Kovaa peliä veronmaksajien rahoilla

Sanna Marinin (sd) vihervasemmistohallitus on ottanut kautensa aikana veronmaksajien kannettavaksi aivan tolkuttomasti velkaa. Niinpä monet - mukaan lukien minä itse - ovat olleet asiasta huolestuneita, mikä saattaa hyvinkin näkyä vaalituloksessa oppositiopuolueiden menestyksenä.

Ylen toimituskunta on tunnetusti vihervasemmistolaista, joten lienee vain luonnollista, että Pasilan mediakeskuksessa on haluttu vaikuttaa vaalien tulokseen tavalla tai toisella. Tai ilmeisesti paremminkin keinolla millä hyvänsä. 

Niinpä Ylen toimituskunta julkaisi näyttävästi uutisen, jossa kerrottiin jo otsikossa, että "vaalikampanjoiden velkapuhe on ´hysteeristä´ ja ´harhaanjohtavaa´, sanovat talousprofessorit". Ja ingressissä todettiin, että "emme kuitenkaan ole ´Kreikan tiellä´".

Omituiseksi asian tekee se, etten ollut nähnyt ensimmäisen ja päätilan saaneen professorin koskaan mainitsevan halaistua sanaa suomalaisissa valtamedioissa. Niinpä päätin tehdä Google-haun hänen nimellään.

Kyseessä oli Hannu Vartiainen Helsingin yliopistosta. Edellä mainittua Ylen juttua lukuun ottamatta en löytänyt (kolmelta ensimmäiseltä sivulta) yhtään juttua, jossa häntä olisi haastateltu suomalaisiin valtamedioihin. Toisin sanoen haastateltavaksi oli tosiaankin haettu jostain syystä "aivan uusi kasvo".

Jutussa mainittiin myös emeritusprofessori Sixten Korkman, joka oli Helsingin sanomissa sanonut, että "velkapuheissa on ollut kuultavissa oikeiston pelottelun retoriikkaa". Se jätetään kuitenkin sanomatta, että Korkman sanoi myös, että "siinä missä oikeiston edustajat pelottelevat liikaa, vasemmisto ei anna ongelmalle riittävästi painoa".

Lopuksi Yle haastatteli myös Oulun yliopiston professori Mikko Puhakkaa, jonka haastatteluja en myöskään muista aiemmin nähneeni suomalaismedioista. Ei siis muuta kuin googlaamaan. Miehen nimi oli sen verran yleinen, että jouduin liittämään sanan tutkija sen yhteyteen, ettei tuloksena ollut kaikenlaisia Mikko Puhakoita. 

Lopputulos oli kuitenkin kutakuinkin sama kuin Vartiaisen kohdalla. Hänkin oli "varsin uusi kasvo" haastateltavana, sillä löysin vain yhden Kalevan haastattelun, jossa hän moittii virkamiesten keskeistä roolia suomalaisessa päätöksenteossa.

Mitähän tästä siis sanoisi? Olisiko sopiva ilmaisu vaikkapa "Yle pelaa kovaa peliä veronmaksajien rahoilla?"

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Vain Perussuomalaiset ja Liike Nyt ovat kansan linjoilla kulttuurikysymyksessä
Ei niin huonoa poliitikkoa, ettei hänelle tarjottaisi EU:n korkeaa pestiä
Hallituksen verotuskiima nosti kansliapäällikön kapinaan

Sanna Marinin hallitus ja kylvetty raha

Suomen valtionvelka kasvoi vuonna 2020 yhteensä 18 465 miljoonalla eurolla ja päätyi sen seurauksena 124 833 miljoonaan euroon, mikä on 53,1 prosenttia maamme bruttokansantuotteesta. Summaa voi verrata myös valtion budjetin 65 200 miljoonan euron loppusummaan, johon nähden velka nousi lähes kaksinkertaiseksi.

Tätä taustaa vastaan oli mielenkiintoista havaita, että Sanna Marinin (sd) hallitus on viime vuonna nostanut humanitaariseen apuun käytettyjä varoja 45 prosentilla 115 miljoonaan euroon. Tämä on siis rahaa, jolle ei edes odoteta saatavan mitään vastinetta. Koko kehitysyhteistyöhön oli viime vuodelle budjetoitu 1000 miljoonaa euroa eli noin 1,5 prosenttia koko valtion budjetista.

Lisäksi olemme hyväksymässä Etelä-Euroopan talouksien rahoittamiseksi noin 4 500 miljoonan euron tulonsiirron - eli lahjoitamme näille maille rahasumman, joka vastaa noin seitsemää prosenttia valtion koko viime vuoden budjetista. Näin siksi, että maksuosuutemme elvytyspaketista on noin 6 600 miljoonaa euroa, jota vastaan Unioni myöntää meille viimeisimmän arvion mukaan 2 100 miljoonaa omaan käyttöömme.

Samalla taloutemme kasvuvauhti on heikkoa: olimme professori Sixten Korkmanin mukaan siinä lajissa vuosina 2008-2019 sijalla 134 yhteensä 141 vertaillun maan joukossa. Niinpä hänen näkemyksensä Suomen tulevasta kasvusta on jotenkin alistuneen kohtalonuskoinen: "kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.... lohtua voi hakea presidentti Mauno Koiviston sanoista: ´ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin´".

Nähtäväksi - tai toivottavaksi - jää, onko Korkmanin koivistolainen optimismi perusteltua. Joka tapauksessa on selvää, ettei Marinin hallitus ole onnistunut tehtävässään vahvistaa kestävästi Suomen taloutta, kuten esimerkiksi Nesteen uuden biojalostamon sijoituspäätös osoittaa, vaikka suurten rahasummien lahjoitteleminen ympäri maailmaa sellaista edellyttäisikin. Asia ei kuitenkaan näytä huolettavan kovin suuresti asiasta vastaavaa ministeriä.

Tähän pitäisi tulla jonkinlainen loppukaneetti. Jääköön sellainen kuitenkin kirjoittamatta, koska edelle kirjoittamani ei taida kaivata rautalangasta vääntämistä. Outoa on vain yksi asia: miksi Suomen kansa äänesti vuonna 2019 sellaisen eduskunnan, jonka tuella Sanna Marinin hallitus pysyy vallassa koko kuluvan vaalikauden, mikäli se vain itse niin haluaa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Epäonnistuiko Sanna Marinin hallitus tärkeimmässä tehtävässään?
Onko kestävä kehitys mahdollista mustassa Afrikassa?
Tekeekö muutama lintu kesän?

Sixten Korkman antoi väärän todistuksen

Sixten Korkman on nykyisin eläkeläismies ja kirjoittaa yleensä varsin viisaita talousasioista. Tänä aamuna hän kuitenkin erehtyi kolumnissaan kirjoittamaan populismista.

Hän aloitti juttunsa antiikista ja tieteen vähättelemisestä mainiten erikseen Perussuomalaiset. Tämä tapahtui seuraavasti: "onneksi suoma­laiset tiedebarometrin mukaan luottavat edelleen tieteisiin ja yli­opistoihin – jos kohta luottamus perussuomalaisten äänestäjien keskuudessa on selvästi heikompaa kuin muissa väestöryhmissä".

Näin kirjoituksen kärki eli halpahintaisen populistin leima oli osoitettu yhteen ainoaan suomalaiseen puolueeseen, vaikka sitä ei tämän jälkeen enää mainittukaan suoraan. Ja sen jälkeen siirryttiin tarinoimaan ihmisoikeuksista.

Siinä hätkähdin lukemalla Korkmanin väitteen, jonka mukaan "populistien mukaan ihmisoikeuksia on vain meillä, ei muukalaisilla. Populistit vastustavat humanitaarista pakolaispolitiikkaa ja katsovat, että rajat pitäisi sulkea piittaamatta ihmisten kohtaloista ja kansainvälisistä sopimuksista.

Toivon, ettei Korkman tarkoituksella yhdistänyt perussuomalaisia väitteeseensä ihmisoikeuksien pois jättämisestä joiltain ihmisryhmiltä. En nimittäin ole itse havainnut sellaista, vaan pikemminkin kommentteja niiden laajuudesta: eli kuuluuko ihmisoikeuksiin esimerkiksi subjektiivinen oikeus tulla maahamme ja elää täällä suomalaisten kustannuksella.

Mitä tulee kansaivälisiin sopimuksiin, olen huomannut perussuomalaisten poliitikkojen viittaavan vuoden 2015 kansainvaellusten yhteydessä siihen, että Suomen tuolloinen hallitus ei noudattanut - siis jätti noudattamatta - silloisiin tapahtumiin  liittyvää Dublinin sopimusta. Siten Korkmanin kirjoituksessaan käsittelemän maahanmuutto-aiheen kannalta kansainvälisiin sopimuksiin liittyvä ongelma ei ole perussuomalaisten, vaan Suomen muun poliittisen kentän, välinpitämättömyys niistä.

Perussuomalaisten tieteenvastaisuuskin on vähän niin ja näin. Onhan puolue ainoa, joka on pyrkinyt perustelemaan maahanmuuttopolitiikkansa taloudellisten voimavarojemme mukaisella rajaamisella tieteellisin perustein - muille maamme puolueille kysymys on puhtaasti kyseenalaistamattomista arvoista, joista keskeisin näyttäisi olevan sosialismiin keskeisesti liittyvän internationaalisen solidaarisuuden soveltamisesta.

Totta kuitenkin on, että Perussuomalaiset on jopa pää-äänenkannattajassaan kritisoinut riippumatonta tiedettä osin virheellisin perustein. Tätä en kuitenkaan pitäisi lähtökohtaisesti tieteenvastaisuutena vaan pikemminkin ymmärtämättömyytenä tieteen toimintatavoista - onhan selvää, ettei tiede ole yhteiskunnasta erillään oleva saareke, eikä voi siksi olla myöskään poliittisen päätöksenteon saavuttamattomissa. Siksi rakentava kritiikki olisi osoitettava yksittäisten rahoituspäätösten moittimisen sijasta julkisen tiederahoituksen yleisiin periaatteisiin ja toimintatapoihin.

Summa summarum. Edelle kirjoittamillani perusteilla katson Sixten Korkmanin antaneen kolumnissaan väärän todistuksen Perussuomalaisista ja heidän kannattajistaan, mikäli hän tarkoitti näiden rajaavan ihmisoikeudet pois muukalaisilta. Se on sikäli yllättävää, että taloudesta kirjoittaessaan hänellä on aiheeseensa hyvät ja kestävät perusteet. Harmi ettei sama ajattelutapa ulotu myös hänen oman varsinaisen osaamisalan ulkopuolella olevien kirjoituksiin - tosin se ei ole tehnyt sitä aiemminkaan.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Sixten Korkmanin sokea piste
Suomen vastuista Kreikassa
Ensimmäinen merkki Euroopan vakausrahaston seurauksista?

Sixten Korkmanin sokea piste

Sixten Korkman on kirjoitellut usein järkeviä ajatuksia. Näin hän teki myös tänä aamuna julkaistussa kolumnissaan. Mutta tarinaan sisältyi myös sokea piste.

Olen Korkmanin kanssa samaa mieltä siitä, että populistit Euroopan eri maissa ajavat usein politiikkaa, joka on viime kädessä heidän kannattajiensa omaa etua vastaan. Tosin joissain tapauksissa paljon vähemmän kuin heidän syrjäyttämiensä korruptoituneiden vanhojen valtapuolueiden, joiden kyvyttömyys on johtanut näiden populistien valtaannousuun.

Erityisen samaa mieltä olen Korkmanin kanssa siitä, että "ilmaston lämpeneminen on pysäytettävissä, mutta vain jos kaikki keskeiset toimijat sitoutuvat tavoitteeseen. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan maailmantalouden vakauttamiseksi, aseistariisunnan edistämiseksi, pakolaispolitiikan inhimillistämiseksi sekä veropakolaisuuden ja rahanpesun torjumiseksi."

Sivumennen sanoen tuo ensimmäinen kohta on kuin suoraan perussuomalaisten Jussi Halla-ahon suusta. Ja muutkin sinänsä järkeenkäypiä, mutta riippuvaisia siitä mikä tuon yhteistyön sisältö on. Jos kansainvälinen yhteistyö johtaa hyviin ratkaisuihin on se eduksi, mutta mikäli ei; ei siitä ole suurtakaan iloa.

Sokean pisteensä Korkman kuitenkin löysi kappaleessa, jossa hän puhui vihan kohdistamisesta "niihin epätoivoisiin ihmisiin, jotka hakevat turvaa ja uutta elämää kurjuudesta kärsivän kotimaansa ulkopuolella". Ja vielä sokeamman virkkeestä, jonka loogisen järjettömyyden osoitin eilen toisen HS:n jutun perusteella eli väittäessään ihmisten hukkumisen Välimereen olevan koko Euroopan häpeä.

Johtopäätöksestä olen lähtökohtaisesti samaa mieltä, eli että juuri kansainvälisellä yhteistyöllä tämäkin ongelma olisi nykyistä paremmin hallittavissa. Valitettavasti vain EU ei tähän pystynyt vuonna 2015 alkaneen ihmisryntäyksen aikana, eikä poliittisen korrektiuden ahdistamana ole edelleenkään löytänyt pysyviä ratkaisuja, minkä seurauksena Unkarin, Italian ja Itävallan kaltaisten kansallisvaltioiden oli pakko ryhtyä kansallisiin toimiin täydellisen katastrofin välttämiseksi. Ne ovat auttaneet ainakin toistaiseksi.

Tämän Korkmanin sokeana pisteenä näyttäytyvän ongelman ratkaisemiseksi kansainvälisen yhteistyön avulla tulisi ensisijaisesti pystyä lopettamaan lähtömaiden väestöräjähdys. Toiseksi sen olisi pystyttävä rauhoittamaan niiden yhteiskuntia kalvavat uskonnollis-etniset epävarmuustekijät ja näiden ongelmien tultua ratkaistuksi tukemaan näissä maissa omaehtoista talouskasvua ja siihen tukeutuvaa hyvinvointia.

Samalla olisi huolehdittava siitä, etteivät länsimaat omalla toiminnallaan ehkäisisi kehitysmaiden omaa kehitystä. Esimerkkinä sellaisestra käy vaikkapa maataloustukien seurauksena syntyneen ruuan ylituotannon dumppaaminen kehitysmaihin.

Ja niin. Tuosta Korkmanin mainitsemasta "epätoivoisiin ihmisiin" kohdistuvasta vihasta

Jotenkin minusta tuntuu, ettei ylivoimaisesti suurin osa ns. maahanmuuttokriittisistä eurooppalaisista tunne juurikaan vihaa tänne saapuvia kehitysmaalaisia kohtaan (vaikka toki lienee olemassa pieni joukko vihaisia rasistejakin). Sen sijaan he kaipaavat elämäntapansa säilyttämistä ennallaan, turvallisuutta ja taloudellista vakautta. Ja tiedostavat enemmän tai vähemmän kirkkaasti, että liian laajamittainen humanitaarinen maahanmuutto johtaisi heikennyksiin näillä kaikilla osa-alueilla.

Asiaa ei myöskään paranna se, ettei ainakaan EU ylikansallisena organisaationa (eikä Suomi kansallisvaltiona) ole tehnyt elettäkään vaatiakseen tulijoilta todellista sopeutumista vastaanottajamaiden elintapaan. Yhtenä järkyttävänä esimerkkinä tästä luin eilen Oulun tunnetusta imaamista, Abdul Mannanista, jota edelleen haastatellaan suomen sijasta englanniksi. Tämä on järkyttävää, sillä onhan hän sentään entinen demareiden varavaltuutettu.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Aino Frilander: sait minut häpeämään
Suomen vastuista Kreikassa
Ensimmäinen merkki Euroopan vakausrahaston seurauksista?

Suomen vastuista Kreikassa

HS:n toimittaja Petri Sajari on esittänyt oman näkökulmansa Kreikan velkakriisiin. Hän väittää, että hallitus olisi kasvattamassa Suomen vastuita velkakriisissä, mikäli Kreikalle ei myönnetä uutta hätälainaa. Näin siksi, että vanhat lainat jäisivät siinä tapauksessa Suomen maksettavaksi.

Tekstin alkuosan perusteella Sajarilta näyttäisi jääneen huomaamatta, että Kreikan lainat jäävät joka tapauksessa maksamatta. Näin siitä huolimatta, että asian totesi myös Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Sixten Korkman jo kolme vuotta sitten ja Vesa Puttonen eilen.

Itse asiassa tosiasiat toteaa epäsuorasti myös Petri Sajari oman kirjoituksensa loppupuolella, kun hän kertoo pitävänsä taloudellisesti järkevänä, että Kreikka eroaisi eurojärjestelmästä ja voisi näin jättää helpommin lainojaan maksamatta. Kysymys kuuluukin, että miksi ihmeessä toimittaja ei ole osannut yhdistää kirjoituksensa alku- ja loppupuolta yhteen ja tehdä loogista loppupäätelmää.

Eli että Suomen ja muidenkin euromaiden ainoa keino olla lisäämättä vastuitaan ja etenkin tappioitaan Kreikan velkakriisistä on olla lappamatta sinne enää euroakaan lisärahaa. Toki sama olisi pitänyt ymmärtää jo vuosia sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Lopuksi vielä mielenkiintoinen huomio. Etsiessäni viitteitä tähän kirjoitukseen törmäsin Sixten Korkmanin neljän vuoden takaiseen kommenttiin, jossa hän ehdottaa että Suomi hakisi Kreikan konkurssiin. Samalla hän tulee maininneeksi, että Kreikka oli jo tuolloin luvannut myydä omaisuuttaan 50 miljardilla eurolla.

Kuulostaako tutulta. Neljässä vuodessa tuota omaisuutta on myyty vain reilulla kolmella miljardilla (6,4 % koko sovitusta summasta), ja nyt Kreikan parlamentissa käsiteltävänä olevan uuden sopimuksen teksteissä mainitaan siis tuo sama 50 miljardin euron omaisuuden myynti. Jos nyt puheena oleva hätälaina myönnetään ja siihen liittyvä sopimus solmitaan, kannattaa jatkossa siis seurata muiden asioiden ohella sitä, millä tavoin Kreikka kiertää omaisuutensa myyntisopimuksen tällä kertaa.

Mutta toivotaan nyt kuitenkin, ettei tuota seurantaa tarvita vaan joko Kreikan parlamentti tai euromaat hylkäisivät tehdyn sopimuksen. Ja Kreikka pääsisi lopultakin nollaamaan sille myönnetyt "lainat" ja aloittamaan alusta.

Samalla muut euromaat pääsisivät nuolemaan jo pahasti tulehtuneita haavojaan - paitsi tietenkin Saksa ja Ranska, jotka voisivat ryhtyä poksauttelemaan shampanjapullojen korkkeja saatuaan nyt nähdyllä farssimaisella jättioperaatiolla muut euromaat pelastamaan omat pankkinsa ja niiden omistajat.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Uskottava Kreikkapaketti ja tosiasiat
Vanhoja konsteja Kreikalle
Euroopan Unionin syvin olemus

Ensimmäinen merkki Euroopan vakausrahaston seurauksista?

Portugalista kuuluu kummia. Maan hallitus on pyrkinyt tervehdyttämään velkaisen maan taloutta, mutta oppositio ei halua tukea kansan kurittamista jälleen uudella talouden kiristyskuurilla. Kun kyse on politiikasta, lienee taustalla pyrkimys oman kannatuksen lisäämiseen.

Omasta näkökulmastani ensimmäinen tähän liittyvä kysymys kuuluu seuraavasti: onko opposition toiminta seurausta Portugalille luvatusta avusta ja Euroopan vakausrahaston perustamisesta?

Tämä kysymys nousee mieleeni siksi, että mikäli Portugalin oppositio ei olisi voinut tukeutua tietoisuuteen siitä, että viime kädessä muut euromaat pelastavan maan talouden, he tuskin olisivat ottaneet riskiä koko maan talouden mahdollisesta kaatamisesta? Toki tämän tietävät vain portugalilaiset itse, mutta katse historiaan tukee ajatustani.

Otan kolme esimerkkiä.

Ensimmäinen. WinCapita-pyramidihuijauksen paljastuttua monet uhrit olivat edelleen valmiita uskomaan toiminnan rehellisyyteen. Toisin sanoen heidän halunsa pelata mahdollisesti mittavia henkilökohtaisia taloudellisia voittoja tuottavaa riskipeliä oli suurempi kuin terve järki. Peliin ei siis olisi tullut loppua koskaan, elleivät viranomaiset olisi puuttuneet siihen. Eikä ehkä sittenkään.

Toinen. Pikavippikierteet ovat aivan erinomainen esimerkki ihmisten kyvyttömyydestä rajoittaa elämäänsä taloudellisten realiteettien mukaisesti. Monet pikaluottokierteeseen joutuneet jatkavat valitsemallaan linjalla maksamalla pikavippejä uusilla samanlaisilla niin kauan kunnes seinä tulee lopullisesti vastaan. Toisin sanoen käytössä olevat tulot ylittäviä elämäntapoja ei muuteta ajoissa, vaan yli varojen eläminen jatkuu täsmälleen niin kauan kuin rahaa on jostain saatavilla. Vain pakko katkaisee tämän, usein valitettavan myöhään.

Kolmas. SKOP oli kerran dynaaminen ja ketterä pankki, jota johti kuuluisa ratsumies Christopher Wegelius. Hän toimi tehokkaasti hyödyntäen uuden entistä vapaamman rahapolitiikan keinoja ottaen kerta kerran jälkeen suurempia riskejä. Kun näin tekivät muutkin pankit, ajautui Suomi pankkikriisiin, joka maksoi suomalaisille veronmaksajille noin 50 miljardia markkaa. Siis suunnilleen yhtä paljon kuin Suomen sovittu osuus Euroopan vakausrahastosta; ja noin puolet siitä mihin osuutemme on suunniteltu kasvavan.

Wegeliukseen palaan siksi, että pankkikriisin jälkeen hän ei Suomen kuvalehden (en löytänyt juttuun linkkiä, joten tämä perustuu muistikuvani) mukaan edelleenkään ymmärtänyt tehneensä virheitä, vaan katsoi että asiat olisivat voineet mennä toisinkin. Ja jos niin olisi käynyt, pidettäisiin häntä nyt konnan sijasta suurena sankarina. Toisin sanoen hän ei edes jälkikäteen ymmärtänyt, ettei toisin olisi voinut käydä. Hänen ja SKOPin olisi pitänyt pysähtyä riskien ja ensimmäisten luottotappioiden edessä, mutta sen sijaan hän olisi jatkanut vielä pidemmälle mikäli siihen vain olisi jotenkin ollut mahdollisuus. Suomalaisten veronmaksajien onneksi ei ollut.

Antamieni kolmen esimerkin valossa monilla ongelmiin ajautumassa olevilla ihmisillä ja yhteisöillä näyttää olevan vaikeuksia tehdä ikäviä ratkaisuja ongelmien alkaessa häämöttää. Niiden sijasta entistä menoa jatketaan niin kauan kuin vain mahdollista. 

On huomattava, että nyt Eurooppaan luotu keskinäisen solidaarisuuden kerho eli Euroopan vakausrahasto on hyvästä tarkoituksestaan huolimatta syvimmältään askel kohti viimeisen rajan siirtämistä kauemmas Euroopassa vaikeuksiin ajautuneilta valtioilta - ikään kuin lisäjäsen pyramidihuijaukseen, uusi pikavippiluotottaja tai vielä pieni lisä asuntojen hintakuplaan.

Edellä esitetyn perusteella Portugalin tapahtumat viittaavat siihen, että maan oppositio on välittömästi valmis hyödyntämään Euroopan vakausrahaston synnyttämän tilaisuuden siirtä lopullista päätöksentekoa myöhemmäksi. Tämä on hyvä tiedostaa, kun omalta kohdaltaan pohtii suhtautumista kyseisen rahaston tarpeellisuudesta.

Tässä yhteydessä mielenkiintoista oli myös lukea Sixten Korkmanin lausunto Kreikan tilanteesta: hän uskoo konkurssin (siis vihoviimeisen seinän asettamisen) olevan sittenkin kaikkien kannalta paras ratkaisu.  Siis juuri se ratkaisu, jota Kreikalle ja Irlannille myönnetyillä lainoilla pyrittiin ja jatkossa Euroopan vakuusrahastolla pyrittään välttämään. Harmittaa vaan, ettei Kreikan tai Irlannin lainoille vaadittu mitään takuita tai vastinetta.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Maksaa mitä maksaa

Kuinka verorahat turvataan?

Lisää ruokaa Irlannin tiikerille?

Poliitikot ja Kreikka