Riikka Purra on nykyistä järkevämmän EU-politiikan kannalla

Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) sanoi MTV3:n mukaan itsestäänselvyyden. Hänen mukaansa "meidän tulisi pelata EU-peliä rohkeasti, omaa etua ajaen. Näin siksi, että kaikki muutkin maat tekevät niin. Meidän ei pidä nöyristellen hiljaa hyväksyen kuitata kaikkea, mitä EU tai suuret jäsenmaat ehdottavat. Ei, me voimme sanoa: tämä ei käy Suomelle."

Taustaksi hän totesi kaksi asiaa: ensinnäkin Suomi on Unionin nettomaksaja ja toiseksi sen vaatimat maksut kasvavat jatkuvasti. Lisäksi Suomen pitkän itärajan, muuttuneen turvallisuusympäristön ja Itä-Suomen erityisaseman tulisi näkyä myös EU:n rahoitusratkaisuissa.

Purra totesi myös sen itsestäänselvyyden, että jatkuvan budjetin paisuttamisen sijaan EU:n tulisi toimia vain niissä asioissa, joissa yhteinen päätöksenteko tuo selvää lisäarvoa. Ja siksi Suomen "pitää vastustaa EU:n lonkeroita siellä, minne ne eivät kuulu". Ja kysyi, että "miksi joissakin ministerineuvostoissa keskustellaan koko ajan asioista, joissa EU:lla ei tosiasiassa ole päätösvaltaa?"

* * *

Nämä ovat hyviä näkemyksiä. Jopa niin erinomaisia, että pitää ihmetellä, miksi ne pitää ottaa esille vielä vuonna 2026, kun Suomi kuitenkin liittyi EU:n jäseneksi jo tammikuussa vuonna 1995. Siis peräti 31 vuotta sitten. 

Kummastella täytyy siitä syystä, että meillä on tänä aikana ollut kolmetoista hallitusta, joista jokaisella olisi ollut mahdollisuus tehdä Suomen kohtuuttomalle asemalle Unionin jäsenenä jotain. Nähtäväksi siis jää, että asettuuko pääministeri Petteri Orpo (kok) tässä asiassa valtiovarainministerinsä kannalle, vai tyytyykö hän edelleen vuodesta 2009 alkaen – kuten alla olevasta kuvasta näkyy – taloudellisessa stagnaatiossa rämpineen Suomen asemaan muiden EU-maiden menojen ja EU:n ulkopolitiikan nettomaksajana. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Demareiden ja kepulaisten vaihtoehdot
Miksi Espanjan pääministerin suositus Suomelle on huono

Tuoreen tutkimuksen mukaan EU:n hiilinielupolitiikka on järjetöntä

EU:n jäsenmaksu nousee

Olen ollut jo vuosikymmeniä sitä mieltä, että Suomen liittyminen euroalueeseen oli yksiselitteisesti virhe. Sen sijaan itse Euroopan Unionin jäsenyydessä näen sekä hyviä että huonoja puolia, joista ensin mainituista erityisesti laajat sisämarkkinat ovat lähtökohtaisesti erinomainen asia vientivetoiselle taloudellemme. 

Valitettavasti myös EU-jäsenyyden osalta on hiljalleen kertynyt erilaista painolastia, joka on heikentänyt jäsenyyden saldoa. Tarkoitaan tällä tietenkin EU:n päätöksistä seuranneita erilaisia maksuvelvoitteita ja byrokratian lisäyksiä. Yksi sellainen ovat tietenkin olleet erilaiset velkapaketit, pian taas ajankohtaistuvat kellon siirtelyt, ylimitoitetut ilmastotoimet ja puollonkorkkien tapaiset sinänsä vähäiset järjettömyydet.

* * *

Tänään sitten luin siitä, että Brysselin päättäjät aikovat nostaa Suomen EU-maksuja noin 4,4 miljardilla eurolla vuosien 2028–2034 aikana. Käyvin hinnoin kyseessä olisi noin 7,4 miljardin euron lisäys kansallisesta talousarviosta maksettaviin EU-maksuihin – nykyinen EU-maksujen taso on noin 17,8 miljardia euroa seitsemän vuoden budjettikaudella.

Asiasta kertoneen uutisen mukaan Suomen nettomaksuosuus EU:lle oli vuonna 2023 noin 840 miljoonaa euroa, koska osa EU:lle pulitettavista maksuista palautuu takaisin Suomeen. Myös jatkossa on odotettavissa, että Suomi saa brysselinrahaa erityisesti EU:n tukemien puolustusmenojen kasvattamiseen. 

Siten jäsenmaksujen korottamisen aiheuttamaa nettolisäystä tulevalle maksuosuudellemme on vaikea arvioida, mutta epäilemättä jonkinlainen lisälasku on tulossa, mikäli komissio saa tahtonsa läpi. Suomi ei kuitenkaan tätä laskua kaipaisi, sillä maan talous on muutenkin ollut kuralla kohta jo kaksikymmentä vuotta. 

Ei etenkään siitä syystä, että vaikka taloudessamme on viime aikoina nähty monia positiivisia merkkejä, se ei ole vielä lähtenyt selvään nousuun. Lisäksi Suomen valtion budjetin kasvu kiihtynee jälleen vuoden 2027 vaalien jälkeen, jolloin maamme vastuuttomimmat jakopoliittiset puolueet – mitä todennäköisimmin – muodostavat uuden hallituksen Antti Lindtmanin (sd) johdolla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Itävallan ympäristöministeri järjesti suomalaisille yli 700 000 000 euron vuosilaskun
Valtamedia harhautti "unohtamalla" tärkeimmän
Mitäs minä sanoin?

Lakko vai poliittinen lakko?

Suomalainen ammattiyhdistysliike voi halutessaan siirtää Suomen talouden elpymistä pitkäksi aikaa eteenpäin. Se ei edellyttäisi muuta kuin lakkojen jatkamista hamaan tulevaisuuteen käyttämällä perusteena ylimitoitettuja palkankorotusvaatimuksia. 

Virallisesti kyse ei näin toimien olisi muusta kuin laillisesta edunvalvonnasta, mutta perimmäisenä motivaationa voisi nähdä pyrkimyksen heikentää poliittisesti oikealla olevan hallituksen asemaa tai ainakin nostaa oppositiossa olevien vasemmistopuolueiden kannatusta. 

Kirjoitin edellä olevan ajatuksen siksi, että epäilen ay-liikkeen sisällä ajateltavan juuri näin. Ja tästä syystä seuraan suurella mielenkiinnolla sitä, että näemmekö tänä vuonna pitkän lakkokevään, kuten juuri nyt näyttäisi käyvän. Eli onko nyt alkaneissa työtaisteluissa kyse - joko ensi- tai toissijaisesti - poliittisesti motivoituneesta ja siksi lailliseksi naamioidusta laittomasta lakkoilusta. 

Jos näin on, olisi se samalla näpäytys hallitukselle, joka vajaa vuosi sitten yritti lopettaa maastamme kaikkien normaaleiden suomalaisten kannalta vahingollisen poliittisen lakkoilun. Ja sitä kautta vähentää ay-liikkeen johdon - ja sen tukeman poliittisen vasemmiston - epädemokraattista valtaa maassamme.

Hinnan talouskasvua ehkäisevästä poliittisesta lakkoilusta maksaisivat luonnollisesti tavalliset suomalaiset riippumatta siitä, ovatko he yrittäjiä, johtajia tai työläisiä. Siten näihin talkoisiin osallistuisivat myös ay-johtajien korkeat palkat liittojen jäsenmaksuina kustantavat lakkolaiset.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Gallupdemokratian vastainen päätös
Jarkko Elorannan alleviivaus
Kysymys, johon en löytänyt vastausta

Korporaatiovallan väärinkäyttö oikeuttaa veropohjan laajentamisen

Monilla ihmisillä on kaipuu keskitettyyn valtaan, vahvoihin johtajiin tai jopa diktaattoreihin. Tähän joukkoon ilmoittautui eilen Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson, joka kaipasi Euroopan Unionia puuttumaan Suomen sisäpolitiikkaan.

Anderssonin ulostulo johtui siitä, että Suomessa järjestettiin alle vuosi sitten eduskuntavaalit, joiden seurauksena maahamme syntyi vuosikymmenin ensimmäinen hallitus (JK kello 18:35: tässä on virhe sillä myöskään Sipilän hallituksessa ei ollut mukana vihervasemmistoa), jossa ei ole mukana vihervasemmistopuolueita. Ja vieläpä siten, että oppositioon jäi peräti kaksi puoluetta - Keskusta ja Liike Nyt - joiden ei katsota kuuluvan vasemmistoon. 

Tämä johtui siitä, että vain kolmannes äänestäjiltä valtakirjan päätöksentekoon saaneista ehdokkaista kannatti SDP:tä, Vihreitä ja Vasemmistoliittoa. Ja siten kansa ilmaisi vaaleissa tukensa sellaiseen politiikkaan, jolla vahvistetaan yritysten toimintaedellytyksiä, ihmisten vapautta ja demokraattista päätöksentekoa. Ja antoi tuomionsa Anderssonin kaipaamalle keskusjohtoiselle käskyttämiselle ja korporatiovallalle. 

Demokratia ei kuitenkaan näytä kelpaavan poliittiselle äärivasemmistolle, joten Andersson ilmoitti kaipaavansa Euroopan Unionin laajuista lainsäädäntöä vasemmiston agitoimien - ja sivullisille suuria taloudellisia tappioita ja harmia tuottavien - poliittisten lakkojen laillistamiseksi nyt, kun suomalainen demokraattinen päätöksentekokoneisto on rajaamassa niitä yhden päivän mittaiseksi sekä lisäämässä työrauhan rikkomisesta koituvia hyvityssakkoja. 

Oleellista tässä asiassa on huomata se, ettei hallitus ole millään tavoin rajaamassa työtaisteluja, joilla tavoitellaan parempia työehtoja omalla alalla. Eikä Andersson siten ole huolissaan työntekijöiden oikeuksista vaan poliittisen vasemmiston ohjauksessa olevan ulkoparlamentaarisen korporaatiovallan vähenemisestä. 

* * *

Tässä yhteydessä en malta olla kommentoimatta Teollisuusliiton miljardiomaisuutta. Liitto on kerryttänyt varojaan vuosi vuodelta ja kertoi eilen kykenevänsä rahoittamaan jopa kuukausien mittaisia poliittisia lakkoja. 

Demokraattisen päätöksenteon vastustaminen ei tietenkään ole ammattiliittojen varsinainen tehtävä, eikä sitä voida pitää myöskään verovapauden ansaitsevana yleishyödyllisenä toimintana. Siksi on kysyttävä työministeri Arto Satoselta (kok) ja oikeusministeri Leena Mereltä (ps), että kävisikö Teollisuusliiton toiminta perusteesta veropohjan laajentamiselle koskemaan myös Ay-liikkeen kaikkia tuloja.

Samalla tekisi mieleni kysyä teollisuusliiton jäsenten näkemyksiä siihen, että heidän ammattiliittonsa on kerännyt varallisuutta kyetäkseen vastustamaan demokraattista päätöksentekoa. Eli olisivatko he mieluummin maksaneet kohtuullisempia jäsenmaksuja?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Silmiä avaava keskustelu
Ylen johto on saatettava vastuuseen eilen nähdystä performanssista
Kaj Mykkänen, Li Andersson ja vihervasemmistolainen logiikka