Veronmaksaja pelasti pankinomistajia, entä sitten?

Yksi markkinatalouden perusajatuksista on, että rahaa syystä tai toisesta omistavat henkilöt sijoittavat pääomia taloudelliseen toimintaan, joka saattaa tuottaa voittoa tai tappiota. Tämä koskee niin oman pienen yrityksen omistavia kuin suuriin konserneihin sijoittavia.

Palkansaaja puolestaan sijoittaa aikaansa yritysten toiminnan edistämiseen ja saa vastineeksi palkan. Työntekijän tulot eivät pääsääntöisesti vaihtele suhdanteiden mukana, vaan takaavat vakaan toimentulon.

Sen sijaan yrittäjä tai sijoittaja voi kääriä pääomia sijoittamalla suuriakin tuloja, mutta huono sijoitus saattaa viedä tuhkatkin pesästä. Sitä kutsutaan sijoittaja- tai pienyrittäjän kohdalla yrittäjäriskiksi.

Oleellista tässä kaikessa on se, että sijoittamalla rahoja yritystoimintaan on mahdollista saada suuria tuloja, mikä motivoi rahakkaita henkilöitä käyttämään rahansa taloudellisen toimeliaisuuden kannalta yleishyödyllisesti. Riski puolestaan huolehtii siitä, että sijoittajat valvovat sijoituskohteensa toimintaa siten, että se on tervettä. Näin talous ja sen myötä koko kansantalous hyötyy.

* * *

Kreikan taannoinen pankkiskandaali oli malliesimerkki siitä, kuinka markkinatalous sotkettiin julkisella rahalla. Saksalaiset ja ranskalaiset pankit sijoittivat rahojaan holtittomasti ja saivat sitä kautta suurvoittoja. Kun riski sitten toteutui, eivät maksumiehiksi joutuneetkaan rahaa käärineet saksalaiset tai ransakalaiset sijoittajat, vaan veronmaksajat.

Sama tapahtui äskettäin Italiassa. Kaksi maan pankeista ajautui ongelmiin, minkä italialaiset poliitikot ratkaisivat ottamalla sijoittajien riskit veronmaksajien piikkiin.

Näin varmistettiin, että kriisipankkiin sijoittaneista kansalaisista iso osa välttyi kokonaan tappioilta, mikä oli maan poliitikoille tärkeää. Hintana poliitikkojen kasvojen säilymisestä veronmaksajien lasku saattaa nousta lopulta jopa 17 miljardiin euroon.

Näin tapahtui siitä huolimatta, että EU:ssa on sovittu pankkiunionista, jossa ideana on riskin jakaminen sijoittajien kesken ja veronmaksajien vapauttaminen sijoitustoiminnan riskien kantajan roolista. Mallia näytti espanjalainen Banco Santander: se osti halvalla vaikeuksiin joutuneen Banco Popularin, jonka omistajat joutuivat siten kantamaan epäonnistumisen riskin nahoissaan.

Italiassa siis kuitenkin päätettiin toimia eri tavalla ja pelastaa kriisipankkien omistajat huolimatta EU:n pankkiunionista. Tämän mahdollisti maan lainsäädäntö, minkä seurauksena EU-maissa syntyi paineita yhtenäistää omaa lainsäädäntöään.

Toisin sanoen nyt Italiassa nähty kriisi edisti pieneltä osaltaan EU:n liittovaltiokehitystä, joka on monista syistä ollut jäissä. Tämä osoitti jälleen kerran sen, että EU:n ja yhteisvaluuttajärjestelmän sisällä on rakenteellisia ongelmia, joiden perimmäinen ratkaisu löytyy vain loppuun asti viedystä integraatiosta.

Tuon integraation lopputulos saattaa olla pankkien osalta ehkä positiivinen, kuten Espanjan esimerkki osoitti, mutta monien muiden ongelmien suhteen ainakin suomalaisten veronmaksajien kannalta ongelmallinen. Erityisen hankala pähkinä purtavaksi olisi eri talouksien välisten tuottavuuserojen hallitseminen - niiden ratkaiseminen vaatisi käytännössä pysyvää tulonsiirtomekanismia pohjoisesta etelään.

Mutta ovatko suomalaiset valmiita sellaiseen?

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen vastuista Kreikassa
Euroopan Unionin syvin olemus
Mihin Kreikan vaihtoehdot johtavat?