Taustalla on valtiosihteeri Hetemäen äskeinen ulostulo, jonka mukaan hallituksen esittämä kolmen miljardin säästöt johtaisivat suureen riskiin talouden pysähtymisestä, ellei niitä jaettaisi yli ensi eduskuntavaalien. Siten myös seuraavan hallituksen tulisi jatkaa nykyhallituksen viitoittamalla linjalla.
Sekä Timo Soini että keskustalaiset ovat suhtautuneet Kataisen ulostuloon varsin varovaisesti. Kumpikaan tuskin haluaa riskeerata häämöttävää vaalivoittoaan tekemällä mitään sellaista, josta kansa rankaisee. Toisaalta Suomessa lienee suuri ymmärrys nykyisen tilanteen kestämättömyydestä, joten kieltäytyminenkään ei oikein tule kyseeseen.
* * *
Itse näen tilanteen useimpien muiden suomalaisten tavoin vaikeaksi. Julkisen talouden tasapainottaminen voi tapahtua joko tuloja lisäämällä tai menoja karsimalla. Molemmilla keinoilla on kuitenkin ongelmansa.
Ennen maailmassa Suomen talouteen liittyvät ongelmat laukaistiin poikkeuksetta markan devalvaatiolla, eli valuutan ulkoisen arvon laskemisella. Silloin kaikkien ostovoima pieneni, mutta samoin tekivät yritysten palkkakustanukset. Tämän seurauksena vientiteollisuuden kilpailukyky palasi yhdessä yössä, jolloin talouden rattaat lähtivät liikkeelle teollisuuden alkaessa jauhaa rahaa.
Tänä päivänä devalvaatio ei ole kansallisessa keinovalikoimassa, koska olemme siirtyneet eurooppalaiseen yhteisvaluuttaan euroon. Siitä huolimatta devalvaatio lienee ollut myös kristillisdemokraattien Sauli Ahvenjärven mielessä, kun hän ehdotti viiden prosentin yleistä palkanalennusta.
Tällä toimenpiteellä saavutettaisiin kutakuinkin sama kuin devalvaatiolla. Ahvenjärven ehdotusta on kritisoitu esimerkiksi täällä, mutta kritiikkiä voi pitää kovin köykäisenä sillä historia on osoittanut develvaation toimivuuden Suomen talouden kilpailukyvyn palauttajana.
Ongelmaksi palkanalennusten suhteen muodostuu taloudellisten faktojen sijasta ennen kaikkea demokraattinen päätöksentekoprosessi, sillä poliitikot pelkäävät äänestäjien reaktiota suoraan palkkoihin kohdistuvasta alennuksesta.
Devalvaatio oli aikanaan psykologisesti helpompi, sillä se ei kohdistunut suoraan palkkoihin vaan yleisesti rahan arvoon. Lisäksi palkanalennus olisi suora varainsiirto palkansaajilta yrittäjille ja yrityksille, mikä ärsyttänee monia. Toki myös devalvaatiolla oli sama vaikutus, mutta epäsuoremmin.
Toinen vaihtoehto ratkoa valtiontalouden ongelmia olisi verotuksen kiristäminen. Sen avulla julkinen sektori saisi lisää tuloja, mutta samalla ihmisten innokkuus töiden tekemiseen ja tilaisuuden sattuessa veronkiertoon kasvaisi. Lisäksi tämän vaihtoehdon houkuttelevuutta vähentää se, että Suomen verotus on jo nyt pienimpiä palkkoja lukuun ottamatta kansainvälisesti tiukkaa.
Verotusta kiristämällä palkannauttijoiden ostovoima laskisi, mutta sitä kompensoisi sosiaaliturvan nauttijoiden ostovoiman kasvaminen. Yrittäjyyden suhteellinen houkuttelevuus nousisi, mikäli yritys- ja arvonlisäverotus pidettäisiin korotusten yhteydessä ennallaan. Develvaation kaltaista jättivaikutusta yrittäjyyteen saati vientisektoriin näillä toimilla tuskin kuitenkaan olisi.
Kolmas mahdollisuus julkisen talouden tasapainottamiseen olisi julkisten menojen leikkaaminen. Tämä on ongelmallista, sillä jokaisella verovaroin luodulla toiminnalla on hyötyjänsä ja siis myös äänekkäät kannattajansa. Siten verovaroin maksettavien etujen karsiminen on demokratiassa ongelmallista, sillä äänekkäimmät luovat yleistä ilmapiiriä ja sen seurauksena vaikuttavat poliitikkojen pelkoihin vaalien osalta.
Menojen karsimisen osalta palautan lukijani mieleen mitä olen aiemmin todennut julkisen sektorin tehtävistä. Tärkeitä niistä on neljä: 1) väkivaltamonompolin ylläpitäminen, 2) tutkimuksen ja koulutuksen edistäminen, 3) (perus)terveydenhuollosta huolehtiminen ja 4) sellaisesta turvaverkosta huolehtiminen, joka antaa riittävän turvan mutta ei passivoi työntekoa. Lisäksi julkisista varoista kannattaa ylläpitää eräitä muita vähemmän tärkeitä toimintoja, joista voidaan osoittaa taloudellista hyötyä.
Nykyisessä vaikeassa taloustilanteessa voitaisiin näin haluttaessa siis hakea uutta tasapainoa lopettamalla vaikka kaikki muut julkiset palvelut ja kuluerät kuin edellä mainitut. Ellei se riitä, voitaisiin lisäksi käydä läpi myös kaikki edellä kuvatut tärkeät tehtävät siltä varalta, että jollain niistä olisi löysää.
Ihmekeinoja ei siis ole. Ei myöskään keinoja, joista kaikki olisivat yksimielisiä. Mutta edelle kirjoittamistani aineksista nyt joka tapauksessa olisi rakennettava se yhdistelmä, jolla Suomen talous saadaan tasapainoon. Muuten riskinä on, että Suomessa joudutaan vielä nykyistäkin vaikeampaan tilanteeseen.
Toivotan siis hallitukselle ja oppositiolle viisautta niiden käydessä yhdessä hakemaan ratkaisuja koko kansakunnan tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeässä palaverissaan. Keinoja on riittävästi, joten nyt tarvitaan vain poliittista tahtoa, rohkeutta ja ymmärrystä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Auttaisiko monikulttuurinen rikkaus Suomen nykyisessä taloustilanteessa?
Ammattisotilas, kestävyysvaje ja tulevaisuuden haasteet
Suomeen 6,54 miljardin euron investoinnit - Katainen katsoo Etelä-Eurooppaan
Tekstit
Totuus on, että tämä asia on hallituksen temppu, jolla selvitään vaalien yli. Kataisen hallitus on ollut erittäin saamaton toimissaan, eikä ole saanut enemmistöstä huolimatta ajettua tärkeimpiä uudistuksiaan läpi. Nyt kun vielä luovutaan velkaantumisen pysäyttämisestä, niin kellot alkavat jo soida.
VastaaPoistaVaikka itse olenkin vihreitä usein kritisoinut, niin minusta Osmo Soininvaara on kirjoittanut hyvin siinä, että nk. Nokia-aika oli Suomessa täysin poikkeuksellinen tapahtuma, joka mahdollisti julkisen sektorin paisumisen yli äyräidensä. Kun rahaa riitti, niin kukaan ei kysellyt, että mistä tämä maksetaan. Nyt olemme "normaalilla" tasolla, joka tarkoittaa sitä, että pöhöttynyttä julkista sektoria pitäisi leikata miltei hinnalla millä hyvänsä.
Veronkorotukset eivät ole tie, koska se tie on jo kuljettu loppuun (kts. vaikka autovero). Olemme siinä pisteessä, että jos verotuloja yritetään kiristää, niin niitä saadaan entistäkin vähemmän kun kynnys verojen maksamiseen laskee koko ajan.
Tällä hetkellä Suomessa on se tilanne, ettei meillä ole hallitusta, joka kykenee tekemään yhtään mitään. En usko, että vaalienkaan jälkeen on, vaikka jotain todella radikaalia pitäisi tehdä julkiselle sektorille. Ehkä homma toimisi niin, että ensin lakeja yksinkertaistettaisiin, jolloin tarvitsisimme vähemmän byrokratiaa ja sen jälkeen tehtäisiin muutoksia mm. työttömyysturvaan ja tukien perusteisiin, joissa sallittaisiin matalapalkkainen työnteko ilman, että tuet katoaisivat mihinkään. Nyt kun tuet ovat liian korkeat, ne passivoivat ihmiset ja sitä kautta yritykset huutavat halpaa työvoimaa ulkomailta. Olemme loukussa, jonka olemme itse luoneet.
Nokiahuuma tosiaan käytettiin erilaisten yhteiskunnan kulujen kasvattamiseen kestämättömälle tasolle. Lienee siis selvää, että julkisten menojen karsimisen pitää olla osa kansakunnan selviämispakettia.
PoistaYksi tapa työn houkuttelevuuden lisäämiseksi olisi ns. Kansalaispalkka, kunhan se toteutettaisiin riittävän matalalla tasolla ja samalla alentamalla vähimmäispalkkaa kansalaispalkan verran.
Yhteiskunnan turvaverkon perimmäinen tarkoitus ei voi olla mukavan elämän takaaminen muiden kustannuksella vaan väliaikaisen vähimmäisturvan antaminen. Kansalaispalkan viisaus on siinä, että se ei aiheuta minkäänlaista kynnystä työllistymiseen.
Jiri Keronen on listannut monta hyvää leikkauksen kohdetta:
VastaaPoistahttps://keronen.wordpress.com/2014/02/05/leikata-pitaa-mutta-tyhma-ei-saa-olla/
Mitä järkeä on ottaa lainaa ja samaan aikaan antaa vuosittain yli tuhat miljoonaa euroa pois kehitysavun muodossa?
Kerosen lista on pitkälti yhteensopiva edelle kirjoittamieni kulujen supistamisperiaatteiden kanssa. Itse asiassa kyse on itsestäänselvyyksistä, mutta mikähän turhien kulujen karsimisessa on niin vakeaa johtaville poliitikoillemme?
PoistaMeillä ei ole ollut enää muutamaan vuosikymmeneen työvoimavaltaista vientiteollisuutta joka voisi hyötyä devalvaatiosta. Nykyisissä vientiteollisuutemme tuotteissa työvoimakustannusten osuus on yleensä korkeintaan kymmenen prosentin luokkaa joten palkkojen leikkauksilla ei kilpailukykyongelmaa ratkaista.
VastaaPoistaPuunjalostusteollisuutemmekin pyörii suurimmaksi osaksi Venäjältä tuotavan raakapuun varassa, muu teollisuus on täysin riippuvainen ulkomailta tuotavasta energiasta, materiaaleista, komponenteista, koneista ja laitteista.
Lisäksi suomalaisten palkkataso on edelleen merkittävästi alle kilpailijamaidemme palkkatsoa alhaisempi. Puheet devalvaatiosta ja palkkojen leikkauksista ovat puhtaasti poliitista puhetta ilman sisältöä.
Suomalaisen vientiteollisuuden ongelma pähkinänkuoressa on seuraava: Täällä uskotaan että hyvä tavara myy itsensä eikä myyntiin panosteta. Täällä kehitellään huipputuotteita ilman että kysyttäisiin asiakkaalta mitä hän haluaisi ja tarvistsisi.
Tämän seurauksena maailmalle lähetetän kenkiään tuijottelevia puoliautistisia "asiantuntijoita" myymään tuotteita joissa on ominaisuuksia ja suorituskykyä moninkertaisesti sen mitä asiakas oikesti tarvitsee ja hinta on tupla pahimpaan kilpailijaan nähden.
Olet oikeassa korostaessasi myynnin tärkeyttä. Mutta niin se vain on, että meilläkin teollisuus ulkoistaa toimintojaan alemman palkkatason maihin. Tämä viittaa vahvasti siihen, että myös palkkatasolla on edelleen merkitystä myös Suomessa.
PoistaLisäksi väitteesi venäläisen puutavaran merkityksestä on yksinkertaisesti väärä. Meillä teollisuuden käyttämä puu on enimmäkseen kotimaista - venäläistä puuta on osin käytetty 1950-60 luvulla syrjityn koivun puutteessa ja osin siksi, ettei kukaan tiedä milloin mahdollisuus venäläisen puun käyttöön loppuu. Mutta suomalaista puuta käytetään tästä huolimatta selvästi enemmän kuin tuontitavaraa (sitä on noin 12 miljoonaa kuutiota vs kotimainen noin 70 miljoonaa kuutiota).