tiistai 23. kesäkuuta 2015

Nouseeko äärivasemmisto Suomessa?

Erkkomedian Annukka Oksanen kirjoitti kolumnin Tanskan politiikasta. Sen mukaan populismista on tullut maan politiikan valtavirtaa. Näin siksi, että sikäläinen kansanpuolue nousi äskettäisissä vaaleissa maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi.

Käytännössä Tanskan kansanpuolue on kannatukseltaan suunnilleen saman kokoinen kuin Kokoomus tai Perussuomalaiset Suomessa. Se on Oksasen mukaan talouspolitiikassa kallellaan vasemmalle, mutta maahanmuutto-, puolustus-, oikeus- ja EU-suhteissa "äärimmäisen oikealla", mitä ikinä tuo ilmaisu sitten noissa yhteyksissä tarkoittaakaan. Kokonaisuutena Annukka sijoittaa kansanpuolueen Tanskan poliittiseen keskustaan.

Samassa kirjoituksessa Oksanen kertoo myös äärivasemmiston menestyneen Tanskassa: nämä meidän vihervasemmistoammekin utopistisempiin höpinöihin (kirjoittajan käyttämä kielikuva) perustavat puolueet saivat yhteensä 12,6 prosentin kannatuksen. Ja pääkaupunki Kööpenhaminassa vieläkin korkeamman.

Tällä perusteella Oksanen ei osannut sanoa, kasvaisiko höpinälinjan vasemmistolaisuus tulevaisuudessa merkittäväksi poliittiseksi aatesuunnaksi muuallakin Euroopassa. Koska asun Suomessa, päätin tarkastella Suomen tilannetta.

Meillä uusimman mielipidetiedustelun mukaan oikeistoa (kok + KD + RKP) kannattaa 21,7% äänestäjistä, poliittista keskustaa (kesk + PS) 39%, maltillista vasemmistoa (SDP) 14,8% ja äärivasemmistoa (vihr + vas) 17,8%. Pienryhmiä kannattavat loput 2,2%.

Nähdäksemme Suomen poliittisen trendin on uusimpia lukuja hyvä verrata vaikkapa 20 vuoden takaisiin eduskuntavaaleihin (1995). Silloin oikeiston (kok + NS + krist) kannatus oli 28,8%, poliittisen keskustan (kesk + PS + lib) 21,5, maltillisen vasemmiston (SDP) 28,8% ja äärivasemmiston (vas + vihreät) 17,7%. Muutama prosentti äänesti pienpuolueita, joihin kuului useita äärivasemmistopuolueita, mutta myös muita kuten nytkin.

Näemme, että Suomessa on viimeisen 20 vuoden valtavirtana ollut äänestäjien siirtyminen kohti poliittista keskustaa. Tämä on tapahtunut etenkin maaseudun tukeen nojaavaa Keskustapuoluetta tasaisemmin koko maan väestöltä kannatustaan keränneen Perussuomalaisten nousuna. Kannatuksen menetyksestä ovat kärsineet sekä oikeisto, että varsinkin maltillinen vasemmisto.

Tässä yhteydessä tärkeintä on kuitenkin huomata, ettei Suomessa ole nähtävissä minkäänlaista äärivasemmiston nousua. Heidän kannatuksessaan on kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtunut 0,1 prosenttiyksikön muutos.

Tämän vahvistaa vaikkapa vertailu neljänkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin yhdeksi puolueeksi ryhmittyneen äärivasemmiston kannatus oli 18,9%. Siis 0,1 prosenttiyksikön tarkkuudella sama kuin viimeisimmässä gallupissa.

Toki poliittinen muutos on aina arvaamaton ja riippuu maailman muusta kehityksestä. Väitän kuitenkin, että suomalainen poliittinen järjestelmä on erittäin stabiili ja erityisen immuuni kaikenlaiselle ääriajattelulle. Oikeistolaisella ääriajattelulla ei ole ollut Suomessa sijaa minun elinaikanani, ja vasemmistolainenkin ääriajattelu on pysynyt tasaisena alle viidenneksen harrastamana yksityisajatteluna.

Populismin mahdollisuuksista Suomessa saanee parhaan käsityksen SMP:n historiasta. Puoluehan aloitti puhtaasti Urho Kekkoselle Maalaisliiton sisäisessä valtataistelussa tappiolle joutuneen ja tähän välinsä rikkoneen Veikko Vennamon henkilökohtaisen poliittisen uran pelastusyrityksenä. Linjaksi sinänsä erinomainen poliitikko valitsi helppohintaisen populismin, koska hän katsoi, ettei pystyisi poliittisesti realistisella linjalla menestymään Kekkosen vainoa vastaan.

Vennamo oli varmasti oikeassa, sillä vuoden 1966 vaalien jälkeisen vasemmistolaisen katastrofihallinnon jälkeen puolue kykeni kanavoimaan itselleen (vuoden 1970 vaaleissa) hieman yli kymmenen prosentin kannatuksen. Lähes samaan pääsi poika-Vennamo vuoden 1983 vaaleissa, jolloin populismin käyttövoimana toimivat yhteiskuntaa järisyttäneet taloudelliset väärinkäytökset. Edelle kuvaamastani SMP:n historiasta nähdään, että populismin kannatus jää Suomessa äärimmäisissäkin olosuhteissa vain kymmenekseen kaikista äänistä.

Historiallisesti on mielenkiintoista, että Poika-Vennamo osoitti populistisen luonteensa ja nousi siihen mahdollisuuden saatuaan herrahissiin jättäen taakseen puolueensa. Osin sen raunioille nousi sitten nuoren Timo Soinin johtamat Perussuomalaiset puolue.

Senkin linjana oli aluksi halpahintainen populismi, mutta  soinilaiset siirtyivät pian kohti järkipolitiikkaa, joka nousii arvokonservatismista, yrittäjäystävällisyydestä, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja ylpeydestä suomalaisuudesta. Tämä linja on nostanut uuden puolueen kannatuksen lähes kaksinkertaiseksi verrattuna populismin huippuvuosien SMP:hen, eikä voittokululle näy estettä - ei ainakaan ennen kuin myös muut puolueet ryhtyvät ajamaan suomalaisten enemmistön asiaa maailmanparantamisen tai oman kannattajakuntansa sijasta.

Kaikki edelle kirjoittamani viittaa siihen, ettei äärivasemmistolaisesta populismista ole kasvamassa Suomessa nykyistä merkittävämpää voimaa myöskään tulevaisuudessa. Sen sijaan maamme on siirtymässä hitaasti mutta varmasti kohti tosiasioihin perustuvaa politiikkaa. Siitä esimerkkinä lienevät Juha Sipilän puheet oman hallituksensa muodostamisen yhteydessä. Mutta toki realismilla on myös vastavoimia, kuten esimerkiksi Kokoomuksen Petteri Orpo on viimeksi tänään osoittanut.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Petteri Orpo myi Suomen laittomille maahanmuuttajille
Onko suomalainen sisimmässään sosialisti?
Kyllä kansa tietää

4 kommenttia:

  1. Vasemman laidan ideologinen pohja mureni Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Vanhat kommunistit kipulevat menetystä edelleen käymällä netissä vanhasta muistista ideologista sotaa USA:aa ja NATO:a vastaan.

    Nuoremmalle vihervasemmistolle puoluekanta (vihreät tai vasemmistoliitto) on puhtaasti osa lifestyleä, mielipiteet ja äänestyspäätökset ovat tyyliä tukevia asusteita siinä missä ironinen metsuriparta ja nollavahvuiset kekkosrillit.

    Näillä eväillä äärivasemmisto ei nouse ikinä miksikään merkittäväksi tekijäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Nuoremmalle vihervasemmistolle puoluekanta (vihreät tai vasemmistoliitto) on puhtaasti osa lifestyleä, mielipiteet ja äänestyspäätökset ovat tyyliä tukevia asusteita siinä missä ironinen metsuriparta ja nollavahvuiset kekkosrillit."

      Tämä on aivan täyttä ruusunpunaisen itsetehostuksellista roskaa, mutta toivossa ollee hyvä elää.

      Ylipäätään vihervasemmistosta puhuminen tuo välittömästi ilmi sen, ettei lausujaa kiinnosta kokonaiskuva tai vakava suhtautuminen politiikkaan. Koko Suomi ei todellakaan siirtynyt 70-luvulla mukavan toimeentulon ääreen nuoruuden kosiomatkastallarointinsa jälkeen, vaan tähän asti käytetyt poliittis-taloudelliset mekanismit olisivat voimakkaasti divergesoivia likimain maanpäällisessä paratiisissakin.

      Tämän hetkin lähes puolimiljoonainen työttömyys on moninkertainen verrattuna mihinkään taannoisina DDR-vuosina nähtyyn. Kyteminen pysyy vaisuna siksi, että sosiaaliturva toimii, suurella osalla iäkkäistä on varallisuutta ja sirkushuvit ovat kehittyneempiä kuin koskaan.

      Mekanistinen ääri-idiotismi pysyy kuriositeettina niin kauan kuin ihmiset eivät nälkiinny, työmäärät pysyvät ihmismäisinä ja yleisessä pohjakoulutuksessa on jonkinlainen taso, mieluiten hyvä.

      Poista
    2. Tekisi mieli kirjoittaa tähän jotain jossa esiintyvät sanat koira, kalikka, kalahtaa ja älähtää.

      Kommunismi on aina ollut kultalusikka suussa syntyneitten herranpentujen harrastus ja egotrippailun kenttä eikä 2015 Suomi poikkea kuviosta, äänekkäimpiä vasemmistokellokkaita yhdistää paitsi hyvätuloinen tausta niin myös ylipöhöttynyt ego ja täysin harhainen kuvitelma omasta kyvystä hahmottaa maailmaa ja tehdä siitä "oikeudenmukaisempi".

      Laitavasemmisto kun ei ole missään onnistunut luomaan muuta kuin lisääntyvää kurjuutta, vainoharhaisen ilmapiirin ja kansan kukkarolla loisivan eliitin.

      Lumpenproletariat oli Marxin mielestä taantumuksellinen yhteiskuntaluokka joka on tuhottava. Puolen miljoonan työttämän joukosta voisi löytyä minibussillinen näyttämän joukkovoimaa punalipun alla mutta ylivoimainen enemmistö tietää että duunia ja hyvinvointia synnyttävät ihan muut orkesterit kuin kiiluvasimäiset kommarit.

      Poista
  2. Ai niin, populismi ei ole poliittinen linja tai ideologia vaan tyylilaji. Populismi on pyrkimystä puhua ymmärrettävästi ja selkeästi, mikä on vastakohta perinteisen poliittisen puheen tyylille jossa rakennetaan monimutkaisia ja koukeroisia lauseita sanomatta yhtään mitään.

    Ydinviesti kummassakin tyylilajissa on kuitenkin täsmälleen sama: Minä haluan määrätä sinun resurssiesi käytöstä. Minä haluan valtaa ja valta merkitsee sitä että minä päätän sinun asioistasi mutta sinä et päätä minun.

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!