Kannatuksen katoamisella on seurauksensa

Tämän aamun suomalaisessa kansainvälisten uutisten tarjonnassa oli kaksi ylitse muiden. Niistä ensimäinen koski Gazan sotaa, mutta Suomen kannalta merkittävämpi liittyi Iso-Britannian konservatiivipuolueeseen, jonka kannatus on ollut viime aikoina syöksykierteessä. 

Tämän entisen valtapuolueen kannatus oli vielä vuoden 2020 gallupeissa yli 50 prosentin, mutta siitä on sittemmin sulanut yli kaksi kolmasosaa. Puolue aikoo uuden puheenjohtajansa Kemi Badenochin johdolla kuitenkin palata takaisin parrasvaloihin ja sinne päästäkseen se on tavallaan palannut juurilleen. 

Helsingin sanomien mukaan se on nimittäin luvannut poistaa oman asunnon varainsiirtoveron, leikata sosiaalikuluja, poistaa yksityiskoulujen arvonlisäveron, keventää verotusta ja supistaa julkista velkaa. Lisäksi Badenoch on puhunut maansa eroavan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, jotta maasta häädettyjen valitusoikeuksia voitaisiin vähentää ja sitä kautta päästä eroon maassa laittomasti oleskelevia sadoista tuhansista ihmisistä.

Nähtäväksi kuitenkin jää, miten Toryt onnistuvat muodonmuutoksessaan. Onhan vastassa kovalla maahanmuuttokritiikillään maan suosituimmaksi poliittiseksi liikkeeksi noussut Reformipuolue, jonka uskottavuus lienee ainakin maahanmuuttoasioissa oleellisesti suurempi kuin takkinsa kääntäneillä konservatiiveilla. 

Tavallisen äänestäjän – niin Britanniassa kuin Suomessakin – kannalta oleellista tässä kaikessa on kuitenkin se, että kannatuksen katoamisella on kuin onkin vaikutusta poliittisten puolueiden agendaan. Ja sitä kautta demokratiaa voi ohjata kohti terveempää suuntaa jopa nykyisenä aikana, jolloin journalistit kautta läntisen maailman ovat pikemminkin wokeltavan vasemmiston propagandan kuin puolueettoman tiedonvälityksen asialla. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Lontoossa suuri mielenosoitus – entä sitten?
Onko BBC:n rasistis-feministinen henkilöstöpolitiikka leviämässä Yleisradioon?
Iso-Britannian konservatiivien tummanruskea naisjohtaja

Tapaus Charlie Kirk

Kuten arvoisa lukijani varmasti tietää, ammuttiin keskiviikkona Yhdysvalloissa konserva­tiivisen nuoriso­järjestön Turning Point USA:n perustaja Charlie Kirk. Ampujan henkilöllisyys ei toistaiseksi ole tiedossa, mutta hän vaikuttaisi julkisuuteen saatettujen kuvien perusteella olevan valkoihoinen nuori mies. 

Murhaan käytetty ase on ilmeisesti löydetty, mutta ampujan henkilöllisyyttä ei ole saatu selville – tai ainakaan sitä ei ole julkistettu. Sen sijaan aseessa olleista ammuksista löytyi kaiverruksia, jotka ilmentävät transseksuaalista ja antifasistista ideologiaa. 

Tällä perusteella on epäilty, että ampujan motiivi olisi vasemmistoliberaalinen tai ainakin maailmankatsomukseen liittyvä. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – presidentti Donald Trump on toivonut tunnetusti oikeistokonservatiivisia kannattajiaan reagoimaan rauhanomaisesti.

* * *

Omalta osaltani näen, että vaikka ihmiselämän väkivaltainen päättäminen on jo itsessäänkin äärimmäisen vakava rikos, on murhan ikävin seuraus pidemmällä aikavälillä sen vaikutus sananvapauteen ja sitä kautta amerikkalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen. Näin siksi, että Charlie Kirk tunnettiin henkilönä, joka oli valmis julkiseen väittelyyn sellaisten ihmisten kanssa, joiden maailmankuva poikkesi radikaalisti hänen omastaan. 

Näin hän piti – siitä huolimatta, että sijoittui näkemyksineen poliitiikan konservatiivisimpaan laitaan – yllä puoluerajat ylittävää debattia maassa, jossa ihmisten välisen polarisaation linjat ovat viime vuosina kiristyneet huomattavasti. Ja tuli tämän toimintansa seurauksena tapetuksi sen sijaan, että olisi noussut valtakunnantason poliittiseksi vaikuttajaksi. 

Riskinä tässä tilanteessa on se, että murhan seurauksena myös muut rohkeasti näkemyksiään esille tuovat – eli yhteiskunnallista keskustelua käyvät – ihmiset vaikenevat peloissaan, jolloin ääripäiden dialogi supistuu entisestään. Samalla amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoituminen syvenee ja pahimmassa tapauksessa päädytään tilanteeseen, jossa kulloinkin vallassa oleva poliittinen liike – tai ainakin sen kannattajat – jää vaille tervehdyttävää yhteiskunnallista kritiikkiä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Pelko ajoi Josifinsa lukeneen Putinin murhaamaan Aleksei Navalnyin
Ylen toimittaja ja USA:n rasistinen poliisiväkivalta
Sananvapaus ja fasistinen ideologia

Iso-Britannian konservatiivien tummanruskea naisjohtaja

Iso-Britannian konservatiivipuolue on saanut uudeksi puheenjohtajakseen Kemi Badenochin. Lehti- ja nettitietojen mukaan hänellä on sellaisia näkemyksiä, joita Suomessa edustaa lähinnä Perussuomalaiset. 

Vai mitä arvoisa lukijani arvelee siitä, että kyseessä on entinen yhdenvertaisuusministeri, joka on tullut tunnetuksi "anti-wokena". Ja siksi - hänen mukaansa - "meidän täytyy olla rehellisiä siitä, että olemme tehneet virheitä ja lipsuneet periaatteistamme. On aika ryhtyä toimeen, on aika uusiutua."

Kampanjansa alussa hän linjasi, että "pakottavan kontrollin, näkemysten pakottamisen, keskustelun tukahduttamisen ja oikeudenmukaisen prosessin lopettamisen kautta ilmenevä identiteettipolitiikka ei edusta suvaitsevaisuutta tai yksilön oikeuksia, vaan on täysin päinvastaista kuin tärkeät ja pysyvät brittiläiset arvomme".

Hän on myös huomauttanut, että "kaikki kulttuurit eivät ole samanarvoisia". Ja vitsaillut, että jopa kymmenesosa Britannian virkamiehistä on niin huonoja, että heidän tulisi olla vankilassa.

Lisäksi hän on linjannut, että "maamme ei ole asuntola, johon tullaan vain tekemään rahaa. Se on kotimme. Niiltä, jotka päätämme ottaa vastaan, odotamme arvojemme jakamista ja osallistumista yhteiskuntaamme. Britannian kansalaisuus on enemmän kuin pelkkä Britannian passi – se on myös sitoutumista Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja sen kansaan."

Uusi konservatiivijohtaja on itsekin maahanmuuttajataustainen. Hänen vanhempansa ovat kotoisin Nigeriasta ja hän itse on kasvanut sen pääkaupungissa Lagosissa, vaikka onkin syntynyt Lontoossa. Ihonväriltään hän on tämän mukaisesti kaikkea muuta kuin brittiläisen vaalea - siis tummanruskea.

Badenochin henkilökohtaisia "poliittisiksi sankareita" ovat Winston Churchill, Airey Neave ja Margaret Thatcher. Hän on kuitenkin kuvannut itseään konservatiivipuolueen liberaaliksi, vaikka ei omien sanojensa mukaan ole vasemmistolainen oikeastaan missään asiassa - ja maininnut esikuvakseen Thomas Sowellin, joka on Yhdysvalloissa asuva konservatiivina tunnettu musta libertaarinen ekonomisti.

Nähtäväksi siis jää, miten Britannian konservatiivipuolue menestyy tulevina vuosina uuden varsin räväkän ja ennakkoluuluja rikkovan puheenjohtajansa johdolla. Omalta osaltani toivon hänelle menestystä ja jaksamista, mikäli hän pääsee valtaan nykyisen pääministerin Keir Starmerin saarivaltion kansakuntaa päättäväisesti polarisoivan pääministerikauden jälkeen. 

Toisaalta pidän mahdollisena, etteivät konservatiiviset brittiäänestäjät hyväksy uutta puheenjohtajaa tämän ihonvärin takia ja sen seurauksena pudottavat Konservatiivit suosiossa maan kovasti wokeltavan - muun muassa laittomien maahanmuuttajien aseman kohentamista vaatineen - Liberaalidemokraattisen puolueen taakse. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti hänen poliittisen uransa loppua ja uuden sekasortoisen aikakauden alkamista brittiläisessä politiikassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Natsilla olikin afrikkalaiset juuret
Britannian pääministeri otti yksipuolisen kannan maansa mielenosoituksiin
Britannia kuohuu!

Perussuomalaisten laimea äänestysaktiivisuus antaisi SDP:lle, Vihreille tai RKP:lle lisäpaikan europarlamenttiin

Euroopan parlamentti tulee ensi viikonloppuna siirtymään oikealle, koska erityisesti kansalliskonservatiiviset puolueet näyttävät nostavan kannatustaan selvästi. Tähän on johtanut ennen kaikkea Eurooppaan kohdistunut niin sanottu humanitaarinen maahanmuutto ja sen seurauksena tapahtunut yhteiskuntien kehitysmaalaistuminen lisääntyneine huume-, väkivalta- ja seksuaalirikollisuuksineen. 

Kansalliskonservatiivit ovat etenemässä erityisesti Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Hollannissa ja Puolassa. Siis juuri niissä maissa, joista valitaan eniten edustajia europarlamenttiin.

Suomessa Ylen tuore eurovaaligallup ei tuottanut suurempia yllätyksiä. Sen huomionarvoisin seikka oli se, että Ylen edellisessä kyselyssä mitattu Perussuomalaisten tolkuton notkahdus ja Keskustan suuri nousu olivat varsin todennäköisesti mittausvirheitä ja nyt puolueet palasivat lähemmäs todellista kannatustaan 16,5 ja 11,9 prosentin kannatuksillaan.

Muuten galluptulos ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Kokoomus oli edelleen kärjessä ja Suomen sosialidemokraattinen puolue toisena. Niiden jälkeen tulivat Perussuomalaiset, Keskusta, Vasemmistoliitto ja Vihreät. Sekä niiden perässä muutama pienpuolue, joista yksikään ei nyt mitatuilla kannatuksilla saisi paikkaa europarlamenttiin.

Ylen kyselyn mielenkiintoisinta antia olivatkin juuri puolueiden ennakoidut paikkaluvut. Suurista puolueista Kokoomus yltäisi sen mukaan neljään paikkaan ja SDP sekä Perussuomalaiset kolmeen. 

Näistä laskelmista toteutuu lähes varmasti Kokoomuksen paikkaluku. Sen sijaan SDP:n ja Perussuomalaisten paikkaluku on riippuvainen puolueiden kannattajien äänestysaktiivisuudesta. 

Eli mikäli SDP:n kannattajat ovat muiden kannattajia aktiivisempia äänestäjiä, voi puolue saada vielä neljännenkin europarlamenttipaikan. Perussuomalaisten osalta kannattajien laimeaksi jäävä äänestysinto taas tarkoittaisi kolmannen paikan siirtymistä jollekin toiselle puolueelle - todennäköisimmin juuri SDP:lle tai Vihreille - ellei se sitten menisi RKP:lle tai Kristillisdemokraateille.

Siksi erityisesti Perussuomalaisten kannattajien kannattaa käydä äänestämässä sunnuntaina, mikäli he katsovat SDP:n, Vihreiden tai RKP:n europolitiikan olevan suomalaiselle yhteiskunnalle haitallista! Toki äänestää kannattaa kaikkien muidenkin, mutta juuri Perussuomalaisten kannattajakunnan äänestysaktiivisuudella on näissä vaaleissa poikkeuksellisen suuri merkitys.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Monenlaista väkivaltaa ja terrori-iskujen torjuntaa
Suomalainen albania- tai marokkolaki?
Naisen logiikka, Putin ja hollantilainen maahanmuuttopolitiikka

Suomen lainsäädäntö ei salli puolustautumista kansainväliseltä uhalta

Suomen laki ei talli turvapaikanhakijoiden pitämistä erillään muusta yhteiskunnasta. Näin meille kertoi sisäministeri Mari Rantanen (ps). 

Siten Suomi ei pysty laillisesti estämään maahamme saapuvia perusteettomia turvapaikanhakijoita tai venäläisten palveluksessa olevia desantteja liikkumasta maassamme tai laajemmin EU:n alueella. Ja siksi meillä on - sisäministerin sanoin - "tarvetta lisätä tehokkuutta, kun lähtökohtana on se, että ei tule yhtään sellaista henkilöä, joka aiheuttaa uhkaa kansalliselle turvallisuudelle tai sisäiselle turvallisuudelle".

Nykyinen tilanne osoittaa demokraattisen päätöksenteon heikkouden silloin kun kansa on jakaantunut kahteen leiriin. Maahanmuuton osaltahan suomalaisille on käynyt juuri näin, koska lähinnä vihervasemmistoon ja arvoliberaaleihin kuuluvat haluavat täyttää maamme kehitysmaalaisilla, kun taas konservatiiviset ja pragmaattiset ihmiset haluaisivat ehkäistä sekä meillä että muualla maailmassa yhteiskunnalliseen muutokseen johtavaa kansainvaellusta. 

Tästä ruususen unesta useimmat arvoliberaalitkin poliitikot ovat kuitenkin heränneet viimeistään sen jälkeen kun on käynyt ilmi, että Venäjä on käyttänyt hyväkseen kehitysmaalaisten intoa hakeutua Länsi-Euroopan lihapatojen ääreen. Sen se on tehnyt paitsi toimittamalla turvapaikanhakijoita rajoillemme niin myös pyrkimällä värväämään näiden joukosta vakoilijoita. 

Edelle kirjoittamani perusteella näyttääkin siltä, että lopultakin on tullut aika suhtautua nykyajan kansainvaellukseen sen vaatimalla vakavuudella ja saattaa lainsäädäntömme ajan tasalle. Ja siksi on erinomaista, että Suomessa on vallassa hallitus, jossa ovat edustettuna parhaiten humanitaarisen maahanmuuton ongelmallisuutta ymmärtävät puolueet (tästä linkistä puolueidemme asenteiden hämmentävän lujaa stabiiliutta osoittavaan kirjoitukseeni kolmentoista ja puolen vuoden takaa).

Siksi myös tavalliset kansalaiset voivat juuri nyt toivoa, että maahanmuuttoon liittyvä lainsäädäntömme saatetaan lopultakin tosiasioiden vaatimalle tasolle. Eli huolehditaan turvapaikanhakijoiden vaatimusten sijaan ensisijaisesti vastaanottavan maan eli Suomen kansalaisten oikeuksista.  

Tämä ei kuitenkaan yksin riitä, vaan Suomen tulee jatkossa toimia sen puolesta, että auttamatta vanhentuneet - ja kosketuspintansa todellisuuteen menettäneet - kansainväliset Geneven sopimukset korvataan nykyajan tosiasiat huomioivalla uudella lainsäädännöllä. Ja että sellaisen synnyttyä se saatetaan voimaan koko EU:n alueella.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Mari Rantasella on kolme kuukautta aikaa
Kunniamurha ja intersektionaalinen feminismi
Martti Koskenniemi ajatustenlukijana

Kuka sopi maahanmuuttajiin liittyvästä sensuurista?

Yle julkaisi jutun siitä, kuinka hollantilaiset kutsuvat rikoksia tekeviä maahanmuuttajia suomalaisiksi. Sen mukaan tällaisessa yhteydessä "`suomalaiset` on Hollannin laitaoikeiston pitkään käyttämä koodisana, jolla tarkoitetaan pääasiassa marokkolaisia tai muista Afrikan tai Lähi-idän maista kotoisin olevia maahanmuuttajia ja etnisiä vähemmistöjä".

Jutussa oli myös esimerkki tutun kuuloisesta kommentista, jossa sanottiin, että "aina vaan ne suomalaiset, eikö? Pieni porukka pilaa kaikkien suomalaisten maineen".

Jutussa haastateltu hollantilaistutkija arvelikin, että "hieman absurdi vitsi suomalaisista itse asiassa korostaa tekijän taustaa. Se voi vahvistaa käsitystä, että stereotyyppinen rikoksen tekijä ei ole valkoinen, blondi suomalainen." 

Ajan myötä onkin sitten käynyt niin, että suurin osa ihmisistä on omaksunut koodisana "suomalaisen" todellisen tarkoituksen, minkä seurauksena ilmaisu on normalisoitunut osaksi laajempaa käyttöä. Ylen toimittajan mukaan suomalainen "laitaoikeisto" viljelee vastaavassa tarkoituksessa sellaisia ilmauksia kuin "kulttuurinrikastuttaja" ja "yksittäistapaus". 

Ruotsalaistutkija puolestaan totesi, että "laitaoikeiston kasvaessa yhä vaikutusvaltaisemmaksi, ajatukset, joita pidettiin aiemmin täysin sopimattomina, normalisoituvat nyt pikku hiljaa valtavirran politiikassa". Ja suomalaistutkija lausui näkemyksenään, että "nykyinen polarisaatiokehitys on osin juuri sitä, että kutsuhuudot tulevat koko ajan suoremmiksi ja toimivat yhä vähemmän julkiseen keskusteluun sovittujen rajojen puitteissa".

Tämä herätti mielessäni kysymyksen siitä, että kuka on sopinut julkisen keskustelun rajoista? Tässä tapauksessa siis siitä, ettei asioista saisi puhua niiden oikeilla nimillä, vaan maahanmuuttajien osuudesta yhteiskunnallisiin ongelmiin tulisi vaieta? 

Tosiasiassahan hollantilaisen "suomalaisessa" tai suomalaisten "kulttuurinrikastuttajissa" on kyse siitä, että poliittinen vihervasemmisto yhdessä arvoliberaalin oikeiston kanssa on halunnut estää keskustelun erityisesti seksuaali- ja väkivaltarikoksiin oleellisesti liittyvästä maahanmuuttaja-aspektista. Ja sen seurauksena asian käsittelyyn on omaksuttu kiertoilmaisuja, joista hollantilaisten "suomalainen" viittaa kulttuurisetniseen vastakohtaansa ja suomalaisten yleisesti kehitysmaalaiseen maahanmuuttajaan viittaava "kulttuurinrikastaja" tai somaleita tarkoittava "koneinsinööri" ovat arvoliberaalien omassa maahanmuuttajamyönteisessä propagandassaan alkujaan käyttämiä termejä.

Erilaiset maahanmuuttajiin viittaavat kiertoilmaisut olisivat luonnollisesti jääneet syntymättä - tai ainakin jääneet vähemmälle käytölle - mikäli eurooppalaisissa yhteiskunnissa olisi sallittu avoin keskustelu kehitysmaalaisiin maahanmuuttajiin liittyvistä ongelmista alusta asti. 

Eli esimerkiksi kaksoisvirtain maasta tulleen humanitaarisen pakolaisen tekemästä seksuaalisesta väkivallanteosta olisi todettu irakilaistaustaisen henkilön raiskanneen suomalaisnaisen. Tai Afrikan sarvesta aikanaan saapuneiden vanhempien lasten julkaiseman väkivaltavideon olisi kerrottu esittävän somalinuorten suomalaisteiniin kohdistamaa pahoinpitelyä ja ryöstöä.

Näin ei ole kuitenkaan toimittu, vaan syystä tai toisesta arvoliberaali vihervasemmisto ja oikeisto ovat saaneet niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa läpi etnisen sensuurin, joka on vaikeuttanut yhteiskunnallista keskustelua. Ja samalla ongelma on saanut kasvaa julkisuudelta piilossa, kuten erityisesti Ruotsin tämänhetkinen tilanne osoittaa. 

Tämä tuskin on ollut edes edelle kuvaamani sensuurin yhteiskunnalliseksi normiksi saaneiden arvoliberaalien tavoitteena. Eikä ainakaan kiertoilmaisuja käyttäneiden arvokonservatiivisten eurooppalaisten syytä. 

Oleellista ei kuitenkaan ole ilmaistutapa eikä tosiasioista keskustelemisen yhä heikommin toimiva sensurointi, vaan niiden ongelmien tunnustaminen, joihin eurooppalaisten harjoittama humanitaarinen maahanmuuttopolitiikka on johtanut. Ja siksi Ylelläkin käytävän maahanmuuttokeskustelun soisi käyttävän asioista oikeita termejä ja keskittyvän rehellisesti keinoihin, joilla nämä ongelmat saataisiin ratkaistuksi ennen kuin tilanne on ryöstäytynyt yhtä vakavaksi kuin turkkilais-ruotsalaisen mafian ja  2 000 radikaali-islamistin Ruotsissa.

Siksi ehdotan, että ihan ensimmäiseksi tehtäisiin uusi sopimus yhteiskunnallisen keskustelun rajoista. Ja sen keskiöön nostettaisiin velvollisuus puhua tosiasioista niiden oikeilla nimillä. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kehitysmaalais-tyyppinen nuorisokulttuuri vaatii keskustelun lisäksi tekoja
Paskoja kulttuureita ja älyllistä epärehellisyyttä?
Miksei poliittisen korrektiuden hinnasta keskustella?