Syytä onkin, sillä suomalaisten nuorten aikuisten koulutustaso on OECD-vertailussa pudonnut Turkin ja Chilen väliin. Eikä tämä luo hyvää pohjaa korkeaan osaamiseen perustuvan yhteiskunnan ylläpitämiselle - saati sen edelleen kehittämiselle.
Näin vanhempana professorina minusta kuitenkin tuntuu, etteivät asiasta vastaavat - tai ainakaan siitä puhuvat - tahot halua katsoa tosiasioita silmiin. Vedotaan siihen, että julkiset koulutusmenot ovat maassamme pienentyneet kahdella promilleyksiköllä suhteessa bruttokansantuotteeseen tai että hyvinvointivaltiossamme sosioekonomiset erot ovat jonkin verran kasvaneet.
Syyttävä sormi osoittaa myös yhteiskunnan teknologiseen muutokseen, joka on tunnetusti johtanut lasten ja nuorten vapaa-ajan mullistumiseen siten, etteivät he enää lue likimainkaan yhtä paljon kuin ennen. Tässä saattaa toki jo olla vähän perääkin, ainakin jos puhumme tekstin ymmärtämisestä ja tuottamisesta.
Jos minulta kysyttäisiin, nostaisin esille eli selvitettäväksi erityisesti kaksi seikka.
Niistä ensimmäinen ja tärkeämpi on siirtyminen vanhoista opetusmenetelmistä uusiin. Siinä missä opettaja ennen vanhaan opetti ja piti kuria - ja oppilaat oppivat - on opetus yhtä enemmän painottunut lasten ja nuorten omaehtoiseen puuhasteluun tai siitä luistamiseen. Tämä sopii kyllä erinomaisesti niille, jotka ovat oman kehityksensä myötä siihen valmiita, mutta ei sellaisille, joiden aivot saavuttavat aikuisuuden asteen vasta kolmannen elinvuosikymmenensä puolivälissä.
Tätä näkemystäni tukee se, että koulutuksessa on revennyt ero poikien ja tyttöjen välille jälkimmäisten hyväksi, joka korreloi vahvasti siihen, että poikien henkinen kehitys on tyttöjä hitaampaa. Ja sen seurauksena etenkin korkeakoluissa opiskelevien sukupuolijakauma on kääntynyt vuosi vuodelta yhä naisvaltaisemmaksi.
Toinen seikka, johon kiinnittäisin erityistä huomiota on maamme etnis-kulttuurisen väestörakenteen muutos. Erityisesti olisi syytä tutkia kehitysmaataustaisten lasten heikon koulumenestyksen syiden lisäksi heidän vaikutustaan etnis-kulttuurisesti suomalaisten luokkakavereidensa menestykseen. Minulle kantautuneen ns. puskaradiotiedon mukaan vaikutus on valtava.
Nähtäväksi siis jää, polkaiseeko Li Anderssonin (vas) ja Petri Honkosen (kepu) johtama opetus- ja kulttuuriministeriö pystyyn selvityshankkeen, jossa tutkitaan (myös) edellä mainitsemiani seikkoja, vai pidättäydytäänkö niiden huomioimisesta esimerkiksi jonkinlaisten poliittisen korrektiuden vaatimusten tähden. Ministeriössä olisi kuitenkin hyvä huomata, etteivät ikävät ongelmat katoa unohtamalla. Ja siksi edelle esittämieni seikkojen maton alle lakaiseminen olisi karhunpalvelus koko suomalaiselle yhteiskunnalle.
Tekstit
