´ahdistavalla tavalla´. Väite oli täyttä roskaa. Yksi lehden ´yhdeksästä´ oli se minulle tuntematon henkilö, jolle väitetysti olin esittänyt kahvikutsun. Toinen oli ´Anna´, joka oli poliisipuhutuksessa kiistänyt edes tuntevansa minua ja joka oli yrittänyt kieltää HS:ää siteeraamasta tuota puhutusta. Yhdeksään oli laskettu myös ne kaksi satunnaista biletuttavuutta, jotka olivat olleet luonani jatkoilla vuonna 2016. Heistä kumpikaan ei näkynyt antaneen HS:lle haastattelua. Toinen heistä ei ollut vuonna 2020 lausunut poliisillekaan mitään ja toinen heistä oli nimenomaisesti sanonut, etten ollut yrittänyt kumpaakaan heistä lähestyä fyysisesti. Silti hekin olivat HS:n mielestä kokeneet käytökseni ´ahdistavaksi´.

Viiteen muuhun sisältyi vuoden 2016 naisystäväni ja hänen uudet ystävänsä Carolina Nystén ja Adele Botty, jotka olivat aiemmin kuvatulla tavalla maaliskuussa lyöttäytyneet yhteen. Adele esiintyi jutussa ´Oonan´ nimellä, kaksi muuta omilla nimillään. Lisäksi mukana oli vuoden 2019 vaalikampanjaani osallistunut ´Petra´ ja pahaenteisen ennakkoaavistukseni mukaisesti myös ´Milja´. Kun muutamaa viikkoa myöhemmin sain viimein käyttööni vuoden 2020 poliisipuhutukset kokonaisuudessaan, niistä kävi ilmi, että myös Miljan kielteisiin käsityksiin minusta oli vaikuttanut se, mitä vuoden 2016 naisystäväni oli minusta hänelle kertonut."

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Helsingin sanomat jatkoi valheellista uutisointiaan

Wille Rydman, Helsingin sanomat ja vaimon hakkaaminen
Wille Rydman vastasi Helsingin sanomien juttuun - tapaus ratkaistaneen oikeudessa