Pitäisikö Suomen ottaa mallia Irlannista?

Entinen taistolainen ja nykyinen vasemmiston inhokki ja 700 miljoonan euron omaisuuden omistaja Björn Wahlroos on ottanut jälleen kantaa Suomen talouden ongelmiin. Hänen mukaansa "jos Suomessa olisi vain huonoja johtajia, suomalaisilla yhtiöillä menisi huonosti. Ongelma ei ole se, että suomalaiset yhtiöt tekisivät huonoa tulosta. Ongelma on se, että Suomi ei vedä puoleensa investointeja."

Tässä yhteydessä hän mainitsi Irlannin esimerkkinä siitä, mitä Suomessa pitäisi tehdä, koska "meitä yhdistää niin moni asia. Olemme molemmat EU:n ulkoreunalla. Meillä on vähän samanlainen suhtautuminen alkoholiin ja inhoamme itäistä naapuriamme."

* * *

Irlanti oli vielä 1980-luvulla suurissa vaikeuksissa, mutta sitten maa alkoi keventää yritysverotustaan ja laski sen vuoden 1987 peräti 50 prosentista 12,5 prosenttiin vuoteen 2003 mennessä. On siis katsottava, miten läntisen Euroopan saarivaltiolla on mennyt viime aikoina. 

Ensimmäisenä on katsottava perheiden kokonaisvarallisuuden kehittymistä viime vuosina. Eikä se näytä ollenkaan pahalta, kuten alla oleva kuva osoittaa.

Kuten arvoisa lukijani näkee, on irlantilaisille kertynyt varallisuutta melkoisesti vuodesta 2021 alkaen. Eikä tämä koske pelkästään vauraimpia perheitä, vaikka varallisuuserot ovatkin kasvaneet, sillä myös viiden alimmaisen desiilin omaisuudet ovat kasvaneet. 

Maan talouden yleistätilaa on tapana tarkastella myös bruttokansantuotteen kehityksellä. Siksi kopioin Maailmanpankin nettisivulta Irlannin (sininen) ja Suomen (vihreä) henkeä kohden lasketun bkt:n kehityksen 1980-luvulta nykypäivään.

Ero on suorastaan järkyttävä etenkin viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Siinä missä Suomen talous on madellut paikallaan, on irlantilaisilla pyyhkinyt todella hyvin. 

Näyttäisi siis siltä, ettei Wahlroosin ehdotus talousoppien hakemisesta saarivaltiosta ole yhtään pöllömpi idea. Ei ainakaan, ellei maamme poliitikoilla ole esittää – yhtä hyvin perusteltua – vaihtoehtoa sille, miten Suomen talous saataisiin nousuun ja tänne tehtävien investointien määrää kasvatettua. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ilmastopaneelin toive toteutumassa
Miksi Suomesta ei löydy töitä?
Björn Wahlroos ja Javier Milei - kuin kaksi marjaa

Olisi hyvä, jos lehdistö korjaisi asiantuntijalähtöiset virheensä

Helsingin sanomissa oli korvissani oudolta kuulostaneen väitteen sisältänyt artikkeli sienisadon ja puiden terveyden välisestä suhteesta. Siinä Luonnontieteellisen keskusmuseon sieniasiantuntija Pertti Salo kertoi - sinänsä aivan oikein - että "sienet ovat täydessä symbioosissa puiden kanssa. Ne ottavat maasta veden ja ravinteet ja antavat ne puille. Puut eivät voi ottaa maasta mitään [ravinteita] ilman sieniä. Vastaavasti sienet saavat puilta takaisin valmiit yhteyttämistuotteet."

Sen jälkeen hän väitti, että heikon sienisadon seurauksena "puita tulee varmasti kuolemaan. Jonkin verran koivuja on jo kuollut".

Kulunut kesähän oli monin paikoin hyvin kuiva ja sen seurauksena lienee paljon vettä tarvitsevia eli kuivuudelle herkkiä koivuja tosiaan kuollut. Mutta itse jäin ihmettelemään, että voisiko niiden kuolema tosiaan johtua sienisadon vähäisyydestä - eli sienten vähäisestä lisääntymisinnosta. 

Aloitin lukemalla kommenttikentän ja siellä asian olikin jo oikaissut Tarja Lehto. Kyse lienee varsin meritoituneesta metsäntutkijasta, jonka tieteelliset saavutukset ovat ainakin kertaluokkaa suuremmat kuin jutussa haastatellun Salon meriitit. Tässä puheena ollut asia kuuluu Lehdon omaan tieteenalaan, jolla hän on julkaissut mm. runsaasti siteeratun tieteellisen yhteenveto-artikkelin juuri puheena olevasta aiheesta. 

Lehdon mukaan "sienisato ei vaikuta puihin mitenkään. Sienten ja puiden välisen mykorritsasymbioosin keskeinen osa on maan alla elävä rihmasto, joka ottaa maasta ravinteita ja saa puulta hiilihydraatteja. Kuivuus kyllä haittaa sekä rihmastoa että itiöemiä, mutta jutussa olivat syy- ja seuraussuhteet menneet sekaisin. Ei ole myöskään osoitettu, että puiden kuoleminen kuivuuteen johtuisi nimenomaan sienirihmaston ongelmista."

* * *

Tapauksella on sikäli yleistä mielenkiintoa, että se valaisee erinomaisen hyvin toimittajan työn vaikeutta. Heidän oma tietämyksensähän rajoittuu enemmän tai vähemmän kirjoitustyöhön ja siihen suoraan liittyviin seikkoihin. Ja siten he ovat substanssikysymyksissä aina riippuvaisia käyttämistään asiantuntijoista. 

Jos nyt sitten sattuu niin, että toimittajan kiinni saama asiantuntija tulee lausuneeksi virheellisiä väitteitä, ei hän itse pysty oman tietämyksensä perusteella havaitsemaan niiden virheellisyyttä. Ja näin maailmalle pääsee uutisankka, joka saattaa jäädä elämään pitkäksikin aikaa. 

Siksi jään mielenkiinnolla seuraamaan, saammeko vielä tämän syksyn aikana lukea tai kuulla muualtakin, kuinka sienisadon kehnous on Suomessa johtanut metsätuhoihin. Pahimmassa tapauksessa asia voi nousta esille vielä tulevinakin vuosina, kuten kävi minun parhaassa iässäni, kun saasteiden väitettiin - useiden vuosien ajan - tuhoavan Suomen metsät. 

Onneksi julkisen keskustelun virheet eivät sinänsä vaikuta puukuolemiin mitenkään. On kuitenkin syytä muistaa, että Keski-Euroopan metsien laajat hyönteistuhot ovat viime vuosina olleet varsin paljon julkisuudessa ja aiheuttavat monille suomalaisillekin ahdistusta osana ilmastonmuutokseen liittyviä huolia. 

Juuri siksi olisi järkevää, että HS käyttäisi hiukan palstatilaa korjatakseen tässä puheena olleessa artikkelissaan esiintyvän asiantuntijalähtöisen virheen. Lehdon kommenttikenttään kirjaamaa korjaustahan tuskin monikaan tulee katsoneeksi. 

Itse asiassa olisi hyvä, jos kaikki maamme mediat ottaisivat tavakseen korjata juttujensa virheet. Erityisesti silloin, kun niillä on laajempaa merkitystä meidän suomalaisten elämässä - liittyi aihe sitten ilmastonmuutokseen, metsänhoitoon, maahanmuuton seurauksiin tai vaikkapa EU:n sisäisiin valtasuhteisiin. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pieneliöt manipuloivat isäntäänsä
Kesä vailla mansikoita?
Sienimetsän juttuja

Totuuden jälkeinen aika

Yle julkaisi eilen tiedon, jonka mukaan uintiin tuleva uusi avoin sarja on Setan edustajan mukaan "selkeää syrjintää ja lisäksi riski ihmisoikeusloukkauksille... Erillisen luokan luominen transurheilijoille on jälleen osoitus siitä, että transnaisia ei pidetä naisina".

Tällainenkin lausunto olisi vielä joitakin vuosia sitten koettu todennäköisesti huvittavana. Mutta nykyisessä totuuden jälkeisen ajan ilmapiirissä se on korkeintaan kulmakarvoja kohottava - eikä ainakaan Ylen toimittaja lähde arvioimaan sitä faktaperustalta. 

Tapauksesta tuli mieleeni joitakin aikoja sitten julkaistu tutkimus, jossa analysoitiin poliittista argumentaatiota viimeisten vuosikymmenien aikana. Sen mukaan me elämme aivan erityistä ajanjaksoa tunteiden ja järkeilyn välisen tasapainon suhteen. 

Tutkimuksessa selvitettiin ajanjaksolta 1850–2019 peräisin olevien miljoonien Google nGramissa olevien kirjojen sanankäyttöä. Tulosten mukaan esimerkiksi "määrittää" ja "päätelmä" kaltaisten rationaalisuuteen liittyvien sanojen käyttö lisääntyi vuoden 1850 jälkeen pitkään ja samalla ihmisten kokemuksiin liittyvät sanat - kuten "tuntea" tai "uskoa" vähenivät. 

1980-luvulta alkaen on kuitenkin tapahtunut muutos, jossa sanankäyttö on muuttunut yksilökeskeiseen ja tunnepohjaiseen suuntaan. Tämä muutos on tapahtunut niin fiktiossa kuin tietokirjallisuudessakin. Lisäksi sama muutos havaittiin myös New York Timesin artikkeleissa.

Toisin sanoen tutkimuksen tulokset osoittivat, että julkisuudessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut oleellinen muutos yhteisöllisestä ja rationaalisesta kielenkäytöstä kohti yksilökeskeistä ja tunteellista verbaliikkaa. Tämän ei tietenkään pitäisi olla yllätys kenellekään, joka on elänyt pitkään ja havainnut tutkimustuloksen osoittaman muutoksen yhteiskunnan yleisessä kehityksessä ja poliittisessa päätöksenteossa - jos omat uskomukset ja tosiasiat ovat ristiriidassa, niin sitä pahempi se on jälkimmäisille.

Tämä yhteiskunnallisen asenteen muutos lienee myös selitys - tai ainakin yhdensuuntainen kehityskulku - siihen Setan edustajan lausuntoon, jolla aloitin tämän kirjoitukseni. Eli että joku voi aivan vakavissaan paheksua, jos naiseksi leikeltyä ja hormonihoidoilla feminisoitua biologista miestä ei pidetä oikeana naisena. 

Muitakin esimerkkejä vastaavista nykyajan ilmiöistä voisin tähän kirjata, mutta uskon teidän - arvoisat lukijani - osaavan tehdä sen aivan itsekin. Loppujen lopuksihan tämän blogin tarkoituksena on viime kädessä antaa aineksia lukijoidensa omalle ajattelulle eikä niinkään julistaa kategorista totuutta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Transnaisille oma sarja
Muka-suvaitsevainen, muka-älyllinen ja muka-sivistynyt
Mitä me olemme tehneet väärin?

Maija Alander sanaili fanatismista täydellisen ymmärtämättömyyden antamalla varmuudella

On totta, että välinpitämättömyys erilaisista asioista aiheuttaa ongelmia. Otetaan nyt vaikka teollisuuden alkuaikojen saasteet. Suomessakin vesistöt pilattiin paperiteollisuuden tuoman hyvinvoinnin takia niin näyttävästi, että aihe pääsi jopa Irwin Goodmanin esittämään lauluun Lievestuoreen Liisa. Siinähän todetaan naishenkilön suulla, että "tehdas haiskoon, leipää tuo se vain".

Tosiasia kuitenkin on, että hengitysilman ja vesistöjen pilaaminen oli epämiellyttävää myös tuolloisille poliitikoille, jotka painostivat puunjalostusteollisuuden pamput 1970-luvulta alkaen ohjaamaan tehtaiden jätevedet kulkemaan yksi toisensa jälkeen jätevedenpuhdistamojen kautta. Samalla myös savupiipuista tupruavia hajuhaittoja ryhdyttiin vähentämään. 

Vain hiukan aiemmin myös tavallisten ihmisten paskavesiä oli alettu puhdistaa, vaikka asiasta ei olekaan tehty sen suurempaa numeroa. Ei ainakaan teollisuuden syyllistämiseen verrattuna. 

Ympäristön vähitellen parantuneesta tilanteesta huolimatta aiheeseen liittyvä aktivismi teki vahvaa nousua saavuttaen aika ajoin fanatismin piirteitä. Suomessa - ja muuallakin - ympäristöaktivismi saavutti huippunsa vasta 1980-luvulla, jolloin poikkeukselliset - sääolot johtivat niin Keski-Euroopassa kuin Suomessakin metsissä näkyviin muutoksiin, joita väitettiin happosateiden aiheuttamiksi. Sitä ne eivät kuitenkaan olleet, koska metsissä näkyvät muutokset katosivat ilmojen palattua normaaleiksi. 

Tämän huippukohdan jälkeen ympäristöjärjestöt katosivat pitkälti julkisuudesta. Asiaan lienee vaikuttanut myös 1990-luvun lama, joka nosti politiikan keskiöön huolen akuutimpi huolia ihmisten toimeentulon jatkumisesta ja velkaantuneiden ahdingosta. 

Tätä historiallista taustaa vastaan on ollut mielenkiintoista huomata, että ilmaston lämpenemiseen liittyvät mallit ovat vähitellen nostaneet ympäristöliikkeet jälleen politiikan ehdottomaan keskiöön. Ja samalla äärevoittänyt niiden toimintaa aina fanatismiin saakka - ja samalla saanut valtamediassa lähes yhtä vahvan aseman kun aikanaan 1980-luvulla saivat ns. happosateet. 

Tästä antoi esimerkin toimittaja Maria Alander Helsingin sanomissa, joka kirjoitti positiiviseen sävyyn kulttuurihistoriallisen aarteen tuhoamisesta ympäristöfanatismin nimissä. Kotimaiseksi ihailun kohteeksi hänelle valikoitui erityisesti Elokapinan toiminta, joka pyrkii saamaan huomiota tavallisten ihmisten elämää mahdollisimman tehokkaasti hankaloittamalla - vaikka heidän vaatimansa asiat ovat olleet jo pitkään poliittisen päätöksenteon keskiössä ilmastotieteilijöiden ja päättäjien välisen vuorovaikutuksen seurauksena.

Tämä näyttäisikin olevan tyypillinen tilanne todellisuuden ja fanatismin välillä. Elokapinalla tuskin on minkäänlaista vaikutusta siihen, millä tavalla ilmastopolitiikka etenee länsimaissa, koska se on hypännyt jo liikkuvaan ja yleisen hyväksynnän saaneeseen - ja siten myös fanaatikkojen kannalta turvalliseen - junaan. 

Toki historiassa on olemassa esimerkkejä myös tilanteista, joissa liikkuvaan junaan hypännyt fanatismi on saanut vallan. Tästä hyvänä - mutta harvoin tältä kantilta katsottuna esimerkkinä - toimivat kansanvallan varjolla vallan ottanut Leninin bolshevikit, jotka pystyttivät oman 70 vuotta kestäneen hirmuvaltansa tilanteessa, jossa työläisten elinolot olivat nopeasti paranemassa ympäri maailmaa - näin myös Venäjällä, missä sosiaalidemokraatit olivat ottaneet vallan vain puoli vuotta ennen Leninin vallankaappausta. 

Tämä kaikki poliittiseen fanatismiin liittyvä on ilmeisesti tuntematonta - tai ainakin jäänyt ymmärtämättä - toimittaja Maija Alanderin mielessä. Niinpä hän antaa varauksettoman tukensa oman aikamme valtafanatismille sillä varmuudella, jonka vain täydellinen ymmärtämättömyys voi antaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:  

Vasemmistolainen sanaili vasemmistosta
Suvaitsematonta fanatismia
Fanatismi on vaarallista

Faktantarkastajan vuoro todistaa

Pyysin neljä viikkoa sitten faktantarkastuksesta kiinnostuneita lukijoitani ottamaan RSS-aikasarjan silloin tuoreet huhtikuun lämpötilaestimaatit talteen. Taustalla oli tekemäni havainto, että nämä globaalit lämpötilaestimaatit muuttuvat jostain syystä kuukausittain - sekä erään lukijani aikanaan esittämä väite, että aiemmat paljastukseni ilmastonmuutosdatan perusteettomasta muokkauksesta eivät pitäisi paikkaansa vaan olisivat keksittyjä.

Nyt on tullut aika katsoa ilmastonmuutoksen tilastojen muokkausta toukokuun alusta (jolloin huhtikuun tilasto julkaistiin) tähän kesäkuuhun. Piirsin siitä seuraavan kuvan, jossa on kuvattu RSS-sarjan globaalin lämpötilaestimaatin muutos toukokuusta kesäkuuhun.

Kuvasta näemme, että aikasarjan lämpötilaestimaatit ovat muuttuneet noin sarjan puolivälistä siten, että uusi estimaatti on hiukan suurempi kuin entinen. Pyydänkin arvoisia faktantarkastajiani vahvistamaan, että toukokuussa esittämäni tilasto poikkeaa esittämälläni tavalla tämänhetkisestä. Se on kuitenkin tehtävä ennen kuin RSS päivittää tilastonsa, koska on odotettavissa näiden estimaattien muuttuvan jälleen samankaltaisesti. 

Lisäksi pyydän arvoisia lukijoitani kiinnittämään huomionsa muutoksen suuruuteen: se on niin pieni, ettei satunnainen tarkastelija huomaa mitään erikoista. Muutoksen voi siten havaita vain, mikäli estimaatit on otettu talteen vertailua varten tai vertailu tapahtuu hyvin pitkällä aikavälillä. 

Esitin faktantarkastuspyynnön neljä viikkoa sitten siksi, että olin jo aiemmin huomannut RSS-aikasarjan lämpötilaestimaattien muuttuvan kuukausittain. Seuraavassa kuvassa esitän näitä muutoksia noin viimeisen puolen vuoden ajalta. Alimmainen käyrä on sama kuin edellä esittämäni. 

Kuvasta nähdään, että kuukausittaiset pienet muutokset kumuloituvat ajan myötä yhä suuremmiksi muutoksi eli kyseessä on systemaattinen datan manipulointi, jonka tarkoituksena on kasvattaa eroja aikasarjan alku- ja loppupuolen välillä. Puolen vuodenkaan aikana muutos ei kuitenkaan ole kovin suuri vaan enimmilläänkin vain 0,01 asteen luokkaa - sitä voi verrata tämänhetkisen lämpötila-anomalian suuruuteen, joka on noin 0,8 astetta. Eli noin puolessa vuodessa ilmastonmuutosta on kiihdytetty adjusteeraamalla reilu prosentti.

RSS-aikasarjaan tehtiin muutama vuosi sitten suuri korjaus, jonka olin valmis hyväksymään, koska se korreloi pohjoisen napajään kokoon paremmin kuin aiempi aikasarja. Kuten edellä osoitin, eivät adjusteeraukset ole kuitenkaan päättyneet.

Itse asiassa tallensin tietokoneelleni RSS-aikasarjan toukokuussa 2018 eli hiukan tuon muutaman vuoden takaisen suuren muutoksen jälkeen. Niinpä piirsin uusimpien globaalien lämpötilaestimaattien ja sen välisistä muutoksista samankaltaisen kuvan kuin yllä.

Kuvasta nähdään, että parin vuoden aikana on 2000-luvun lämpötiloja adjusteerattu jo 0,05 astetta eli reilut kuusi prosenttia koko tämänhetkisestä lämpötila-anomaliasta. Ja tämä on siis saavutettu kuukausittaisten äärimmäisen pienten eli huomaamattomien adjusteerauksen kautta.

Kun nyt kerran vanhoja ryhdyin kaivelemaan, katsoin mikä on vanhin tietokoneellani tallessa oleva RSS-aikasarja. Se on syyskuulta 2014. Niinpä en malttanut olla tekemättä vastaavaa vertailua myös tähän aikasarjaan. Tulos oli tämä.

Kuvasta näemme, että adjusteeraus on nyt suurimmillaan noin 0,2 astetta - tai 0,25, jos huomioidaan aikasarjan adjusteeraus alkupäästään alaspäin. Siten muutokset RSS-satelliittidatan tulkinnassa vastaavat jo 25-30 prosenttia koko aikasarjan kuvaamasta anomaliasta. 

Tämän kuvan suhteen muistutan kuitenkin, että suurin osa muutoksesta liittyy siihen korjaukseen, jonka olin maaliskuussa 2017 valmis hyväksymään, koska se lisäsi korrelaatiota mielestäni luotettavimman lämpötilaproxyn eli pohjoisen napajään koon muutoksiin. Siitä huolimatta RSS-aikasarjasta tekemäni havainnot vahvistavat käsitystäni siitä, että ilmastonmuutoksen tutkimukseen liittyy käsittämätöntä epärehellisyyttä. 

Siksi olen hämmästynyt, ettei esimerkiksi media ole tarttunut aiheeseen kovin innokkaasti. Tunnetuin taitaa olla Ylen reilut kymmenen vuotta sitten tekemä ja myöhemmin päivitetty MOT-ohjelma, jossa tuotiin silloisten sähköpostivuotojen seurauksena esille joitain ilmastonmuutoshypoteesin kanssa ristiriitaisia havaintoja. 

Suuressa mittakaavassa ilmastotieteen omituisuuksia ei kuitenkaan ole juuri käsitelty, vaan niiden esittäjät on leimattu skeptikoiksi tai denialisteiksi väittäen, että ilmastonmuutoksen todisteet ovat vedenpitävät, eikä epäilykselle ole sijaa. Pahimmillaan mediamme on ryhtynyt jopa sensuroimaan ilmastonmuutoshypoteesin suhteen ongelmallista tieteellistä tietoa ilman ensimmäistäkään todistetta sen virheellisyydestä.

Niinpä poliittiset toimijat ympäri maailmaa ovat nostaneet ilmastonmuutokseen liittyvän politiikan yhä keskeisemmäksi agendoillaan. Näin myös Suomessa: Marinin hallitusohjelman ensimmäinen sana on "ilmastonmuutos". 

Itselleni tutkijana tämä tilanne on äärimmäisen ikävä. Lähtökohtaisesti olen jo nuoresta asti ollut tiedeperusteisen politiikanteon järkkymätön kannattaja - ja olen edelleen. 

Sen suhteen ei kuitenkaan pidä olla sinisilmäinen, sillä myös tutkijat ovat ihmisiä mielipiteineen ja uskomuksineen. Siihen opin kerralla 1980-luvun lopulla, kun media oli täynnä tutkijoiden ja professoreiden haastatteluihin perustuvia juttuja siitä kuinka maamme metsät ovat juuri kuolemassa saasteiden takia. Kuten nyt tiedämme, eivät metsämme kuolleetkaan median esille nostamien tutkijoiden ennusteiden mukaisesti, vaan eräät toiset tutkijat paljastivat tuolloisten mäntymetsiemme huonovointisuuden syyksi ihan tavallisen kasvitaudin, joka oli sille sopivien kylmien säiden seurauksena villiintynyt.

Tähän blogiin dokumentoimani - ja itse löytämäni - outoudet ilmastonmuutostutkimuksessa ovat kaikkien näiden vuosien aikana palauttaneet mieleeni juuri nuo 1980-luvun tapahtumat ja niihin liittyvät omia agendojaan ajaneet tutkijat. Näiden tosiasioiden ja yli kolmenkymmenen vuoden takaisten kokemusteni perusteella epäilenkin vahvasti, ettei myöskään nykyisten johtavien ilmastotutkijoiden ainoana ohjenuorana ole puhdas tieteellisen totuuden etsiminen. 

Siitä syystä haluan myös päättää tämän kirjoituksen täsmälleen samoihin sanoihin kuin koko blogin ensimmäisen merkinnän: "professorina minua huolettaa lisäksi koko muun tiedeyhteisön uskottavuus, sillä ilmastotieteilijät ovat mielellään esiintyneet koko 'tiedeyhteisön' nimissä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Tehtävä faktantarkastajille ja muille halukkaille

Havaintoja globaaleista ilmastoestimaateista ja arktisista jäätilastoista

Todisteet viittaavat tieteelliseen epärehellisyyteen ilmastonmuutostutkimuksessa?

Minä ja Pentti Linkola

Tunnettu ympäristökiihkoilija, ylioppilas, kirjailija ja kalastaja Pentti Linkola on kuollut. Näin ministeri Krista Mikkonen (vihr) ja monet muut ovat menettäneet oman ajattelunsa esikuvan.

Itse sain nähdä Linkolan yhden kerran; se tapahtui luullakseni noin vuonna 1990 eräässä yliopiston ruokalassa. Kyseessä oli mieleen jäävä tapaus, sillä Linkolasta huokui äärimmäinen karisma, jota vyöllä killuva puukko korosti. Tai sitten hän vain oli niin kuuluisa ja omaan ikäluokkaani voimakkaasti vaikuttanut henkilö, että selkäpiitä karmi häntä katellessani.

Suomessahan oli 1980-luvulla esiintynyt metsätuhoja, jotka huomasi jokainen, joka vähänkin liikkui kaupunkien ulkopuolella. Sen jälkimainingeissa Linkola kirjoitti yhden tunnetuimmista teoksistaan, ministeri Mikkosenkin ympäristöajatteluun herättäneen, "Johdatus 1990-luvun ajatteluun" -kirjan.

Olin myös itse lukenut kyseisen kirjan ja vaikuttunut sen kauheasta sanomasta, jonka mukaan metsämme ovat kuolemassa ja meidän pitäisi ihmiskuntana tehdä siitä synkät johtopäätökset. Käytännössä se tarkoittaisi paluuta 1800-luvulle höyryvetureineen.

Muistan kirjasta myös siihen sisältyvän syytöksen valtakunnallisen metsien inventoinnin epärehellisyydestä, jolla muka peiteltiin vanhojen metsien katoamista. Syypäitä eivät Linkolan mukaan olleet ne, jotka tekivät mittauksia pitkin Suomea, vaan heidän tuloksiaan analysoivat tutkimuksen johtajat.

Kuten tiedämme eivät Suomen metsät sitten kuolletkaan, eikä silloisilla tuhoilla ollut edes mitään tekemistä saasteiden kanssa. Olipahan tuolloin vain ollut sateisia ja kylmiä kesiä, joiden seurauksena ihan tavallinen puiden sienitauti innostui aiheuttamaan epidemian kuin koronavirus ikään. Eivätkä metsänkasvun mittaajatkaan ole jääneet kiinni tulosten vääristelystä.

Niinpä siirsin Linkolan omassa ajattelussani marginaaliin. Ja ymmärsin sen, mitä ministeri Mikkonen ei ole ymmärtänyt. Eli että Linkolan kirja oli äärimmäisen taitavasti ja oikeaan aikaan kirjoitettu ympäristöpropagandan mestariteos.

Sellaisena se ja hänen muu kirjallinen tuotantonsa toi Linkolalle pysyvän aseman suomalaisessa julkisuudessa: häntä haastateltiin säännöllisesti erilaisissa medioissa, joihin monella paljon ansioituneemmallakaan ihmisellä ei juuri ole pääsyä.

Se ei estänyt Linkolaa kuitenkaan syrjäytymästä poliittiselta kentältä. Hän oli alkuun mukana Vihreässä puolueessa, mutta kun sen johto ryhtyi muuttamaan linjaa kohti nykyistä yleisvasemmistolaista jakovarapuoluetta, perusti Linkola muutamien muiden kanssa uuden ympäristöpuolueen vuonna 1988.

Sellaisen aika oli kuitenkin jo ohi, sillä metsätuhot olivat katoamassa eikä niillä ollut vuonna 1991 enää samanlaista vaikutusta eduskuntavaaleihin kuin vuonna 1987, jolloin Vihreät olivat yli kaksinkertaistanut kannatuksensa. Niinpä Linkolakin katosi kalastushommiinsa, eikä koskaan noussut esimerkiksi eduskuntaan.

Omassa maailmankuvassani nyt kuollut Pentti Linkola jää muistoihin tuomiopäivän profeettana sekä esimerkkinä siitä, että media haluaa nostaa tuhoa julistavia oraakkeleita julkisuuteen. Siinä mielessä hänen asemansa on jo vuosia sitten ottanut - ei vain Suomessa vaan myös kansainvälisesti - eräs ruotsalainen teinityttö.

Joka tapauksessa Linkola jää historiaan suomalaisena merkkihenkilönä, joka eli kuten opetti. Ja omalta osaltaan vaikutti siihen, että tänä päivänä yhteiskuntamme huolehtii ympäristöstä monin verroin paremmin kuin vielä puoli vuosisataa sitten. Se ei ole lainkaan huono jalanjälki.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Johtuivatko metsäkuolemat happosateista?
Pentti Linkola tarinoi loogisen epäloogisesti
Katastrofismi ja ilmastonmuutos

Vantaalle ilmaantui pahoinpitelevä nuorisojoukko

Arvoisa lukijani muistaa varmaankin taannoisen löyhän kaveriporukan, joka pahoinpiteli nuorisoa pääkaupunkiseudulla. Siis sen, jossa ei ollut kyse katujengistä, mutta johon kuului paljon maahanmuuttajataustaisia nuoria. Ja jonka yhteydessä eräs nuorisotyöntekijä-rap-artisti muisti painottaa, että kyllähän jo 1980-luvulla potkittiin mummoja.

Tämän päivän Vantaan Sanomat kertoi meille eilen, että poliisi tutkii tapausta, jossa parikymmenpäisen nuorisojoukon on ilmoitettu ryöstäneen ja pahoinpidelleen alkuillasta kahta 18-vuotiasta nuorta. Rikosilmoituksen mukaan läheisestä metsiköstä oli yhtäkkiä rynninyt arviolta 20 tummaihoista nuorukaista, joiden ikähaitarin arvellaan ulottuvan "lapsenikäisistä" noin 20-vuotiaisiin.

Rikoskomisario Markku Heleniuksen mukaan "tämä on oudontuntuinen tapaus. Kuulostaa huolestuttavalta, että tällaisia hyökkäyksiä tapahtuu noin suhteellisen varhaiseen kellonaikaan, ennen iltauutisia."

Niin minustakin. Itse asiassa minusta on omituista ja huolestuttavaa, mikäli Suomessa ylipäänsä esiintyy tummaihoisia nuorisojoukkoja, jotka ryöstelevät ja pahoinpitelevät ihmisiä. En kaipaa yhtään ainutta sellaista edes siksi, että myös 1980-luvulla tapahtui pahoinpitelyitä ja ryöstöjä.

Mutta odotellaan nyt säiden lämpenemistä. Toivottavasti emme silloin saa pahoinpitelevien ja ryöstelevien tummaihoisten porukoiden lisäksi hämmästeltäväksemme myöskään maahanmuuttajataustaisia nuorisojoukkoja, jotka harrastavat kaduillamme ja pusikoissamme väkivaltaista pallintyhjennystä kysymättä sen kohteeksi satunnaisesti valikoituneiden naisihmisten suostumusta. Siis sellaisia, jotka muistuttaisivat meitä Malminkartanon tai Tapanilan sattumuksista.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Maahanmuuttajat näkyvästi esillä Pietarsaaressa
HS jatkaa ulkomaalaisten raiskaajien avustamista
Auttaako media etnisiä rikollisia tappamaan ja raiskaamaan?