Raija Toiviaisen ristiretki ajoi karille - ja eläkeikäkin lähestyy

Ihminen ei mielestäni ole kovin fiksu, mikäli hän tuntee vetoa Saksassa 1930- ja 1940-luvulla valtaa pitäneisiin natseihin. Mutta kuten tiedämme, eivät kaikki ihmiset ole fiksuja, ja myös Suomesta löytyy ihmisiä, jotka haluavat tuoda esille mieltymyksensä natsien ajatuksiin kantamalla heidän aikanaan käyttämiänsä tunnuksia. 

Näin tapahtui myös itsenäisyyspäivänä 2018, minkä seurauksena todellisuudentajunsa menettänyt Suomen valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen päätti nostaa oikeusprosessin lippuja kantaneita vastaan. Syytteen perusteena oli kiihottaminen kansanryhmää vastaan. 

Helsingin käräjäoikeus antoi eilen lipunkannosta vapauttavan tuomion, sillä sen - ja normaalin arkijärjen - mukaan pelkkä lippujen kantaminen ei uhkaa yhtäkään kansanryhmää. Lisäksi on syytä huomata, ettei hakaristilipun käyttämistä ole Suomessa kielletty, toisin kuin joissain muissa maissa, joten sen esitteleminen kuuluu vastenmielisyydestään huolimatta laillisen sanavapauden piiriin. 

Ylen mukaan valtakunnansyyttäjä haluaa tässä vaiheessa tutustua oikeuden argumentteihin ja tekee vasta sen jälkeen päätöksen siitä, haluaako hän rasittaa korkeampia oikeuksia tällä asialla. Iltalehden uutisessa puolestaan kerrotaan hänen vievän asian varmasti hoviin.  

Sananvapauden kannalta selvän asian vieminen hovioikeuteen olisi luonnollisesti kestämätöntä - kuten oli jo nyt nähty farssi. Se saattaisi myös johtaa natsiaatteen kannattajien uhriutumiseen ja sitä kautta heidän kannatuksensa nousuun vähemmän fiksujen joukossa. Mutta tätä valtakunnansyyttäjä ei näytä ymmärtävän.

Tässä yhteydessä on syytä huomata, että valtakunnansyyttäjän toiminta tässä tapauksessa oli typeryydestään huolimatta johdonmukainen suhteessa hänen muuhun poliittisesti motivoituneeseen toimintaansa. Keskenhän on edelleen hänen kansainvälistäkin huomiota saanut ajojahtinsa kristillisten Päivi Räsästä vastaan ja muistamme myös hänen hyökkäyksensä kansanedustaja Juha Mäenpäätä (ps) vastaan.

Toiviainen on syntynyt vuonna 1954. Siten hän täyttää tänä vuonna 67 vuotta. Tämä tarkoittaa, että valtakunnansyyttäjän eläkeikä lähestyy vääjäämättä. Hänen poistumisensa on viranhoidossa nähdyn perusteella sinänsä hyvä uutinen ja saattaa tervehdyttää syyttäjälaitoksen hänen aikanaan pahasti politisoitunutta toimintaa. 

Syyttäjälaitoksen ja koko suomalaisen oikeuskäytännön legitimiteetin kannalta olisikin tärkeää, että seuraava valtakunnansyyttäjä olisi poliittisesti neutraali ja ymmärtäisi perustaa toimintansa lainsäädäntöön maailmankatsomuksellisten seikkojen sijaan. Uskon, että myös nimitysasiassa päättäjänä toimiva tasavallan presidentti ymmärtää tämän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Amerikkalaisprofessorit vaativat näpäytystä Suomen valtakunnansyyttäjälle
Toiviaisen ristiretken jälkinäytös ja johtopäätökset
Kirjailijan helvettiin-toivotukset päätyivät lehden sivuille

Ristiretkeläisten jäljillä

Luin mielenkiintoisen yhteenvedon tutkimuksista, joita oli tehty nykyisestä Puolasta Viroon ulottuvalla alueella. Niiden teemana on yhteiskunnan muutos 1200-1400-luvuilla tehtyjen ”pohjoisten ristiretkien” yhteydessä. Siis niiden valloitusretkien, joiden seurauksena saksalaiset valloittajat toivat Baltiaan kristinuskon ja samalla alistivat paikallisen väestön valtaansa. 

Saapuessaan ristiretkeläiset rakensivat tukikohdikseen linnoja, sellaisia kuin Malbork Puolassa tai Kerksi Virossa. Näiden linnojen kaatopaikkoja tutkimalla on havaittu, että uudet valloittajat elivät kuin saaressa, jota ympäröi aivan toisenlainen alkuperäiskansojen kulttuuri. Uudet valtiaat nimittäin toivat tullessaan uudet ruokavaliot, elämäntavat ja toimeentulon keinot. Edes alkuperäisväestön käyttämää keramiikkaa ei ole eksynyt valloittajien jätevuoriin.

Heti saapumisensa jälkeen uudet valtiaat ryhtyvät käymään kauppaa turkiksilla, puutavaralla ja viljalla synnyttäen näin uusia kauppapaikkoja. Alkuperäisheimojen tärkeät kulttuuripaikat autioituivat ja korvautuivat tulokkaiden rakentamilla linnoilla, kirkoilla ja kaupungeilla – jotka kaikki oli rakennettu saksalaiseen tyyliin. Kaupungistuminen toi muassaan myös entistä suuremmat jätevuoret ja niitä hyödyntävät rottalaumat sekä niiden torjuntaan pidetyt kissat.

Muutos ulottui aina väestön demografiaan, sillä monin paikoin ristiretkeläiset joko hävittivät kantaväestön tai ainakin syrjäyttivät sen eliitin. Esimerkiksi Preussin alueella he tappoivat tai karkottivat pois alueen kantaväestön kokonaan.

Samalla väestön tavat muuttuivat. Aiempaa tehokkaampi metsästys ja luonnon muokkaus hävittivät alkuhärän (eli lehmän villin esi-isän) ja melkein myös visentin ja suden. Samalla aiemmin metsäiset seudut muuttuivat merkittävästi avoimemmiksi peltomaisemiksi.

Monin paikoin ruokana käytettyjen villien koirien syöminen kiellettiin. Luihin jääneistä teurastusjäljistä voidaan myös päätellä, että työkalut muuttuivat kertaheitolla aiempaa raskaammiksi. Ja hevoset suuremmiksi, koska niiden piti kyetä kantamaan ritari varusteineen.

Edelläkuvattu muutos oli nopea. Itämeren kaakkoisrantojen väestö ja ekologia muuttuivat kuin yhdellä iskulla. Tämä oli väistämätöntä, sillä uuden uljaan yhteiskunnan piti kyetä ylläpitämään linnat ja kaupungit, mihin tarvittiin entistä tehokkaampi talous, tiukka yhteiskunnallinen kuri ja suuret pellot. Samalla katosi alueen alkuperäinen kulttuuri ja osin väestökin.

* * *

On jännittävä huomata, miten historia toistaa itseään. Edelle kuvattu vieraiden valloittajien aiheuttama muutos alkuperäisväestön elämään ja luontoon on tapahtunut monesti muulloinkin. Parhaiten tunnetaan varmasti Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuurin romahtaminen eurooppalaisten valloitusretkien yhteydessä. Tai palestiinalaisten pakeneminen juutalaisvaltion synnyttyä Palestiinaan.

Suomen osalta viimeinen kosketus tällaiseen kehitykseen liittyy toisen maailmansodan loppuratkaisuihin. Neuvostoliiton otettua haltuunsa Karjalan kannaksen, sikäläinen maaseudun kulttuurimaisema on muuttunut tasaikäiseksi metsäksi, jonka keskellä irrallisissa kylissä asuu venäjänkieltä puhuvia ihmisyhteisöjä. 1930-luvun karjalainen vauraus on vain kaukainen muisto, mutta käynnissä on jo muuttuminen Pietarin hyvinvoivan keskiluokan kesämökkialueeksi, jossa toinen toistaan komeammat datŝat odottelevat isäntiään viikonloppuvieraiksi.

Ristiretkeläisten ja vähän muidenkin valloittajien jälkien seuraaminen opettaa siis sen, että uuden maan haltuun otettuaan on ihmisellä taipumus muokata ympäristö mieleisekseen - siitä riippumatta sopiiko se alkuperäisväestölle vai ei. Ja ettei mikään tilanne ole ikuinen, vaikka se siltä näyttäisikin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vieraita tuholaisia metsissä
Primitiivinen ja surkea kulttuuri
Suomalaisten alkuperästä