Suosittua juuri nyt!

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jari Sarasvuo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jari Sarasvuo. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Purra, Junnila, Ranta ja Ohisalo afgaanien tilanteesta sekä Jari Sarasvuon kommentti

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra linjasi pari päivää sitten, että talebanien otettua vallan Afganistanissa länsimaiden olisi järkevää tarjota (lue rahoittaa) maasta pakeneville suojelua maantieteellisesti ja kulttuurisesti läheltä heidän kotimaataan. Tätä hän perusteli sillä, että "on kaikin tavoin myös eettisesti kestävämpää turvata suuremmalle määrälle ihmisiä elämän perusedellytykset kriisialueiden lähellä kuin pienemmälle joukolle hyvinvointiyhteiskunnan palvelut".

Suomeen tai Eurooppaan Purra ei heitä kuitenkaan halua - osin edellä mainitusta syystä - mutta epäilemättä myös siksi, että afgaanit osoittautuivat vuoden 2015 jälkeen erittäin heikosti yhteiskuntaan integroituviksi ja esimerkiksi seksuaalirikosten suhteen rajusti yliedustetuiksi. Siten heidän maahan päästämisellään olisi mitä todennäköisimmin vahvasti negatiivinen vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan. 

Kansanedustaja Vilhelm Junnila (ps) puolestaan totesi samaan tapaan kuin itsekin tein jo aiemmin, että "on perusteltua auttaa niitä henkilöitä ja perheitä, jotka ovat avustaneet Suomea ja ovat sen vuoksi perheineen hengenvaarassa". 

Jokainen vähänkin ajatuskykyinen ihminen tekisi näistä linjauksista sen johtopäätöksen, että perussuomalaisten linjana nyt käsillä olevassa tilanteessa on auttaa mahdollisuuksien mukaan talebaneja pakenevia ihmisiä. Vieläpä siten, että meidän takiamme vaikeuksiin joutuneet saavat erityiskohtelua.

Nähtävästi tämän ymmärtäminen oli liian vaikeaa Iltalehden pilakuvien piirtäjälle Ville Rannalle, joka taiteili kuvan, jossa talebani uhkaa sapelilla pakoon pyrkivää miestä ja naista, joille Purra näyttää torjuvaa kättä. Jäin miettimään oliko Rannan kuvassa tosiaan kyse vain ymmärtämättömyydestä vai sittenkin lukijan tahallisesta harhaanjohtamisesta. 

Monien afgaanien hätää ei tietenkään voi kieltää. Tosiasia kuitenkin on, että USA:n johdolla heille tarjottiin kaikki ainekset aseita ja koulutusta myöden sitä varten, että he olisivat voineet ylläpitää maassaan demokraattisen hallinnon. Tämä ei nähtävästi kuitenkaan kiinnostanut tai ainakaan afgaanit eivät olleet valmiita altistamaan henkeään sellaisen yhteiskunnan puolesta samaan tapaan kuin esimerkiksi suomalaiset tekivät talvisodassa. 

Niinpä maassa vallan ottivat ääri-islamistit, jotka kuitenkin ovat luvanneet esimerkiksi naisille ihmisoikeudet sellaisina kuin ne on tulkittu sharia-laissa. Siis perinteiseen islamilaiseen tapaan, joka meidän olisi tietenkin hyväksyttävä tosiasiana ja poliittisen vasemmiston ehkäpä myös siksi, että heidän mukaansa kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia.

Lopuksi on vielä syytä lainata sisäministeri Maria Ohisalon eilisiä Twitter-kommentteja tässä puheena olevasta asiasta. Sen hän esitti kolmen viestin ketjussa seuraavasti.

"Humanitaariselle maahanmuutolle on paikkansa yhteiskunnassamme kun ihmiset tarvitsevat turvaa. Afganistanin tilanne on taas rujo esimerkki tästä. Inhimillinen hätä alueella on suuri. Turvapaikan hakeminen on ihmisoikeus. PS:n turvapaikkalinjaukset ovat kylmääviä...  Jos jo puheen tasolla maahanmuuttajia jaetaan toivottuihin & ei-toivottuihin, on jälkimmäisten kotoutuminen aina vaikeampaa. Asenteissa on paljon korjattavaa. Työmarkkinammekin tarvitsevat tekijöitä lähtömaasta riippumatta... Seurasin myös kesällä huolestuneena Kokoomuksen ulostuloja maahanmuuttajiin ja sosiaaliturvaan liittyen. On jäätävää, että Kokoomuskin lähtenyt flirttailemaan tällaisilla asioilla, jotka lisäävät kahtiajakoa ja eriarvoisuutta yhteiskunnassamme."

Taidan jättää Ohisalon ulostulon kommentoimatta. Mutta lisäänpä silti (niin ikään ilman omia kommenttejani) vielä Jari Sarasvuon eilisen Twitter kommentin: "eilen syntyi perheen parissa keskustelua herättänyt havainto Riikka Purrasta. Muotoilin siitä tarkan twiitin. Sensuroin itseni. En välittänyt viettää loppuiltaa ja tätä päivää persuna. Mutta kun suorastaan komppaan vasemmistoa, ei tule väitteitä punertumisestani. Mitäs tää o?"

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Vaatiiko vuoden 2018 kenttäoikeus uhrin?

Viime aikoina on Suomessa saatu seurata elokuva-ohjaaja Aku Louhimiehen työtavoista syntynyttä näytelmää. Se on kaikessa karuudessaan ollut niin mielenkiintoinen, että ansaitsisi tulla dramatisoiduksi elokuvaksi ihmisen käyttäytymisen syvimmistä pohjavireistä.

En aio tässä käydä läpi tapahtumien vaiheita - etenkin kun niistä ei ole kaikilta osin syntynyt yksimielisyyttä. Sen sijaan panin ihmeekseni merkille sen, kuinka aluksi yksimielinen Louhimiehen tuominnut julkisuus muuttui Jussi-patsaiden jakotilaisuuden jälkeen.

Tilaisuudessa (ja jo sitä ennen) Louhimies esiintyi anteeksipyytävästi, mutta siitä huolimatta ministeri Sampo Terho (sin) kieltäytyi luovuttavasta hänelle kansan valitsemaa parhaan elokuvan palkintoa. Ehkäpä osasyynä sille oli vielä itse tilaisuudessakin leijunut vahva Louhimiehen tuominnut kenttäoikeuden henki. Siis se sama, joka meillä vallitsi ensin vuoden 1918-tapahtumien yhteydessä ja jälkeen sekä vielä uudelleen 1930-luvun oikeistoradikalismin aikana.

Tapauksen jälkeen muutamat henkilöt ovat ottaneet vahvasti kantaa tähän kenttäoikeuteen, jonka airueksi myös ministeri oli asettunut. Ensin Jari Sarasvuo käytti kovaa kieltä Louhimieheen kohdistuneesta inkvisitiosta.

Sitten yleensäkin selväjärkinen Ilta-Sanomien toimittaja Ulla Appelsin kirjoitti tasapainoisen analyysin, jossa hän asetti Louhimiehen toiminnan viitekehykseensä.  Minulla ei ole siihen lisättävää, mutta haluan nostaa esille kaksi virkettä: "lienee jokaiselle selvää, että kaikenlaiseen työpaikkakiusaamiseen pitää olla nollatoleranssi. Ongelma on, jos ihmettely muuttuu inkvisitioksi ja keskustelu kiusaamiseksi."

Viimeisenä käänteenä tapaukselle elokuvaohjaaja Renny Harlin otti etäisyyttä Sampo Terhoon ja edellä mainittuun kenttäoikeuteen. Hän peruutti osallistumisensa ministeri Kiinan-valtuuskuntaan. Myös hän totesi kaksi asiaa: "tietenkin kaikkia niitä pitää tukea, joita on kaltoin kohdeltu. Se ei kuitenkaan ole kulttuuriministerin tehtävä ryhtyä tuomariksi ja pyöveliksi."

Tämän kaiken ylös merkittyäni jään odottamaan tilanteen kehittymistä jatkossa. Selvääkö Louhimies kiirastulestaan ehjänä, vai murtuuko ruotsalaisen teatteriohjaajan tavoin?

Oma toiveeni on se, että Louhimiehen teot julkisuuteen nostaneet naisnäyttelijät viheltäisivät pelin poikki ja hyväksyisivät julkisesti Louhimiehen anteeksipyynnöt ennen tämän täydellistä romahtamista. Eihän ohjaaja loppujen lopuksi liene kuitenkaan syyllistynyt oikeusjärjestelmämme mukaan kovinkaan raskaasti tuomittaviin rikoksiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Karjalan liitto astui tielle, joka on vieras suomalaiselle kulttuurille
Keisarin vaatteet taiteessa
Elääkö kirjailija sananvapaudesta?

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!