Iso-Britannian konservatiivien tummanruskea naisjohtaja

Iso-Britannian konservatiivipuolue on saanut uudeksi puheenjohtajakseen Kemi Badenochin. Lehti- ja nettitietojen mukaan hänellä on sellaisia näkemyksiä, joita Suomessa edustaa lähinnä Perussuomalaiset. 

Vai mitä arvoisa lukijani arvelee siitä, että kyseessä on entinen yhdenvertaisuusministeri, joka on tullut tunnetuksi "anti-wokena". Ja siksi - hänen mukaansa - "meidän täytyy olla rehellisiä siitä, että olemme tehneet virheitä ja lipsuneet periaatteistamme. On aika ryhtyä toimeen, on aika uusiutua."

Kampanjansa alussa hän linjasi, että "pakottavan kontrollin, näkemysten pakottamisen, keskustelun tukahduttamisen ja oikeudenmukaisen prosessin lopettamisen kautta ilmenevä identiteettipolitiikka ei edusta suvaitsevaisuutta tai yksilön oikeuksia, vaan on täysin päinvastaista kuin tärkeät ja pysyvät brittiläiset arvomme".

Hän on myös huomauttanut, että "kaikki kulttuurit eivät ole samanarvoisia". Ja vitsaillut, että jopa kymmenesosa Britannian virkamiehistä on niin huonoja, että heidän tulisi olla vankilassa.

Lisäksi hän on linjannut, että "maamme ei ole asuntola, johon tullaan vain tekemään rahaa. Se on kotimme. Niiltä, jotka päätämme ottaa vastaan, odotamme arvojemme jakamista ja osallistumista yhteiskuntaamme. Britannian kansalaisuus on enemmän kuin pelkkä Britannian passi – se on myös sitoutumista Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja sen kansaan."

Uusi konservatiivijohtaja on itsekin maahanmuuttajataustainen. Hänen vanhempansa ovat kotoisin Nigeriasta ja hän itse on kasvanut sen pääkaupungissa Lagosissa, vaikka onkin syntynyt Lontoossa. Ihonväriltään hän on tämän mukaisesti kaikkea muuta kuin brittiläisen vaalea - siis tummanruskea.

Badenochin henkilökohtaisia "poliittisiksi sankareita" ovat Winston Churchill, Airey Neave ja Margaret Thatcher. Hän on kuitenkin kuvannut itseään konservatiivipuolueen liberaaliksi, vaikka ei omien sanojensa mukaan ole vasemmistolainen oikeastaan missään asiassa - ja maininnut esikuvakseen Thomas Sowellin, joka on Yhdysvalloissa asuva konservatiivina tunnettu musta libertaarinen ekonomisti.

Nähtäväksi siis jää, miten Britannian konservatiivipuolue menestyy tulevina vuosina uuden varsin räväkän ja ennakkoluuluja rikkovan puheenjohtajansa johdolla. Omalta osaltani toivon hänelle menestystä ja jaksamista, mikäli hän pääsee valtaan nykyisen pääministerin Keir Starmerin saarivaltion kansakuntaa päättäväisesti polarisoivan pääministerikauden jälkeen. 

Toisaalta pidän mahdollisena, etteivät konservatiiviset brittiäänestäjät hyväksy uutta puheenjohtajaa tämän ihonvärin takia ja sen seurauksena pudottavat Konservatiivit suosiossa maan kovasti wokeltavan - muun muassa laittomien maahanmuuttajien aseman kohentamista vaatineen - Liberaalidemokraattisen puolueen taakse. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti hänen poliittisen uransa loppua ja uuden sekasortoisen aikakauden alkamista brittiläisessä politiikassa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Natsilla olikin afrikkalaiset juuret
Britannian pääministeri otti yksipuolisen kannan maansa mielenosoituksiin
Britannia kuohuu!

Georgian vaalit tuottivat uskottavuuskriisin

Georgian vaalit ovat tuoneet mieleeni Iso-Britannian toisen maailmansodan aikaisen pääministerin, Sir Winston Churchillin. Hänen mukaansa on nimittäin niin, että "monia valtiomuotoja on kokeiltu ja kokeillaan tässä synnin ja murheen maailmassa. Kukaan ei väitä, että demokratia olisi täydellinen tai kaikkitietävä. Itse asiassa, on sanottu, että demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu."

Näin siksi, että tätä kirjoitettaessa käytettävissäni olevan tiedon mukaan ovensuukyselyt antavat georgialaisten äänestystuloksesta hyvin erilaisen kuvan. Valtiollisen televisiokanavan mukaan maata hallitseva Georgialainen unelma -puolue olisi ottamassa yli 56 prosenttia äänistä, kun taas televisioaseman tilauksesta tehdyssä tutkimuksessa opposition kannattajien määrä nousisi liki 52 prosenttiin.

Maata hallitsevan Georgialainen unelma -puolueen asettamien vaaliviranomaisten mukaan se olisi saamassa 53 prosenttia äänistä, kun 70 prosenttia vaalipiireistä on laskettu. Länsimielistä oppositiota taas olisi äänestänyt vain noin 38 prosenttia ihmisistä, vaikka maan länsimielinen media väittää sen olevan johdossa ääntenlaskennassa.

On siis syytä odottaa lopullisia vaalituloksia. Ja todeta, että jo tässä vaiheessa vaalien rehellisyyteen on syytä suhtautua varauksella, minkä merkiksi oppositio on jo ääntenlaskennan tässä vaiheessa syyttänyt Georgialainen unelma -puoluetta perustuslaillisesta vallankaappauksesta.

Tosiasia kuitenkin on, ettemme me täällä Suomessa voi tietää - ainakaan tässä vaiheessa - varmuudella, mitä georgialaisissa vaaleissa on tapahtunut. Mutta siitä huolimatta nämäkin vaalit tarjoavat meille oppitunnin demokratian heikoimmasta kohdasta. 

Koko järjestelmähän on nimittäin rakennettu sen varaan, että ihmiset käyvät vaaliuurnilla ilmaisemassa tahtonsa, minkä jälkeen viranomaiset laskevat heidän antamansa äänet rehellisesti. Jos näin ei käy - tai jos siitä jää edes varteenotettava epäilys - menettää koko demokraattinen järjestelmä uskottavuutensa. 

Valitettavasti Georgiassa näyttäisi olevan käymässä juuri näin, ja siksi sen vaalitulokseen ja ylipäätänsä georgialaiseen demokratiaan on syytä suhtautua varauksella. Sekä toivoa, että maan asukkaat kykenevät itse ratkaisemaan tämän uskottavuuskriisin huolimatta naapurissa vaanivasta isosta karhusta. 

Samalla on syytä ymmärtää, että Suomen tulevaisuuden kannalta on tärkeä huolehtia siitä, että meillä järjestettävät vaalit säilyvät rehellisinä ja antavat oikean kuvan kansan tahdosta myös jatkossa. Näin siitäkin huolimatta, että jokaisten vaalien jälkeen osa äänestäjistä joutuu pettymään ja hakemaan lohtua vaikkapa lukemalla tämän kirjoituksen ensimmäisen kappaleen. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sitä saa, mitä tilaa
Vladimir-karhu ja rohkea kettu
Lindtmanin retoriikka toi tuulahduksen vuodelta 1918

Pitäisikö sosialismista olla ylpeä?

Annamari Sipilä pohdiskeli tänä aamuna miksi äärivasemmistolaisuus vetää ihmisiä puoleensa paremmin kuin sosiaalidemokratia. Esimerkkeinä hän käytti Ranskassa gallupsuosiotaan kasvattanutta Jean-Luc Mélenchonia ja Iso-Britannian työväenpuolueen puheenjohtajaa Jeremy Corbunia, jonka puolueessaan aiheuttama sekasorto on luonut konservatiiviselle Theresa Mayn hallitukselle poikkeuksellisen vapaan toimintakentän.

Sipilä totesi kirjoituksessaan, ettei kumpikaan mainituista äärivasemmistolaisista tule nousemaan valtaan. Näin uskon itsekin, mutta eihän sitä koskaan tiedä sillä haastoihan Helsingin kunnallisvaaleissa sosialismin periaatteet syvällisesti omaksunut Vihreät Kokoomuksen kaupungin suurimpana puolueena. Miksei sama voisi siis käydä valtakunnan tasolla?

Sipilä kiinnitti huomionsa siihen, että Britanniassa ja Ranskassa äärivasemmistolaisia poliitikkoja kannattavat erityisesti nuoret. Meilläkin molempien punavihreiden puolueiden äänestäjäkunta oli vuoden 2015 eduskuntavaaleissa merkittävästi kilpailijoita nuorempi.

Ilmiö ei liene kovin uusi. Siitä meillä on todisteena Sir Winston Churchillin suuhun usein pantu letkautus, jonka mukaan "ellet 25-vuotiaana ole liberaali, ei sinulla ole sydäntä, ja ellet 35 ikävuoteen mennessä ole muuttunut konservatiiviksi, ei sinulla ole aivoja". Tosin letkautus ei liene Churchillin keksimä, vaan peräisin jo 1800-luvulta.

Nuorisolle lienee siis tyypillistä muuta väestöä suurempi idealismi, mikä näkyy radikaalien aatteiden kannatuksena. Radikalismi oli 1930-luvulla toisenlaista kuin tänä päivänä, mutta senkin taustalla oli epäilemättä samanlainen nuorten idealismi kuin tämän päivän yhteiskunnallista hyvää jakamaan tahtovalla äärivasemmistolla. 

Keskeistä nuorten ajattelussa näyttäisi olevan pyrkimys toteuttaa kannattamansa aatteen puhtaana. Annamari Sipilän mukaan Corbynia puolueensa johdossa pitäville "tärkeintä on vasemmistolaisen politiikan puhtaus". 

Aatteen puhtaus on epäilemättä tärkeintä myös sille jihadistinuorelle, joka räjäyttää itsensä taivaan tuuliin edistääkseen oman aatteensa asiaa. Tai vegaanille, joka menee sekasyöjän vieraaksi vaatien itselleen oman kattauksen tai kieltäytyy tarjotusta ruuasta. Tai eläinsuojelijalle, joka käy vapauttamassa minkkejä luontoon. Tai punavihreälle, jonka mielestä maan rajat on avattava kaikille tänne haluaville kehitysmaalaisille, koska onhan meillä varaa. Tai rasistinatsille, jonka mukaan kaikki muslimit pitäisi tappaa.

Palatakseni sosialismiin. Sipilä lopetti pohdintansa näin: "he pitävät kuitenkin sosialismin aatetta yllä. Se on enemmän kuin mistä moni sosiaalidemokraatti voi tänä päivänä ylpeillä". 

Sipilän lopetus on omituinen. Sosialismihan loi viime vuosisadalla kansojen vankilan, motivoi monin paikoin väestöryhmien vainoa ja jopa kansanmurhia sekä epäonnistui taloudellisessa kilpailussa vapaan markkinatalouden kanssa. 

Sosialismin syvin olemus on kyllä ollut tiedossa jo pitkään. Esimerkiksi edellä mainittu Sir Winston Churchill kuvasi kyseisen aatteen luonteen ja realismin varsin osuvasti: "sosialismi on epäonnistumisen filosofia, tietämättömyyden oppi, ja kateuden ylistys, ja sen kantava hyve on kurjuuden tasainen jakaminen". 

Kysymys siis kuuluu, että miksi ihmeessä sosialismin aatteen ylläpitämisestä pitäisi olla ylpeä? 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Eurooppalaisen vasemmiston alamäki ei näy Suomessa

Kuplasta kurkistajia

Annamari Sipilä heräsi musliminaisten tasa-arvo-ongelmaan