Kehitysmaalaista ajattelua

Rokotekielteisyys on koronapandemian aikana saanut jonkin verran näkyvyyttä medioissa. Samoin sen vastaiset toimet, kuten Itävallan päätös pakottaa ihmisiä ottamaan rokotteita. Myös Suomessa on väläytetty rokotepakkoa, mutta se ei ole ainakaan vielä saanut edes asiantuntijoiden puoltoa, enkä myöskään minä kannata tässä asiassa pakkokeinoja. 

Rokotekielteisiä kommentteja on nähty useita kertoja myös tämän blogin keskusteluosiossa (esimerkki ja toinen). Tämä on luonnollisesti hiukan outoa tosiasioihin perustuvaan päätöksentekoon pyrkivässä länsimaassa, mutta taustalla lienee laajempi ilmiö eli viime aikoina voimistunut ajatustapa, jota tämän aamun mielipidekirjoittaja kuvasi näin: "nykypäivälle tyypilliseen kriittisyyteen liittyy usein myös tapa käyttää latautuneita käsitteitä, raflaavia yleistyksiä sekä erinäisiä kriittisiksi miellettyjä taustateorioita, joiden mukaan lähes kaikki asiat tiedosta ja totuudesta lähtien ovat vain sosiaalisia konstruktioita vailla mitään universaalimpaa ulottuvuutta".

* * *

Tätä taustaa vastaan oli mielenkiintoista lukea Nature-lehdestä artikkeli, jossa kerrottiin kehitysmaalaisten koronarokotteisiin kohdistuvasta kielteisyydestä. Niihin liittyenhän päiviteltiin pitkään länsimaiden itsekkyyttä, kun ne mieluummin rokottivat omia kansalaisiaan moneen kertaan sen sijaan, että olisivat toimittaneet kehitysmaille rokotteita. 

Nyt tuosta länsimaiden "synnistä" on kuitenkin päästy eroon ja rokotteita on artikkelin mukaan jaossa riittävästi myös kehitysmaissa. Mutta vastoin odotuksia ne eivät kelpaa siellä sitäkään vähää kuin länsimaissa. Sen seurauksena vain 64 prosenttia Afrikkaan toimitetuista rokotteista on saatu käytetyksi. 

Omikron-muunnoksesta aikanaan ilmoittaneessa Etelä-Afrikassa rokotusvauhti on pudonnut neljännekseen sitä, mitä se oli syyskuussa. Näin siitä huolimatta, että väestöstä vain 44 prosenttia on rokotettu edes yhteen kertaan. 

Kongossa rokotteet eivät käy kaupaksi oikein muille kuin niille, jotka haluavat lentää jonnekin. Eikä ongelmana ole rokotteiden saatavuus vaan niihin kohdistuva epäluottamus.

Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus, sillä jo silloin kun rokotteet tulivat saataville, oli niihin suhtautuminen kehitysmaissa kielteisempää kuin länsimaissa. Sen jälkeen tilanne on mennyt entistä heikommaksi, ja esimerkiksi 43 prosenttia libanonilaisista ei aio missään tapauksessa rokotuttaa itseään. Papua-Uusi-Guineassa taas peräti 80 prosenttia ei aio ottaa rokotetta tai ole harkinnut asiaa. Niinpä sikäläisestä väestöstä vain kolme prosenttia on rokotettu.

Kehitysmaalaisten kriittisyyteen on monin paikoin johtanut se, että paikalliset terveydenhuoltojärjestelmät ovat usein niin tehottomia, että rokotteet ovat lähellä vanhentumista ennen kuin ne ovat ihmisten saatavilla. Eikä asiaa ole ainakaan parantanut se, että osa kehitysmaihin viedyistä rokotteista on ollut länsimaiden ylijäämätavaraa, jonka viimeinen käyttöpäivä on jo senkin takia lähellä.

Toisaalta rokotteiden nopea kehittäminen on aiheuttanut pelkoa niiden turvallisuudesta. Samoin niiden käyttöön liittyvien ohjeistuksien muutokset ovat lisänneet epäilyjä. 

Myös kehitysmaissa yleinen epäluulo hallituksia kohtaan aiheuttaa haluttomuutta ottaa rokotteita. Toisaalta siellä, missä luotetaan yleisesti lääketieteen tutkijoihin ja asiantuntijoihin, on suhtautuminen rokotteisiin myötämielisempää.

Eikä kehitysmaissakaan voi väheksyä sen länsimaista lähtöisin olevan disinformaatiotulvan virtaa, joka liittyy rokotteisiin. Se on monin paikoin jopa syrjäyttänyt tieteeseen perustuvan tiedon, kuten kehitysmaissa usein muutenkin. 

Kongossa on myös paikallisia syitä. Esimerkiksi jatkuvat sodat ja Ebola-epidemiat ovat aiheuttaneet epäluottamusta sekä paikalliseen poliittiseen johtoon että länsimaisiin tuotteisiin. Mikä pahinta, koronarokotteeseen liittyvä kielteisyys on monin paikoin siirtynyt myös muihin rokotuksiin. 

Tansaniassa taas on levinnyt ajatus, että ellei virus ole vielä tarttunut, ei se sitten varmaan enää tartukaan. Eikä rokotukselle siten ole enää tarvetta. 

Naturen kirjoituksessa todettiin lopuksi, ettei kehitysmaalaisten rokotekielteisyys ole kovin vahvaa. Esimerkiksi kolmannes rokotteita välttelevistä eteläafrikkalaisista olisi valmis kuitenkin ottamaan sellaisen, mikäli sitä ilman ei pääsisi kansainväliselle matkalle.  

Siksi rokotuskattavuutta voitaisiin nostaa yksinkertaisesti viemällä rokotuksesta kertovia asiantuntijoita ihmisten pariin sen sijaan, että käytetään rahaa massamedian informaatiokampanjoihin. Tämä on aikanaan toiminut hyvin AIDS:in osalta. 

Lisäksi terveydenhuollon pariin muiden syiden - esimerkiksi tuberkuloositarkastukset tai AIDS-lääkitykset - takia hakeutuneille kannattaisi tarjota rokotusmahdollisuutta. Näin toimien rokotuksen ottamisesta ei aiheutuisi näille ihmisille ylimääräistä lisävaivaa. 

* * *

Ajattelin ensin, että teen edellä olevasta omia johtopäätöksiäni, mutta päätin lopulta poistaa jo kirjoittamani ja jättää tämän kirjoituksen johtopäätösten tekemisen arvoisan lukijani tehtäviksi. Toivotan siten teille - arvoisat lukijani - mielenkiintoisia ajatuksia täksi pyhäpäiväksi.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Omikronin alhaiselle virulenssille löytyi syy
Kieltolain opetus vaikuttaa koronapakkoon
Niin makaa kuin petaa - myös Intiassa

Kieltolain opetus vaikuttaa koronapakkoon

Suomessa äänestettiin 90 vuotta sitten kieltolain päättämisestä. Kansa ilmaisi silloin selvän tahtonsa ja maan poliittinen apparaatti noudatti sen kehotusta, minkä seurauksena alkoholi teki paluun lailliseksi päihteeksi 5. 4. 1932 kello 10. 

Kieltolaki oli säädetty sen jälkeen, kun maamme eduskunta aloitti toimintansa. Se ei kuitenkaan onnistunut ensimmäisellä kerralla, koska tsaari kieltäytyi vahvistamasta autonomisen Suomen parlamentin yksimielistä päätöstä. Sen sijaan eduskunnan toinen yritys vuonna 1909 tuotti tulosta. 

Kieltolain seurauksena kansalaiset ostivat alkoholinsa laittomilta markkinoilta ja koska siellä myytiin vain salakuljetettua viinaa - vettähän ei kannata kuljetella - syntyi Suomeen ennennäkemätön viinan salakuljetusruljanssi

Pirtua salakuljetettiin Suomeen erityisesti Virosta ja Saksasta, mutta myös viinan kotipoltto yleistyi etenkin syrjäseuduilla. Näin suomalaiset muuttuivat olutkansasta väkevien kuluttajiksi. Samalla alkoholin kulutus nousi 1,4 litrasta sataprosenttista alkoholia noin kahteen litraan asukasta kohden ja juopuneena tehtyjen rikosten määrä kasvoi. 

Muina kieltolain haittapuolina on syytä mainita rikollisuuden kasvu ja myös verotulojen menetys. Lisäksi kansan parissa epäsuosittu laki heikensi yleistä oikeuden kunnioitusta.   

Kaiken kaikkiaan kieltolailla oli yksi opetus ylitse muiden: se osoitti selkeästi, ettei pakko ole aina paras ratkaisu. Tämä oppi on kuitenkin hankala sovellettava, sillä lainsäädäntö on myös keino ohjata ihmisiä toimimaan siten, että yhteiskunta toimii kaikkien kannalta mahdollisimman hyvin ja oikeudenmukaisesti. 

Hyvä ja ajankohtainen esimerkki tästä on koronarokotteiden ottaminen tai ottamatta jättäminen. Pieni osa kansastahan ei syystä tai toisesta halua ottaa rokotuksia, vaikka koko yhteiskunnan kannalta se olisi erittäin järkevää. 

Toistaiseksi kieltolain opetus on kuitenkin pitänyt, eikä ihmisten terveyttä ole lähdetty turvaamaan pakkokeinoin.  Siitä huolimatta suurin osa kansasta on rokotettu, mikä yhdessä muiden suojautumistoimien kanssa on mahdollistanut terveydenhuollon resurssien riittävyyden. 

Nyt kun koronaviruksen evoluutio on johtanut aiempaa lievemmän viruskannan kehittymiseen ja valta-asemaan, on enää huolehdittava siitä, että se leviää hallitusti rokottamattoman kansanosan parissa ja tuottaa siten heille samanlaisen suojan, kuin rokotteen avulla olisi saavutettu - vaikka rokottamattomuus johtaakin edelleen joihinkin kuolemantapauksiin. 

Sen jälkeen voimme huokaista helpotuksesta aivan kuin suomalaisten enemmistö vuonna 1932. Ja palata takaisin normaaliaikaan, jossa alkoholinhuuruisia huvitteluitakaan ei tarvitse rajoittaa enempää kuin yleisen järjestyksen kannalta on välttämätöntä.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Koronaviruksen omikron-muunnos on aiempia variantteja säyseämpi, mutta tukkii terveydenhuollon
Sukulaiseni on alkoholisti
Myrsky viskilasissa paljasti valtionhallinnosta oivan säästökohteen

Ilmastopaneelin puheenjohtajan suloisenpunaisia ajatuksia

Sosialismi perustuu keskusjohdon pakkovaltaan, jossa ihmisten rooliksi jää niiden asioiden toteuttaminen, jotka poliittinen apparaatti on päättänyt. Siten sosialistista yhteiskuntaa leimaavat esimerkiksi palkkojen korkea verotus, yksityisen omaisuuden vähäisyys sekä pakottavat määräykset monenlaisista asioista.

Kun on sisäistänyt edelle kirjoittamani luonnehdinnan, on mielenkiintoista seurata suomalaista politiikkaa ja poliittisia vaikuttajia. Yksi heistä on Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen, jonka nimellistä puoluekantaa tai edes sellaisen olemassaoloa en tiedä. Yliopistojuorujen mukaan hän oli kuitenkin nuoruudessaan hyvin vasemmistolainen.

Ollikaisen maailmankuvaan saattoi tutustua Verkkouutisten jutussa, jonka otsikon perusteella hän ilmaisi huolensa yhteiskunnan asettaman pakon puuttumisesta. Tarkalleen ottaen huoltoasemille asetettavan pakon sähköautojen latausasemien tarjoamiseksi. 

Ollikaisen mukaan "pitkänmatkalaiset, joille sähköautosta on eniten hyötyä, eivät siirry niihin, jos valtateiden tehokas latausjärjestelmä ei toimi. Bensa-asemat ovat aika lailla ottaneet linjan, että ne eivät tarjoa latausasemia. Missä pakottava lainsäädäntö?"

Tämä on siis sosialistinen ratkaisu. Kun eivät asiat tunnu etenevän, otetaan käyttöön kategorinen pakko. Näin yhteiskuntaan saadaan haluttu muutos, mutta samalla sitä ohjataan taloudellisessa mielessä suboptimaalisesti. 

Ollikainen esitti samassa jutussa myös nykyistä suurempaa tukea sähköautojen hankkimiseksi - peräti 6 000 euroa per auto. Myös tämä on sikäli sosialismia, että tarkoitusta varten verotetut rahat ovat poissa ne työllään hankkineiden ihmisten vapaasta käytöstä. 

Kyse ei ole nappikaupasta, koska Suomessa myydään vuosittain noin 120 000 uutta autoa, eli puhumme yhteensä 720 miljoonan euron rahapotista. Se on noin 1,5 prosenttia valtion koko verokertymästä - ellei puolitoista prosenttia hahmotu helposti, voi sähköautojen valmistajille suomalaisten verovaroista tarjottavaa rahasummaa vertailla myös valtion budjetin eri menoluokkiin. 

Kolmas Ollikaisen Verkkouutisten mukaan ehdottama toimenpide oli polttoaineveron korotus, joka kompensoitaisiin autoveron laskulla. Toisin kuin kaksi edellistä, tämä ei olisi verotuksen tason osalta sosialismia, mikäli kompensaatio olisi täydellinen eli kerättävä verosumma säilyisi entisellään. 

Sen sijaan se olisi melkoinen varaisnsiirto pitkien etäisyyksien maaseudulta kaupunkilaisille, jotka ajavat vain vähän ja lyhyitä matkoja. Koska kaupungeissa asuu keskimäärin maaseutua suurituloisempia ihmisiä, olisi toimenpide samalla tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Sosialismia toimenpide olisi kuitenkin sikäli, että siinä käytetään veroilla kerättyjä varoja ihmisten pakottamiseksi tiettyyn toimintatapaan.

Vanhan sanonnan mukaan piru piilee yksityiskohdissa. Näin näyttäisi olevan myös Ollikaisen osalta.

* * *

Pääasiaan liittymättä luin mielenkiinnolla Ylen analyysiä Haitin kurjuuden syistä. Siksi ajattelin muistuttaa teitä, arvoisat lukijani aiemmin tekemästäni analyysistä, jonka perusteella verorahoitteinen mediamme näytti unohtaneen joitakin oleellisia seikkoja.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Veronmaksajan taksvärkkipäivä - vaiettu aihe
Sosialismin seireeninlaulu houkuttaa hallitusta
Nuoret ilmastoaktivistit Stalinin jalanjäljillä?