Tosiasia kuitenkin on, että hengitysilman ja vesistöjen pilaaminen oli epämiellyttävää myös tuolloisille poliitikoille, jotka painostivat puunjalostusteollisuuden pamput 1970-luvulta alkaen ohjaamaan tehtaiden jätevedet kulkemaan yksi toisensa jälkeen jätevedenpuhdistamojen kautta. Samalla myös savupiipuista tupruavia hajuhaittoja ryhdyttiin vähentämään.
Vain hiukan aiemmin myös tavallisten ihmisten paskavesiä oli alettu puhdistaa, vaikka asiasta ei olekaan tehty sen suurempaa numeroa. Ei ainakaan teollisuuden syyllistämiseen verrattuna.
Ympäristön vähitellen parantuneesta tilanteesta huolimatta aiheeseen liittyvä aktivismi teki vahvaa nousua saavuttaen aika ajoin fanatismin piirteitä. Suomessa - ja muuallakin - ympäristöaktivismi saavutti huippunsa vasta 1980-luvulla, jolloin poikkeukselliset - sääolot johtivat niin Keski-Euroopassa kuin Suomessakin metsissä näkyviin muutoksiin, joita väitettiin happosateiden aiheuttamiksi. Sitä ne eivät kuitenkaan olleet, koska metsissä näkyvät muutokset katosivat ilmojen palattua normaaleiksi.
Tämän huippukohdan jälkeen ympäristöjärjestöt katosivat pitkälti julkisuudesta. Asiaan lienee vaikuttanut myös 1990-luvun lama, joka nosti politiikan keskiöön huolen akuutimpi huolia ihmisten toimeentulon jatkumisesta ja velkaantuneiden ahdingosta.
Tätä historiallista taustaa vastaan on ollut mielenkiintoista huomata, että ilmaston lämpenemiseen liittyvät mallit ovat vähitellen nostaneet ympäristöliikkeet jälleen politiikan ehdottomaan keskiöön. Ja samalla äärevoittänyt niiden toimintaa aina fanatismiin saakka - ja samalla saanut valtamediassa lähes yhtä vahvan aseman kun aikanaan 1980-luvulla saivat ns. happosateet.
Tästä antoi esimerkin toimittaja Maria Alander Helsingin sanomissa, joka kirjoitti positiiviseen sävyyn kulttuurihistoriallisen aarteen tuhoamisesta ympäristöfanatismin nimissä. Kotimaiseksi ihailun kohteeksi hänelle valikoitui erityisesti Elokapinan toiminta, joka pyrkii saamaan huomiota tavallisten ihmisten elämää mahdollisimman tehokkaasti hankaloittamalla - vaikka heidän vaatimansa asiat ovat olleet jo pitkään poliittisen päätöksenteon keskiössä ilmastotieteilijöiden ja päättäjien välisen vuorovaikutuksen seurauksena.
Tämä näyttäisikin olevan tyypillinen tilanne todellisuuden ja fanatismin välillä. Elokapinalla tuskin on minkäänlaista vaikutusta siihen, millä tavalla ilmastopolitiikka etenee länsimaissa, koska se on hypännyt jo liikkuvaan ja yleisen hyväksynnän saaneeseen - ja siten myös fanaatikkojen kannalta turvalliseen - junaan.
Toki historiassa on olemassa esimerkkejä myös tilanteista, joissa liikkuvaan junaan hypännyt fanatismi on saanut vallan. Tästä hyvänä - mutta harvoin tältä kantilta katsottuna esimerkkinä - toimivat kansanvallan varjolla vallan ottanut Leninin bolshevikit, jotka pystyttivät oman 70 vuotta kestäneen hirmuvaltansa tilanteessa, jossa työläisten elinolot olivat nopeasti paranemassa ympäri maailmaa - näin myös Venäjällä, missä sosiaalidemokraatit olivat ottaneet vallan vain puoli vuotta ennen Leninin vallankaappausta.
Tämä kaikki poliittiseen fanatismiin liittyvä on ilmeisesti tuntematonta - tai ainakin jäänyt ymmärtämättä - toimittaja Maija Alanderin mielessä. Niinpä hän antaa varauksettoman tukensa oman aikamme valtafanatismille sillä varmuudella, jonka vain täydellinen ymmärtämättömyys voi antaa.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Tekstit
