On syytä pysähtyä erään hiljattain esiin nousseen tapauksen äärelle. Paikallislehdessä julkaistiin haastatteluja, joita ei todellisuudessa ollut koskaan tehty. Tekstit oli tuotettu tekoälyn avulla – mutta esitetty lukijoille tosiasiallisina, aitoina kohtaamisina.
Tapaus ei ole kiinnostava siksi, että joku “jäi kiinni”. Se on kiinnostava siksi, että se paljastaa jotakin olennaista ajastamme.
1. Haastattelu journalistisena instituutiona
Haastattelu ei ole vain tekstilaji. Se on epistemologinen väline – tapa tuottaa tietoa maailmasta toisten ihmisten kautta. Kun toimittaja haastattelee, hän ei pelkästään kerää sitaatteja, vaan rakentaa siltaa kokemusten, näkemysten ja yleisön välille.
Mitä tapahtuu, kun tämä silta korvataan simulaatiolla?
Tekoälyn tuottama “haastattelu” voi olla kielellisesti moitteeton, jopa oivaltava. Mutta se ei perustu todelliseen kohtaamiseen. Se ei sisällä epävarmuutta, epäröintiä, ristiriitaa – niitä inhimillisiä piirteitä, jotka tekevät haastattelusta merkityksellisen.
2. Totuuden ja uskottavuuden erkaantuminen
Yksi modernin mediaympäristön keskeisistä ongelmista on, että uskottavuus ja totuus eivät enää kulje käsi kädessä.
Tekoäly kykenee tuottamaan tekstiä, joka kuulostaa uskottavalta riippumatta siitä, onko sen sisältö totta. Tämä siirtää journalismin ydinkysymyksen uudelle tasolle: ei riitä, että jokin vaikuttaa oikealta – sen täytyy olla totta.
Kyseinen tapaus konkretisoi tämän eron. Lukijalle tarjottiin uskottavia kertomuksia, mutta niiden totuusarvo oli nolla.
3. Vastuun paikka ei ole koneessa
On houkuttelevaa ajatella, että ongelma liittyy teknologiaan. Näin ei ole.
Tekoäly ei tee eettisiä päätöksiä. Se ei päätä esittää fiktiota faktana. Vastuu on yksiselitteisesti ihmisellä – toimittajalla, toimituksella, julkaisijalla.
Tämä on tärkeä huomio, sillä teknologian kehittyessä kiusaus siirtää vastuuta “järjestelmälle” kasvaa. Mutta journalistinen vastuu ei ole ulkoistettavissa.
4. Luottamus: hitaasti rakentuva, nopeasti mureneva
Journalismin legitimiteetti perustuu luottamukseen. Tämä luottamus on historiallisesti rakentunut hitaasti, mutta se voi murentua nopeasti.
Kun lukija kohtaa tapauksen, jossa sisältö on esitetty totena ilman todellisuuspohjaa, syntyy epäilys: missä muualla näin tapahtuu?
Yksittäinen teko voi näin heijastua koko instituutioon.
5. Missä kulkee hyväksyttävän raja?
Tekoälyn käyttö journalistisessa työssä ei itsessään ole ongelma. Päinvastoin, se voi tehostaa työskentelyä ja avata uusia mahdollisuuksia.
Kysymys kuuluu: missä vaiheessa käyttö muuttuu harhaanjohtamiseksi?
Voidaan hahmotella karkea rajanveto:
- Tekoäly apuvälineenä → hyväksyttävää
- Tekoäly sisällön muokkaajana → usein hyväksyttävää
- Tekoäly lähteen korvaajana → ongelmallista
Erityisesti viimeinen kohta on kriittinen. Journalismi ilman todellisia lähteitä lakkaa olemasta journalismia.
6. Tarve uusille käytännöille
Tämä tapaus osoittaa, että olemassa olevat eettiset ohjeistukset eivät vielä riittävästi kata tekoälyn käyttöä.
Tarvitaan:
- selkeitä linjauksia siitä, mitä tekoälyllä saa ja ei saa tehdä
- läpinäkyvyyttä lukijoille
- toimituksellista valvontaa, joka ymmärtää teknologian mahdollisuudet ja riskit
Ilman näitä riskinä on, että yksittäiset kokeilut muuttuvat käytännöiksi ennen kuin niiden seurauksia on kunnolla ymmärretty.
7. Lopuksi: kysymys ei ole teknologiasta vaan totuudesta
On helppo kehystää tämä tapaus teknologiseksi poikkeamaksi. Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin jotain syvempää: kysymys on suhtautumisestamme totuuteen.
Jos journalismi alkaa hyväksyä sisällön, joka “kuulostaa oikealta” mutta ei ole totta, se luopuu omasta perustastaan.
Siksi keskeinen kysymys ei ole, mitä tekoäly pystyy tekemään.
Keskeinen kysymys on, mitä me päätämme pitää hyväksyttävänä.
Tähän kysymykseen vastaaminen määrittää journalismin tulevaisuuden enemmän kuin mikään yksittäinen teknologinen innovaatio.
* * *
Edellä oleva teksti on – otsikkoa myöden – ChatGTP-tekoälyn tuottamaa. Tämä johtuu kahdesta syystä.
Ensinnäkin halusin katsoa, pystyykö tekoäly tekemään järkevää tekstiä toimeksiannolla: "kirjoita minulle blogiteksti, jossa pohditaan monipuolisesti sitä, kun Lauttasaari-lehden toimittaja kirjoitutti haastatteluita tekoälyllä ja julkaisi ne tosiasiana!" sekä tarkennuksena "muokkaa juttu vielä Professorin ajatuksia -blogin tyyliin/formaattiin".
Tältä osin totean, että omasta mielestäni teksti on sinänsä ihan ansiokasta pohdintaa. Siis vähän kuin kympin oppilaan muotoilema ainekirjoitus – ja siten blogitekstiksi varsin huonosti soveltuva.
Lisäksi hämmästyin sitä, ettei tekoäly ymmärtänyt tehdä juttua siihen tyyliin ja formaattiin, jota olen käyttänyt tässä blogissa. Ei edes sen jälkeen, kun pyysin sitä – eksplisiittisesti – tekemään niin.
* * *
Toiseksi halusin kokea miltä tuntuisi olla Lauttasaari-lehden toimittaja-avustaja, joka teki samalla tavalla. Siis miltä hänestä tuntui ennen kuin hän sai potkut työstään.
Vastaukseksi sain epämiellyttävän tunteen, joka pakotti minut kirjoittamaan tämän loppukaneetin, jota minun ei ollut alkujaan tarkoitus tehdä.
Koin samaan aikaan kolme asiaa. Ensinnäkin tunsin olevani epärehellinen, toiseksi harmitti tekoäly-tekstin koulutekstimäinen sävy ja kolmanneksi koin pettäväni teidät, arvoisat lukijani.
Siksi päätin lopettaa tämän tekstin kysymykseen siitä, että mitähän tekoälyn tekemiä juttuja julkaissut toimittaja-avustaja mahtoi itse tuntea ja kokea?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Yle teki jutun oslolaisesta rikollisuudesta
Vaihtuuko Iranissa valta?
"Täysin riippumattoman tahon" analyysi
Tekstit
