sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Monikulttuurisen sotajoukon syvin olemus

Irakin Mosulissa taistelut ovat olleet käynnissä jo jonkin aikaa. Islamistinen ISIS on todellisissa vaikeuksissa ja kärsinee ajan myötä tappion. Siviiliuhreiltakaan tuskin vältytään.

Tässä yhteydessä aamun lehti tarjosi mielenkiintoisen kirjoituksen, joka valaisee sitä problematiikkaa, jonka seurauksena Irak ja monet muutkin samojen seutujen valtiot ovat jatkuvien ongelmien kierteessä. Otetaanpa pari lainausta.

"Shiiataistelijoiden osallistuminen taisteluun Mosulista on herättänyt Isisin vastaisen liittouman sisällä kiivasta keskustelua. Heidän osallistumistaan ovat vastustaneet muun muassa Irakin kurdit ja Turkki."

"Yhteinen vihollinen pitää ryhmittymän koossa, mutta jos ja kun Mosul vallataan, edessä on kysymys, kenen tahtoa sitten noudatetaan. Pelkona on, että valtaajat alkavat taistella keskenään."

Ajattelin ensin kommentoida lainauksia tavalliseen tapaani, mutta eivätpä nuo taida kaivata selittelyä - niiden sanomahan on selvä kuin pläkki. Sen sijaan olisi hyvä jos Suomessakin huomattaisiin etnis-kulttuurisesti kohtuullisen yhtenäisen kansakunnan edut suhteessa monikulttuuriseen tilkkutäkkiin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

5 kommenttia:

  1. Niin, eihän tuo kommentteja tarvitse. Se on sitä käytännön monikulttuurisuutta. Se vain jää noilta monikulttuurisuususkovaisilta useimmiten näkemättä.

    On tietysti totta, että eri kulttuurit voivat rikastuttaa toisiaan. On tietysti totta, että monet kulttuurit voivat elää rinnakkain hyvässä yhteisymmärryksessä. Mutta on myös totta että rinnakkain elävien kulttuurien välillä on usein kitkaa. Ja rinnakkain elävien kulttuurien välille puhkeaa usein verisiä sotia. Se, mitä käytännössä tapahtuu, riippuu kulttuurien ominaisuuksista ja sekoitussuhteista. Huomattavan usein kulttuurien välisten konfliktien selittävä tekijä on uskonto. Valitettavasti monikulttuurisuususkovaiset säännönmukaisesti ohittavat ja jopa kiistävät erilaiset konflikteille altistavat ja konflikteja laukaisevat tekijät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja vielä, jos ihmiskunnan historiaa katselee kokonaisuutena niin aika ajoin on kyllä ollut pitkiä, jopa ihmisiän kestäviä rauhankausia, milloin minkäkin kulttuurin kohdalla, harvoin kaikissa samanaikaisesti.
      Ajatuksia herättävä seikka on se, että nämä rauhankaudet yleensä sattuvat voimakkaan keskusvallan, usein diktatuurin kauteen ko valtiossa tai vastaavassa, sellaisessa jolla ei juuri silloin ole voimakkaita vihollisia tai kilpailijoita.

      Nykyinen arkeologia tuntuu myös viittaavan ihmisryhmien ikiaikaiseen sodankäyntiin jo kauan ennen kirjoitettua historiaa.
      Niinpä! Laukausten ääniä saa kuulla täällä Helsingin liitosalueillakin silloin tällöin. Osa selittyy prätkäharrastuksella mutta osa on muuta. Erään kävelyretken löytö oli muutama hylsy polun varrella, niissä merkintä "Luger". Metsikössä oli harjoiteltu tarkkuutta maalitölkkeihin kuin "Wire"-sarjan Baltimoressa ikään. Si vis pacem para bellum!
      hh

      Poista
  2. Jos tuonne ei ulkopuolisten toimesta saada aikaan sen tyyppistä ratkaisua jossa kaikille ryhmille on omat asuinalueensa, valtionsa, kuten mm. Alan Salehzadeh kolumnissaan ehdottaa, niin sitten siellä tulee tuo tappalu jatkumaan. Tilanne tulee olemaan että aina kun muut saavat yhden ryhmän taistelijat tuhottua, ne kääntyvät toisiaan vastaan kunnes jäljellä on vain yksi kukkulan kuningas. Sitten ollaankin takaisin lähtöruudussa. Tämän ryhmän johtajat rauhoittavat tilanteen sortamalla väkivaltaisesti muita ryhmiä, aivan kuten tuon alueen edellisen kierroksen diktaattorit Assad, Saddam etc.

    Tässä mielessä ei ole mitenkään tolkullista tukea muita ryhmiä yhtä vastaan tai toisinpäin. Maat pitää saada jaettua itsenäisiin alueisiin jolloin on edes jonkinlainen mahdollisuus edes epävarmasta rauhasta. Toki se on toisista yltiösentimentaaleista ikävää, koska silloin tulee eteen väestön siirtoja ja muuta "epäinhimillistä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne on monilta osin toisen maailmansodan lopputuloksen jälkeisvaikutusta, mutta mielestäni voitaisiin katsoa vähän kauemmas taakse: ensimmäiseen maailmansotaan.

      Ajatellaan, että keskusvallat eivät olisikaan hävinneet maailmansotaa, joka olisi jäänyt ainoaksi. Saksa liittolaisineen sanelisi Euroopan politiikkaa omanarvontuntoisen kansallismielisenä, eikä kahdella maailmansodalla ja kansallissosialismin rikoksilla nöyryytettynä.

      Saksan läheisin liittolainen Turkki ulottuisi Välimereltä Persianlahdelle ja Mustalta mereltä Punaiselle ja Arabianmerelle, halliten Lähi-idän ja Arabian niemimaan öljyvarantoja samoin kuin niiden vierellä kameleitaan paimentelevia arabeja.

      Minusta tuo kontrafaktuaalinen skenaario olisi ehkä paras mahdollinen, sillä varauksella että Turkki olisi pysynyt sekulaarina valtiona. Sellaisena Turkki uskoakseni olisi pitänyt islamistiseen fanatismiin taipuvaiset arabit niin lujassa nyrkissä, että heidän epäilemättä toistuvat allahuakbar-rettelönsä tukahdutettaisiin rutiininomaisesti.

      Mutta tämä oli vain kuvitelmaa. En silti pysty näkemään Lähi-idän tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin alueen totaalisen miehittämisen, aseistariisunnan ja alistamisen rautanyrkkisen mutta länsimielisen diktaattorin johtoon. Sanalla sanoen: jos Saddam Hussein olisi ymmärtänyt olla hyökkäämättä Kuwaitiin, olisi Irak tällä hetkellä erittäin todennäköisesti USA:n paras ja vahvin liittolainen Lähi-idässä.

      Poista
    2. Turkki oli ensimmäisen maailmansodan aikana islamilainen valtio siinä kuin suurin osa nykyisistä arabimaista. Turkkilaisen sekularismin ja sitä kautta kemalismin nousu liittyi nimenomaisesti Osamannien valtakunnan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa.

      Poista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!