keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista

Haluan nostaa tässä kirjoituksessa esiin Sami Jauhojärven ja Aino-Kaisa Saarisen olympiamitaleille valmentaneen Reijo Jylhän harvinaisen kirjoituksen, jossa hän valottaa menestyksen taustoja. Molemmat hiihtäjäthän lähtivät tälle kaudelle huonosti sujuneen kauden jälkeen, enkä usko monenkaan odottaneen heiltä Sotshissa nähtyjä urotekoja.

Ensimmäinen Jylhän mainitsema tieto on ravitsemusneuvonta. Tästä hän on kertonut aiemminkin, mutta huomionarvoiseksi näkökulmaksi muodostuu se, että näin hiihtäjän tekeminen saatiin fokusoiduksi olennaiseen.

Toiseksi ja mielenkiintoisemmaksi selitykseksi mestarivalmentaja nimeää erittäin tarkan urheilijan fyysisen tilan seurannan. Jatkuvan seurannan avulla on harjoittelun laatu ja määrä voitu asettaa optimaaliselle tasolle.

Mutta samalla on palanut rahaa, jota ei ole tiedossa tuleville vuosille. Toivottavasti ongelman ratkaisemiseksi löytyy sponsoreita, sillä arvokisamitaleita ei enää 2010-luvulla saavuteta ilmaiseksi.

Jylhän avautuminen on kahdesta syystä erityisen valaiseva.

Ensinnäkin se kertoo kuinka tarkkaa on olympiahiihtäjän harjoittelu. Hän harjoittelee jatkuvasti elimistönsä äärirajalla, jonka ylittäminen johtaa epäonnistumiseen. Toisaalta varovainen harjoittelu ei johda huipputuloksiin, joten kunnianhimoisen hiihtäjän on menestyäkseen haettava joka päivä tuota rajaa.

Tämän inhimillisen kestokyvyn rajan yli on aikanaan mennyt esimerkiksi Matti Heikkinen, jonka nousu Iivo Niskasen vertaisena lupaavana hiihtäjänä (saamani sisäpiiritiedon mukaan) katkesi tämän takia muutamaksi vuodeksi ennen kuin hän lopulta nousi huipulle ja maailmanmestariksi.

Toiseksi Jylhän avautuminen kertoo suurimman peikon, joka vaarallisimpana uhkaa Sotshissa superlahjakkuutensa osoittaneen Iivo Niskasen nousua seuraavan vuosikymmenen kansainvälisesti menestyneimmäksi maastohiihtäjäksi. Se on tuon edellä mainitsemani kestokyvyn rajan ylittäminen.

Huippu-urheilija on siitä erikoinen otus, että hänellä on tahto ja kyky harjoitella liikaa. Juuri siitä syystä elimistön todellisen tilan tarkka testaus on välttämätöntä.

Nyt onkin siis toivottava, että Niskasen valmentaja Olli Ohtonen osaa ohjelmoida suojattinsa harjoittelun täsmälleen sille tasolle ja laadulle, joka kehittää maksimaalisesti suorituskykyä, mutta ei aja ylirasitustilaan.

Mikäli Ohtonen onnistuu harjoitusohjelmien laadinnassa me penkkiurheiljat voimme seuraavien vuosien aikana seurata suomalaisen hiihtäjän ylivertaista lentoa ohi vuonojen maasta ja muualta tulevien kilpakumppaniensa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nicklas Bäckström - doping-valvonnan viaton uhri
Kansa kaipaa leipää ja sirkushuveja
Onnea Venäjälle tuplahopeasta olympialaisten pariviestissä ja jääkiekossa!

3 kommenttia:

  1. Tossa on Jylhän kertomusta siitä miten huippuhiihtäjä (miksei muunkin urheilulajin edustaja) harjoittelee ja kertomus päättyy siihen että koska näin on, Jylhä huomauttaa siitä vanhasta tutusta asiasta: tarvittaisiin rahaa ja resursseja, joita nyt ei ole tarpeeksi.

    Toiselta puolin katsoen Jylhä voi olla oikeassakin mutta minusta tuo ei ole kilpahiihtomme keskeisin ongelma ja oleellista olisi puhua nimenomaan siitä pääongelmasta sekä toimia niin että ongelma jos ei nyt kokonaan poistuisi mutta ainakin pienenisi.

    Tällainen minusta on se että kansallinen huippumme pitää poimia todella kapeasta materiaalista. Sieltä voi löytyä muutamia kovia, kuten nytkin on käynyt, mutta kun kyse on noinkin pienestä joukosta epäonnistumisen mahdollisuus on suuri ja se ei poistu isollakaan rahalla. Ainahan voi tulla loukkaantumisia, sairastumisia tms yksittäisiä epäonnistumisia.

    Minusta kapealle harrastelijamäärälle on täysin selvä syy ja se on se että nuorille ei järjestetä juuri minkäänlaista jatkuvaa kilpailutoimintaa, joka antaisi syyn ja innokkeen harjoitella. Toisin kuin on jääkiekossa, siihen meillä riittää pelaajia ja laajaa rintamaa: jos meiltä koottaisiin useampia maajoukkueita niin luultavasti kymmenenneksikin paras joukkueemme voittaisi joitakin joukkueita jotka pelasivat Sotshin olympialaisissa. Perustyön tekevät perheiden vanhemmat, maksamalla jäsenmaksut joukkueisiin ja kuskaamalla lapsiaan harjoituksissa. Melkeinpä kaikilla suomalaisilla on tuttuna perheitä jonka lapset harrastavat jääkiekkoa ja he tietävät että vanhempien uhraus ei ole pieni, päinvastoin välillä tuntuu että se on kohtuuton.

    Miksi hiihdossa ei ole vastaavaa toimintaa nuorille? Yksikköinä voisi olla vaikka koulu tai kunta / kaupunginosa muodostaen joukkueita (miksei urheiluseurakin periaatteessa) ja vaikkapa 4-5 maantieteellisesti lähekkäin olevaa joukkuetta kilpailisi keskenään vaikkapa joka toinen viikonloppu. Tyyliin lauantaisin henkkoht kisat, sunnuntaisin viestit ja talven ajan kokoaisivat menestyksen mukaisesti pisteitä joukkueelleen ja kauden päätteeksi voitaisiin katsoa mikä joukkue ja ketkä hiihtäjät olivat parhaita.

    Miksi hiihtoväki ei ole valmis tekemään tuota samaa työtä minkä jääkiekkoväki tekee? Tässä ei tarvittaisi julkista rahaa ollenkaan mutta vaatii aktiivista toimintaa paikallistasoilla talkootyönä. Harrastus on varmasti halvempi perheille kuin jääkiekko. No hiihdossa ei voi tehdä NHL-uraa mutta aktiivinen kilpailutoiminta innostaa silti.

    Jos saisimme edes jonkinverran tuollaista toimintaverkostoa maahamme, sen tulos mitä luultavimmin olisi se että lähivuosina meillä olisi huomattavasti laajempi ja laadukkaampi taso maastohiihdossa kuin nyt on ja ei oltaisi sen varassa onnistuuko yksittäisten huippujen harjoituskausi kuten nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä ajatuksia: Olen samaa mieltä harrastuspohjan laajuuden tärkeydestä. Voitaneen kai sanoa että harrastajamäärä lienee se todellinen syy, miksi Norja hallitsee maastohiihtoa.

      Suomessa on ikäluokittain joitain satoja kilpahiihtoon jossain lapsuuden vaiheissa osallistuvaa nuorta, kun Norjassa on monia tuhansia. On selvää, että määräero korreloi myös lajiin hakeutuvien lahjakkuuksien määrään, vaikka ei ihan suoraan verrannollinen lienekään.

      kehujen jälkeen vielä pari pientä vastaväitettä kommenttiisi.

      En lähtisi syyllistämään hiihtoseuroja. Niissä tehdään paljon aktivista ja palkatonta työtä hiihtoharrastuksen eteen.

      Myös erilaisia sarjahiihtoja lapsille löytynee ainakin kaikilta isommilta paikkakunnilta ja 10-vuotiaasta eteenpäin löytyy joka viikonlopulle kansallisia kilpailuja, joihin voi osallistua lisenssimaksun maksamalla.

      Yksi harrastajamääriin liittyvä ongelma on hiihdon yksilöurheiluluonteessa: harrastajakato on kova niillä nuorilla, jotka eivät syystä tai toisesta pärjää. Ongelmallista on etenkin pojilla murrosikään tulon vaihtelu - käytännössä kaikki hitaasti kehittyvät lahjakkuudet katoavat tässä vaiheessa. Joukkuelajissa ongelma ei ole niin iso, koska porukan mukana voi kuitenkin pelata - jos ei ykkösporukassa, niin ainakin kakkosjoukkueessa.

      Rahasta sen verran, että lasten kilpahiihtoharrastus maksaa kaikki kustannukset mukaan lukien luultavasti ihan yhtä paljon kuin jääkiekko (sukset, kilpa- ja lämmittelypuvut, monot, voiteet, seuran jäsenmaksu, lisenssimaksu sekä leiri- ja kilpailumatkat). Tiedän erään vanhemman laskeneen kustannuksiksi noin 5000 euroa per kausi.

      Sponsoroinnin lisäksi vanhempi on suksihuoltaja, mikä tarkoittaa talvikaudella kaikkien perjantai- ja lauantai-iltojen (kilpailut viikonloppuisin molempina päivinä) varaamista tähän tarkoitukseen. Eikä arkenakaan pääse ihan ilman, vaikka suksia ei kilpakuntoon tarvitse laittakaan.

      Lisäksi aikaa (ja rahaa) vievät kaikki kuljetukset harjoituksiin samoin kuin jääkiekkoilijan vanhemmallakin.

      Vielä yksi hiihdon ongelma. Harjoittelu on varsin runsasta jo nuorena. 15-vuotiaan nuoren täytyy harjoitella vuodessa noin 400-500 tuntia mikäli hän haluaa pärjätä. Tämä tarkoittaa jopa yli 1,5 tuntia päivässä; satoi tai paistoi.

      Tällainen harjoittelutarve epäilemättä karkoittaa monia murrosikäisiä, jotka eivät menesty eivätkä halua uhrata kaikkia iltojaan urheilun alttarille. Lisäksi suuri osa harjoittelusta tapahtuu yleensä yksin tai isän kanssa kahdestaan; ongelma joka toki poistuisi jos samanikäisiä harrastajia olisi enemmän ja voitaisiin mennä porukalla.

      Näin palaamme analyysisi alkuuen, eli miten saisimme hiihdon harrastajamäärät nousemaan?.

      Poista
    2. Annan keksityn esimerkin. Olkoon sopiva kokonaisuus vaikkapa Kaustinen, Veteli, Vimpeli, Halsua - neljä kuntaa joiden välinen pisin etäisyyskin lienee luokkaa 40km, siis varsin kohtuullinen matka.

      Joka paikkakunnalta tarvitaan ainakin yksi innokas paikallistoimija joka ei välttämättä ole paikallisen koulun liikunnanopettaja mutta helpottavaa olisi jos toimija ainakin tekisi yhteistyötä liikunnanopettajan kanssa. Syksyllä paikallistoimijat palaveeraisivat ja sopisivat tulevan talven kilpailuohjelmasta joka voisi käsittää vaikka neljä kilpailuviikonloppua (tai kuusi tai kahdeksan, 1-2 kullakin paikkakunnalla). Toimija / liikunnanopettaja kävisi esittelemässä ohjelman kotipaikkakuntansa koululla ja oppilaat saisivat ilmoittautua kisoihin.

      Kisoihin osallistuisi varmastikin myös sellaisia nuoria jotka ei hiihtäisi koko kauden aikana ollenkaan muuten mutta nimenomaan tuo aktiivinen kilpailutoiminta, halu voittaa naapurikunnan oppilaita sekä auttaa omaa kuntaansa mahdollisesti innostaisi jopa harjoittelemaan, ainakin osaa oppilaista. Ja ainakin enemmän kuin nykyään. Jossa joku veteliläinen nuori ei pääse osallistumaan kovinkaan moneen kisaan vuosittain, ainakaan kovin lähellä kotoaan.

      Jos nuoret harjoittelisivat niin hehän voivat yleisimmissä tapauksissa lähteä hiihtämään läheltä kotoaan, ilman että vanhempien tarvitsee kuskata heitä treeneihin, toisin kuin jääkiekossa. Suksihuoltoon liittyvissä ongelmissa jonkunlaista perustukea voitaisiin tarjota kilpailutapahtumassa vähän ennen starttia ettei kenenkään tarvitsisi lähteä hiihtämään ainakaan täysin kelvottomilla suksilla.

      Noihin kilpailutapahtumiin voisi tulla katsojiksi ainakin järjestävän paikkakunnan asukkaita ja koululaisia, mikseipä noista muistakin paikkakunnista. Tilaisuuksissa voitaisiin myydä mehua, kahvia, makkaraa jolla saisi ainakin pieniä tuloja tukemaan toimintaa.

      En tiedä sitten millaista innokkuutta tällaisella saisi mutta ainakin voisi yrittää. Parhaimmillaan voisi olla kovinkin aktiivista toimintaa, jolla saisi lisää hiihtoharrastajia.

      Poista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!