Veronmaksaja pelasti pankinomistajia, entä sitten?

Yksi markkinatalouden perusajatuksista on, että rahaa syystä tai toisesta omistavat henkilöt sijoittavat pääomia taloudelliseen toimintaan, joka saattaa tuottaa voittoa tai tappiota. Tämä koskee niin oman pienen yrityksen omistavia kuin suuriin konserneihin sijoittavia.

Palkansaaja puolestaan sijoittaa aikaansa yritysten toiminnan edistämiseen ja saa vastineeksi palkan. Työntekijän tulot eivät pääsääntöisesti vaihtele suhdanteiden mukana, vaan takaavat vakaan toimentulon.

Sen sijaan yrittäjä tai sijoittaja voi kääriä pääomia sijoittamalla suuriakin tuloja, mutta huono sijoitus saattaa viedä tuhkatkin pesästä. Sitä kutsutaan sijoittaja- tai pienyrittäjän kohdalla yrittäjäriskiksi.

Oleellista tässä kaikessa on se, että sijoittamalla rahoja yritystoimintaan on mahdollista saada suuria tuloja, mikä motivoi rahakkaita henkilöitä käyttämään rahansa taloudellisen toimeliaisuuden kannalta yleishyödyllisesti. Riski puolestaan huolehtii siitä, että sijoittajat valvovat sijoituskohteensa toimintaa siten, että se on tervettä. Näin talous ja sen myötä koko kansantalous hyötyy.

* * *

Kreikan taannoinen pankkiskandaali oli malliesimerkki siitä, kuinka markkinatalous sotkettiin julkisella rahalla. Saksalaiset ja ranskalaiset pankit sijoittivat rahojaan holtittomasti ja saivat sitä kautta suurvoittoja. Kun riski sitten toteutui, eivät maksumiehiksi joutuneetkaan rahaa käärineet saksalaiset tai ransakalaiset sijoittajat, vaan veronmaksajat.

Sama tapahtui äskettäin Italiassa. Kaksi maan pankeista ajautui ongelmiin, minkä italialaiset poliitikot ratkaisivat ottamalla sijoittajien riskit veronmaksajien piikkiin.

Näin varmistettiin, että kriisipankkiin sijoittaneista kansalaisista iso osa välttyi kokonaan tappioilta, mikä oli maan poliitikoille tärkeää. Hintana poliitikkojen kasvojen säilymisestä veronmaksajien lasku saattaa nousta lopulta jopa 17 miljardiin euroon.

Näin tapahtui siitä huolimatta, että EU:ssa on sovittu pankkiunionista, jossa ideana on riskin jakaminen sijoittajien kesken ja veronmaksajien vapauttaminen sijoitustoiminnan riskien kantajan roolista. Mallia näytti espanjalainen Banco Santander: se osti halvalla vaikeuksiin joutuneen Banco Popularin, jonka omistajat joutuivat siten kantamaan epäonnistumisen riskin nahoissaan.

Italiassa siis kuitenkin päätettiin toimia eri tavalla ja pelastaa kriisipankkien omistajat huolimatta EU:n pankkiunionista. Tämän mahdollisti maan lainsäädäntö, minkä seurauksena EU-maissa syntyi paineita yhtenäistää omaa lainsäädäntöään.

Toisin sanoen nyt Italiassa nähty kriisi edisti pieneltä osaltaan EU:n liittovaltiokehitystä, joka on monista syistä ollut jäissä. Tämä osoitti jälleen kerran sen, että EU:n ja yhteisvaluuttajärjestelmän sisällä on rakenteellisia ongelmia, joiden perimmäinen ratkaisu löytyy vain loppuun asti viedystä integraatiosta.

Tuon integraation lopputulos saattaa olla pankkien osalta ehkä positiivinen, kuten Espanjan esimerkki osoitti, mutta monien muiden ongelmien suhteen ainakin suomalaisten veronmaksajien kannalta ongelmallinen. Erityisen hankala pähkinä purtavaksi olisi eri talouksien välisten tuottavuuserojen hallitseminen - niiden ratkaiseminen vaatisi käytännössä pysyvää tulonsiirtomekanismia pohjoisesta etelään.

Mutta ovatko suomalaiset valmiita sellaiseen?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen vastuista Kreikassa
Euroopan Unionin syvin olemus
Mihin Kreikan vaihtoehdot johtavat?

Ensimmäinen merkki Euroopan vakausrahaston seurauksista?

Portugalista kuuluu kummia. Maan hallitus on pyrkinyt tervehdyttämään velkaisen maan taloutta, mutta oppositio ei halua tukea kansan kurittamista jälleen uudella talouden kiristyskuurilla. Kun kyse on politiikasta, lienee taustalla pyrkimys oman kannatuksen lisäämiseen.

Omasta näkökulmastani ensimmäinen tähän liittyvä kysymys kuuluu seuraavasti: onko opposition toiminta seurausta Portugalille luvatusta avusta ja Euroopan vakausrahaston perustamisesta?

Tämä kysymys nousee mieleeni siksi, että mikäli Portugalin oppositio ei olisi voinut tukeutua tietoisuuteen siitä, että viime kädessä muut euromaat pelastavan maan talouden, he tuskin olisivat ottaneet riskiä koko maan talouden mahdollisesta kaatamisesta? Toki tämän tietävät vain portugalilaiset itse, mutta katse historiaan tukee ajatustani.

Otan kolme esimerkkiä.

Ensimmäinen. WinCapita-pyramidihuijauksen paljastuttua monet uhrit olivat edelleen valmiita uskomaan toiminnan rehellisyyteen. Toisin sanoen heidän halunsa pelata mahdollisesti mittavia henkilökohtaisia taloudellisia voittoja tuottavaa riskipeliä oli suurempi kuin terve järki. Peliin ei siis olisi tullut loppua koskaan, elleivät viranomaiset olisi puuttuneet siihen. Eikä ehkä sittenkään.

Toinen. Pikavippikierteet ovat aivan erinomainen esimerkki ihmisten kyvyttömyydestä rajoittaa elämäänsä taloudellisten realiteettien mukaisesti. Monet pikaluottokierteeseen joutuneet jatkavat valitsemallaan linjalla maksamalla pikavippejä uusilla samanlaisilla niin kauan kunnes seinä tulee lopullisesti vastaan. Toisin sanoen käytössä olevat tulot ylittäviä elämäntapoja ei muuteta ajoissa, vaan yli varojen eläminen jatkuu täsmälleen niin kauan kuin rahaa on jostain saatavilla. Vain pakko katkaisee tämän, usein valitettavan myöhään.

Kolmas. SKOP oli kerran dynaaminen ja ketterä pankki, jota johti kuuluisa ratsumies Christopher Wegelius. Hän toimi tehokkaasti hyödyntäen uuden entistä vapaamman rahapolitiikan keinoja ottaen kerta kerran jälkeen suurempia riskejä. Kun näin tekivät muutkin pankit, ajautui Suomi pankkikriisiin, joka maksoi suomalaisille veronmaksajille noin 50 miljardia markkaa. Siis suunnilleen yhtä paljon kuin Suomen sovittu osuus Euroopan vakausrahastosta; ja noin puolet siitä mihin osuutemme on suunniteltu kasvavan.

Wegeliukseen palaan siksi, että pankkikriisin jälkeen hän ei Suomen kuvalehden (en löytänyt juttuun linkkiä, joten tämä perustuu muistikuvani) mukaan edelleenkään ymmärtänyt tehneensä virheitä, vaan katsoi että asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Ja jos niin olisi käynyt, pidettäisiin häntä nyt konnan sijasta suurena sankarina. Toisin sanoen hän ei edes jälkikäteen ymmärtänyt, ettei toisin olisi voinut käydä. Hänen ja SKOPin olisi pitänyt pysähtyä riskien ja ensimmäisten luottotappioiden edessä, mutta sen sijaan hän olisi jatkanut vielä pidemmälle mikäli siihen vain olisi jotenkin ollut mahdollisuus. Suomalaisten veronmaksajien onneksi ei ollut.

Antamieni kolmen esimerkin valossa monilla ongelmiin ajautumassa olevilla ihmisillä ja yhteisöillä näyttää olevan vaikeuksia tehdä ikäviä ratkaisuja ongelmien alkaessa häämöttää. Niiden sijasta entistä menoa jatketaan niin kauan kuin vain mahdollista. 

On huomattava, että nyt Eurooppaan luotu keskinäisen solidaarisuuden kerho eli Euroopan vakausrahasto on hyvästä tarkoituksestaan huolimatta syvimmältään askel kohti viimeisen rajan siirtämistä kauemmas Euroopassa vaikeuksiin ajautuneilta valtioilta - ikään kuin lisäjäsen pyramidihuijaukseen, uusi pikavippiluotottaja tai vielä pieni lisä asuntojen hintakuplaan.

Edellä esitetyn perusteella Portugalin tapahtumat viittaavat siihen, että maan oppositio on välittömästi valmis hyödyntämään Euroopan vakausrahaston synnyttämän tilaisuuden siirtä lopullista päätöksentekoa myöhemmäksi. Tämä on hyvä tiedostaa, kun omalta kohdaltaan pohtii suhtautumista kyseisen rahaston tarpeellisuudesta.

Tässä yhteydessä mielenkiintoista oli myös lukea Sixten Korkmanin lausunto Kreikan tilanteesta: hän uskoo konkurssin (siis vihoviimeisen seinän asettamisen) olevan sittenkin kaikkien kannalta paras ratkaisu.  Siis juuri se ratkaisu, jota Kreikalle ja Irlannille myönnetyillä lainoilla pyrittiin ja jatkossa Euroopan vakuusrahastolla pyrittään välttämään. Harmittaa vaan, ettei Kreikan tai Irlannin lainoille vaadittu mitään takuita tai vastinetta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Maksaa mitä maksaa

Kuinka verorahat turvataan?

Lisää ruokaa Irlannin tiikerille?

Poliitikot ja Kreikka