Haaviston kannatus alamäessä, mutta tuleeko Stubbista presidentti?

Yle julkaisi mielipidekyselyn presidenttiehdokkaiden kannatuksesta. Sen mukaan 28 prosenttia suomalaisista äänestäisi vaalien ensimmäisellä kierroksella Alexander Stubbia (kok) ja 26 prosenttia Pekka Haavistoa (Vihr). Kaikki muut ehdokkaat tulevat kaukana näiden kahden takana. 

Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että juuri mainitut kaksi ehdokasta pääsisivät toiselle kierroksella, vaan tilanne saattaa hyvinkin muuttua sen noin kahden ja puolen kuukauden aikana, joka vielä kuluu ennen kuin varsinainen vaalipäivä koittaa. Erityisesti näin voi käydä, mikäli jompikumpi kärkiehdokkaista tulee vaalitenteissä tai muuten vain kampanjansa aikana sanoneeksi jotain sellaista, joka etäännyttää häntä nyt kannattavat ihmiset pois. Tai mikäli joku nyt vähäisellä kannatuksella oleva ehdokas onnistuu varsinaisen vaalikampanjan aikana jättämään kaikki muut ehdokkaat varjoonsa.

Siksi pidän tämänkertaisen gallupin merkittävimpänä tuloksena sitä, että Pekka Haaviston kannatus on lähtenyt selvään laskuun. Näin siksi, että tällaisen trendin kääntäminen on ainakin aiempien vaalien perusteella osoittautunut vähintäänkin äärimmäisen vaikeaksi - esimerkkinä mainittakoon Esko Aho (kepu) ja Riitta Uosukainen (kok). 

Nyt tehdyn kannatuskyselyn perusteella Suomen seuraavaksi presidentiksi nousisi kymmenen prosenttiyksikön turvin Alexander Stubb, josta on kuitenkin muistettava se, että hän onnistui tuhoamaan puoluepoliittisen uransa ja silloisen suuren suosionsa toimiessaan pää- ja valtionvarainministerinä vuosina 2014-2016. Siten en tässä vaiheessa jaksa pitää varmana myöskään hänen selviytymistään edes vaalin toiselle kierrokselle.

Edelle kirjoittamastani huolimatta on selvää, etteivät lähtökohdat ole mairittelevia yhdellekään muista esillä olevista ehdokkaista. Ja siksi on vaikea sanoa, kuka heistä voisi nousta edellä käsiteltyjen kahden ehdokkaan ohi toiselle kierrokselle ja edelleen voittajaksi. 

Olli Rehn (kesk) on väritön, Mika Aaltola taipuvainen kompurointiin ja Jussi Halla-aho (ps) ihmisiä voimakkaasti jakava. Vasemmiston ehdokkailla taas on lähtökohtaisesti vain noin 40 prosentin kannatus kansan joukossa. 

Näistä heikkouksista huolimatta heistä jokainen saattaa onnistuneen kampanjan avulla moninkertaistaa kannatuksensa ja nousta ensin vaalin toiselle kierrokselle ja lopulta valtakunnan päämieheksi - tästä meitä muistuttaa äskettäin edesmenneen Martti Ahtisaaren nousu presidentiksi vuonna 1994. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pekka Haavisto on naisten, yksineläjien ja lapsettomien parien presidenttisuosikki
Kiinalaiset eivät ole muita ihmisiä epärehellisempiä - mutta onko Halla-aho kilpailijoitaan rehellisempi?
Kuinka Pekka Haavistosta tehdään presidentti?

Muutama Ali Al-Anin innoittama ajatus

Seinäjoella seisoskelee irakilainen Ali Al-Ani, joka on vailla oleskelulupaa. Näin siitä huolimatta, että hän on tehnyt jo peräti seitsemän turvapaikkahakemusta ja saanut niihin kielteisen päätöksen. 

Kyseessä on siis henkilö, jolla ei ole perusteita turvapaikalle, mutta joka siitä huolimatta on päättänyt käyttää väärin Suomen järjetöntä maahanmuuttopolitiikkaa ja elellä maassamme veronmaksajien ja mahdollisti joidenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen piikkiin. Eli käyttää hyväkseen hölmöjen suomalaisten sinisilmäisyyttä. 

Rikoksia hän ei ole omien sanojensa mukaan tehnyt, mutta irakilaiset turvapaikanhakijat ovat vuoden 2015 jälkeen osoittaneet, että järkyttävän suuri osa heistä kokee tarvetta myös sellaiseen. Ja siksi turvapaikan antaminen sellaisille Al-Anin tapaisille irakilaisille - joilla ei ole selkeää turvapainatarvetta - olisi järjetöntä politiikkaa.

* * *

Ehkäpä SDP:n tuore puheenjohtaja Antti Lindtman ajatteli myös Al-Anin tapaisia maassamme laittomasti oleskelevia irakilaisia kommentoidessaan kuluneen kesän kohua sanomalla, että "tulemme tekemään kaikkemme sen eteen, että Suomessa ei minkäänlaista syrjintää hyväksytä". 

Siinä häntä säesti komissaari Jutta Urpilainen (sd), joka puhui yhteiskunnan polarisoitumisesta ja siitä, että "maahanmuuttajaa saatetaan solvata syntyperänsä vuoksi. Uskonnollista pukeutumista ja puhetta vaaditaan piiloon."

Sitä en sitten tiedä, ajatteliko komissaarimme niitä 537 iranilaista huivinkäyttöä vastustanutta iranilaisnaista - joista 70 oli alaikäisiä - jotka ovat kuolleet viranomaisten käsiin taistellessaan oikeudestaan pukeutua kuten haluavat. Tai pitääkö hän mahdollisena, että myös Suomessa eläisi naisia, joilta tämä vapaus puuttuu uskonnollis-kulttuurisen fanatismin takia?

* * *

Mitä tulee kehitysmaalaiseen elämäntapaan - jonka leviäminen Suomeen lienee suurin syy sille, että monet vastustavat lepsua maahanmuuttopolitiikkaa - kiinnitin huomiotani uutiseen, jonka mukaan Etelä-Afrikan poliisi on ampunut yhteensä 18 ihmistä noin puolitoista tuntia kestäneessä tulitaistelussa. 

Asiasta kertoneen artikkelin mukaan "rahakuljetusryöstöjä tehtiin Etelä-Afrikassa kuluvan vuoden ensimmäisten kolmen kuukauden aikana 64, mikä on yli viidenneksen enemmän kuin vuotta aiemmin. Etelä-Afrikan rikostilastot kuuluvat maailman synkimpiin". 

Lieneekö tämä ollut mielessä presidenttiehdokas Mika Aaltolalla, kun hän pohdiskeli Ylen haastattelussa, ettei maahanmuuttoa kannattaisi lähestyä identiteettipolitiikan avulla tai moraalikysymyksenä, vaan käytännön asiana. Sekä ehdotti, että Suomessa perehdyttäisiin Ruotsin ongelmiin ja vedettäisiin niistä johtopäätöksiä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuorison tekemät ryöstöt ovat lisääntyneet peräti 40 prosentilla - maahanmuuttajataustaiset hyvin edustettuina
Krista Mikkonen valmistelutti selvityksen laittomuuden palkitsemisesta
Pitäisikö uskoa irakilaisia?

Kuinka Pekka Haavistosta tehdään presidentti?

Maaseudun tulevaisuus julkaisi mielipidekyselyn presidenttiehdokkaiden suosiosta. Sen mukaan Pekka Haavisto (vihr) saisi 27,4, Mika Aaltola 15,6, Olli Rehn 11,1 ja Jussi Halla-aho 8,8 prosenttia äänistä, mikäli vaalin ensimmäinen kierros järjestettäisiin nyt. 

Kaikista muista sosialistisiksi luettavat ehdokkaat saisivat yhteensä 6,5 ja poliittisesti keskustaan tai siitä oikealle luettavat 10,7 prosenttia äänistä. Lisäksi yhteensä 19,2 prosenttia ihmisistä ei joko tiennyt ketä haluaisi äänestää, tai heidän ehdokkaansa ei ollut kukaan edellä mainituista - kutsuttakoon tätä joukkoa tässä epätietoisiksi. 

Näillä luvuilla presidentinvaalin toiselle kierrokselle menisivät Pekka Haavisto ja Mika Aaltola. Jos poliittinen vasemmisto menisi kokonaisuudessaan Haaviston taakse, tämä saisi 33,8 prosentin kannatuksen. Sen lisäksi hän tarvitsisi lähes kaikkien epätietoisten äänet tullakseen valituksi. 

Siten juuri nyt näyttää lähes varmalta, että Sauli Niinistön seuraaja olisi Mika Aaltola, mikäli hänen omien kannattajiensa lisäksi myös poliittisen keskustan ja oikeiston ehdokkaita kannattaneet äänestäjät asettuisivat hänen taakseen: näiden kaikkien yhteenlaskettu osuushan on gallupiin vastanneista 46,2 prosenttia. Siten hän tarvitsisi valituksi tullakseen vain 3,8 prosenttiyksikköä epätietoisten äänistä.

Edelle kirjoittamastani huolimatta epäilen, ettei Aaltolan presidenttitie ole lainkaan selvä. Ensinnäkin hän on poliittisesti kokematon, joten jonkinlaisten suosiota syövien sammakoiden pääseminen hänen suustaan on vähintäänkin varsin todennäköistä. 

Toiseksi hänen sisarensa edustaa varsin radikaalia vihreyttä ja Aaltola tuli eduskuntavaaleissa asettuneeksi täysin kritiikittä hänen taakseen. Tämä saattaa hyvinkin karkottaa erityisesti Halla-ahon, mutta myös kokoomuslaisten ehdokkaiden kannattajia. Eikä tämä mahdollisuus ole varmasti jäänyt huomaamatta tunnetusti punavihreän valtamediamme edustajilta.

Siitä syystä epäilen, että mikäli ehdokkaiden suosio säilyy nykyisellään, tulee lehdistö ensimmäisen kierroksen aikana toimimaan voimakkaasti Mika Aaltolan puolesta - olettaen, ettei gallupkärki tarvitse tukea - mutta siirtyy toisella kierroksella taktikoimaan saadakseen poliittisen oikeiston passivoiduksi. Hyvä keino siihen on esimerkiksi näennäisesti positiivisten "human interest"-juttujen kirjoittaminen sisarusten läheisestä suhteesta yhdistettynä eläinfilosofina leipänsä tienaavan Elisa Aaltolan outojen näkemysten esittelyyn. 

Samalla lehdistömme tulee luonnollisesti jättämään ruotimatta Pekka Haaviston jopa rikollisella toiminnalla ajaman islamistien maahantuonnin tai hänen mahdolliset natsisympatiansa. Ja jättää mahdollisesti myös hänen seksuaalisen suuntautumisensa vähemmälle huomiolle.

Tosiasia kuitenkin on, ettei ole mitään takeita siitä, että kolmannesvuotta ennen vaaleja julkaistu gallup toteutuisi. Vaikka toisaalta esimerkiksi vuoden 2006 presidentinvaalissa Sauli Niinistö oli ylivoimaisessa gallupsuosiossa jo syyskuussa 2005. Jääkäämme siis odottamaan käykö nyt samoin ja Pekka Haavistosta tulee Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaali presidentti, ja Nexar Antonio Floresista maan ensimmäinen nai... ei kun puoliso.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomella ei ole varaa ylläpitää korkeaa veroastetta
Veronmaksajan lasku on 20 000 euroa per islamisti + muut kulut
Poliisin epäily pudotti Haaviston pois presidenttipelistä

Pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin

SDP:n Dimitri Qvintus vaati eilen Iltalehdessä Venäjän tsaariin liittyvän kohdan poistamista rikoslaista. Kyse oli sen ensimmäisistä lauseista.

Nehän kuuluvat seuraavasti. "Me Aleksander Kolmas, Jumalan Armosta, koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Zsaari, Suomen Suuriruhtinas, y.m., y.m., y.m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armosta vahvistaa seuraavan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka voimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan."

Kyse on tietenkin historiallisesta jäänteestä, jolla ei ole sen suurempaa merkitystä. Asiaan tarttui kuitenkin historioitsija Jussi Jalonen, jonka mukaan demaripoliitikon vaatimus oli "täysin joutavaa poseerausta".

Jalonen perusteli asiaa sillä, että "näissä ehdotuksissa hajahtaa enemmänkin leimallisen suomalaiskansallinen yritys peitellä häthätää menneisyyttä ja sitä tosiasiaa, että Suomi oli imperiumissa lojaali edunsaaja". Siihen taas tarttui koko kansan suosikki Mika Aaltola pohdiskelemalla, että "miten jaotella kolonialismin/imperialismin kohteita edunsaajiin ja -menettäjiin". 

Jalonen perusteli näkemystään sillä, että "Suomen suuriruhtinaskunta oli lojaali osa Venäjän imperiumia; Suomi hyötyi hyvin monella tavalla asemastaan imperiumissa, usein monien muiden imperiumin alueiden kustannuksella; suomalaiset eliitit vieläpä osallistuivat imperiumi-projektiin hyvin halukkaasti". Ja veikkasi, että "kyse on lopulta jostain uuspatrioottisesta narratiivin päivittämisestä".

Oman nyanssinsa - ja ehkäpä koko keskustelun mielenkiintoisimman sellaisen - tähän keskusteluun toi Aaltolan toteamus, jonka mukaan "suurvaltarealismissa tämä olettama luonnollisesta alisteisesta asemasta on läsnä". Toisin sanoen hän vihjaisi, että Jalonen olisi korostaessaan suomalaisten etuja osana Venäjän imperiumia hyväksymässä sen, että kansakunta voi alistaa toisen, mikäli tarjoaa tälle itse päättämiään etuja. 

Tämä on tietenkin ihmisten omia oikeuksia korostavana nykyaikana varsin laajalti vierastettu ajatus. Mutta en kuitenkaan ole kiistämässä sitä, etteikö autonomian aika olisi ollut Suomelle ja suomalaisille huomattava parannus siihen, mikä tilanne oli ollut osana Ruotsin kuningaskuntaa. Varsinkin sen suurvalta-aikana.  

Muistutan kuitenkin Jussi Jalosta siitä, että Suomi ajettiin tsaarinvallan ensimmäisiksi vuosikymmeniksi - osin oman virkamieskuntansa tahdosta - pysähtyneisyyden aikaan, jolloin 1700-luvulla alkanut talouden liberalisoituminen pysähtyi ja ihmisten taloudellinen eriarvoistuminen kasvoi vauraamman kansanosan rikastuessa samalla kun nopeasti kasvava rahvas köyhtyi. Kansan enemmistön tahto tämä tuskin oli, vaikka yläluokka epälemättä siitä hyötyikin.

Joka tapauksessa edellä kuvaamani kehityksen lopputuloksena osa rahvaasta siirtyi pois lain kaidalta polulta, mikä johti lopulta siihen, että rikollisuus saavutti suuriruhtinaskunnassa poikkeuksellisen korkean järjestäytyneisyyden asteen. Korjausta tilanteeseen tuli vasta keisarin vaihduttua ja ohjatessa valtakuntaansa 1800-luvun loppupuolella kohti uudenlaista talousjärjestelmää eli liberaalia markkinataloutta. 

Tämä kehitys puolestaan pysähtyi kuin seinään venäläistämisen alettua aivan 1800-luvun lopulla. Kansan tuolloisesta omasta tahdosta ja kaipuusta päättää omista asioistaan kieli vahvasti se, että köyhässä ja pitkien etäisyyksien maassa onnistuttiin keräämään ns. suuri adressi, jonka allekirjoitti ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. 

Toki venäläistämisessä oli positiivisetkin puolensa. Sen epäonnistumisen seurauksenahan maamme sai modernin demokratian, otti jättiaskelia tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa sekä saavutti lopulta jopa itsenäisyytensä. Tosin vain joutuakseen entisen emämaan vallankumouksen ohjaamana veriseen sisällissotaan ja sitä seuranneeseen äärioikeiston vallankaappauksen vaaraan. 

Sekä lopulta Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan omaksuman näkemyksen - pienten kansojen luonnollisesti alisteisesta asemasta suhteessa suurvaltoihin - seurauksena talvisotaan sekä sen jälkeisiin tapahtumiin toisen maailmansodan aikana. Sekä edelleen suuren naapurin aiheuttamasta uhasta selviytymisstrategiaksi valikoituneeseen suomettumisen aikaan.

Siksi uskallan sanoa sinänsä arvostamalleni historioitsijalle, että kyllä tälle "uuspatrioottisen narratiivin päivittämiselle" voidaan löytää myös hyviä syitä - jos ja kun niin halutaan. Näin siitä huolimatta, että jaan sinänsä täysin Jalosen näkemyksen siitä, että "eduskunta voisi käyttää aikansa tärkeämpäänkin" kuin rikoslain historiallisten jäänteiden perkaamiseen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nousun ja tuhon kautta uudenlaiseen tulevaisuuteen
Uhkakuvat muutoksessa
Suomen liittäminen Venäjään johti rikollisuuden nousuun

Italian vaalit osoittivat demokraattisen vallan vastuun

Italialaisia ovat ärsyttäneet etenkin talouden tila, työttömyys, hallitsematon maahanmuutto ja korruptio. Niinpä maassa pidettyjen vaalien voittajiksi nousivat puolueet, jotka vastustivat maassa aiemmin harjoitettua politiikkaa.

Tulos oli Italian hallitsemisen kannalta hankala, sillä voitto jakaantui sekä oikeistolaisen vaaliliiton että vasemmistoon monissa asioissa kallellaan olevan viiden tähden liikkeen kesken ilman, että kumpikaan olisi saanut selvää valtakirjaa politiikan johtamiseen alkaneella vaalikaudella.

Molempia kuitenkin yhdistivät tavoite saada Afrikasta ja Lähi-idästä saapasmaahan suuntautuva maahanmuutto hallintaan sekä jonkinasteinen EU:n keskusvaltaa kansallisvaltioiden kustannuksella rajoittamaan pyrkivä näkemys.

* * *

Italian tapahtumat näyttävät herättäneen voimakkaita tunteita etenkin vanhoja valtarakenteita tukevassa Erkkomediassa. Helsingin Sanomat nimittäin kirjoitti, että " Italian vaalitulos on varoitus edessä olevista vaaroista".

Toinen vallan tukipilari eli verorahoitteinen Yle suhtautui Italian tilanteeseen paljon analyyttisemmin ja haastatteli Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltoilaa. Tämän mukaan tilanne kertoo demokraattisen hallinnon ongelmista kuitenkaan yksilöimättä tarkemmin noiden ongelmien laatua, vaikka hän mainitsikin "maahanmuuttokielteisyyden" ja Euroopan unionin vastaisuuden.

Itse  näen italialaisten toimineen demokratian eli kansanvallan syvimpien periaatteiden mukaisesti. Italiaa hallinnut valtaeliitti ei ole kyennyt hoitamaan asioita kansan tahdon mukaisesti eikä edes kuntoon, joten sen luottamus on kadonnut. Siksi maassa ollaan tultu tilanteeseen, jossa valta annetaan uusille yrittäjille.

Lienee kuitenkin totta, ettei vaalien voittajien ole helppo löytää yksimielisyyttä politiikan kaikilla lohkoilla, joten hallituksen kokoaminen lienee hankalaa. Tiedämme kuitenkin, että Suomessa sellainen tiedetään osattavan koota mille tahansa pohjalle (kuten viimeistään Kataisen kuuden puolueen hallitus osoitti), joten ei sen pitäisi olla mahdotonta Italiassakaan.

Lienee myös selvää, ettei Italian kansa katso hyvällä, mikäli maan hallinto jää hoitamatta ja vaalilupaukset kokonaan toteuttamatta. Se luo paineita vaalivoittajille - oikeiston vaaliliitolle ja Viiden tähden liikkeelle; eikä niiden tulevaisuutta ainakaan parantaisi liittoutuminen tehtävissään epäonnistunutta vanhaa valtaa edustavien - ja vaalivoittajia ekstremisteiksi haukkuvien - sosiaalidemokraattien kanssa.

Nähtäväksi siis jää syntyykö Italiaan kahden vaalivoittajan hallitus, vanhan vallan osittainen säilyminen maan johdossa vai jotain muuta. Kuten esimerkiksi uudet vaalit.

Kävi niin tai näin, on joka tapauksessa selvää, ettei Italian vaalitulos ole varoitus "edessä olevista vaaroista", vaan muistutus demokraattisen vallankäyttäjän vastuusta. Kansanvaltaisessa järjestelmässä valta ei ole rajatonta, vaan edellyttää äänestäjien tahdon toteuttamista vaalivoiton jälkeen.

Tämä on hyvä muistaa myös niissä maissa - kuten Suomi - jossa hallitukset ovat vielä toistaiseksi pysyneet vanhan vallan hallussa. Italian kaltainen vallanpitäjien syrjään työntäminen on helppo välttää, sillä kuten olen aiemminkin todennut: siihen ei tarvita muuta kuin yhteisten asioiden hoitamista kansaa tyydyttävällä tavalla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Demokratia voittaa ellei kansa vaihdu
Heikki Aittokoski, Itävalta osoittaa demokratian voiman
Ruotsin Kokoomus Itävallan Kansanpuolueen jalanjäljillä