sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jännityksen kohteita alkaneelle talvelle

Kotimainen maastohiihtokausi käynnistyi viime viikonloppuna Suomen cupin osakilpailulla. On siis aika kertoa, mihin asioihin minä innokkaana maastohiihdon ystävänä kiinnitän tulevalla kaudella mielenkiintoni. Onhan edessä epäilemättä yksi mielenkiintoisimmista hiihtokausista vuosikausiin.

Alkanut talvi on poikkeuksellisen mielenkiintoinen kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että edessä ovat Lahdessa järjestettävät MM-hiihdot. Toiseksi lajia pitkään harkinneiden norjalaisten lienee ollut pakko luopua systemaattisesta kemiallisesta valmennuksesta viime aikojen dopingkäryjen seurauksena, joten hekin joutuvat lähtemään kilpailuihin samalta viivalta muiden kanssa.

Käytän seuraavassa hyväkseni Lahden kisaohjelmaa, eli tarkastelen suomalaisten tilannetta siellä hiihdettävien matkojen valossa. Siten en puhu tässä yhteydessä esimerkiksi perinteisen sprintistä, koska Lahdessa tämän kilpailumuodon paras selvitetään vapaalla hiihtotavalla.

* * *

Aloitan miehistä ja erityisesti lajin nuorista kyvyistä. Suomessa on nousussa aivan erinomainen nuorten mieshiihtäjien sukupolvi. Erityisesti nimet Joni Mäki (1995), Lauri Vuorinen (1995) ja Lauri Lepistö (1996) lienevät jo jääneet mieleen hiihtoa edes jonkin verran seuranneille. Heidän lisäkseen on mainittava ainakin Lauri Gummerus (1996), Markus Vuorela (1996), Karri Hakala (1996) ja porukan nuorin Turo Sipilä (1997).

Tästä nuorten leijonien joukosta ei vielä kannattane odottaa Lahden mitalisteja, mutta heidän kehitystään kauden mittaan tulee olemaan mukava seurata - ainakin maailmancupin pisteitä lienee luvassa. Siitä merkkinä on Lauri Vuorisen kolmas sija Vuokatin Suomen cupin sprintissä, jossa mukana olivat melkein kaikki parhaat suomalaiset.

Oleellista nuorten miesten osalta on tietenkin se, kuinka moni heistä selvittää tiensä kotikisoihin. Mitä useampi, sitä paremmalta suomalaisen miesmaastohiihdon tulevaisuus näyttää.

* * *

Suomen cupin avauksessa erityisesti Ristomatti Hakola (1991) osoitti viihtyneensä harjoituslenkeillä ja tekemisen johtaneen myös tuloksiin. Se on tärkeää, sillä mies on Lahtea ajatellen keskittynyt sprinttihiihtoon, jossa meikäläisillä on usein ollut loistava menestys karsinnassa, mutta kunnon loppuminen erävaiheessa on estänyt nousun palkintokorokkeelle. 

Hakolan osalta kauden alkaessa jännitys koskee siis vapaan sprinttejä, joilla Hakola on maailmancupissa sijoittunut parhaimmillaan kymmenenneksi. Siten Lahtea edeltävien sprinttikisojen osalta miehen jaksaminen loppuun asti on erityisen jännittävää seurattavaa - joko kunto kestää täydet neljä lähtöä?

Pidemmille matkoillekin tähtäävän miehen voi olettaa tavoittelevan edustuspaikkaa myös perinteisellä käytävään pariviestiin. Siten menestys miesten sprintissä sekä sen lisäksi normaalimatkoilla saattaisi nostaa miehen Lahdessa myös tälle matkalle, joka naisten puolella on ollut suomalaisten paraatilaji ja toi miesten puolella Suomen viimeisimmän maastohiihdon olympiakullan.

Vapaan sprintistä puhuttaessa ei voi unohtaa Martti Jylhää (1987). Miehestä ei ole kuultu kauden alla juuri mitään. Vuokatin viestissä hän hiihti kärjen takana ankkuriosuuden kolmanneksi nopeimman ajan häviten jopa paremmin perinteisen taitajana tunnetulle Anssi Pentsiselle (1986). Sen perusteella ei ole odotettavissa mahtitekoja. 

Kausi on kuitenkin vasta alussa, taustalla kokenut isä sekä uusi maajoukkueen päävalmentaja ja hiihtäjä itse maastohiihtäjäksi parhaassa iässä. Jään siis suurella mielenkiinnolla odottamaan Martti Jylhän kunnon kehitystä kauden kuluessa. Mikäli kestävyyspohja on parantunut aiemmista kausista ja mies jaksaa helmikuussa kaikki neljä lähtöä, saattaa Jylhä nousta Lahdessa mitalistien joukkoon.

* * *

Suomen maajoukkkueringin miehissä on Martti Jylhän ohella toinenkin hiihtäjä, joka on parempi luisteluhiihdossa kuin perinteisellä. Kyse on tietenkin Perttu Hyvärisestä (1991), jonka kehitys on omalla kohdallani yksi suurimmista toiveista. 

Pertulla on viime kauden perusteella toki matkaa maailman huipulle, mutta Suomen hiihto tarvitsee nyt erityisesti luisteluhiihdon taitajia. Sitä paitsi Hyvärisen kohdalla on muistettava, että hän on mestarillinen kunnon ajoittaja: kaikki miehen parhaat hiihdot ovat osuneet arvokisoihin. 

Tässä suhteessa Hyvärinen muistuttaa Aino-Kaisa Saarista (1979), jonka uutuuskirja ei suinkaan ole sellainen skandaalikertomus, joksi se on mediassa tahdottu leimata. Mutta palataan Aikkuun myöhemmin.

Normaalimatkojen hiihtäjistä puhuttaessa on esille nostettava olympiavoittajien kaksikko: Sami Jauhojärvi (1981) ja Iivo Niskanen (1992). Näiden herrojen teiden voisi olettaa kulkevan eri tahtiin. Jännityksen kohde on siten toisaalta Jauhojärven kyky nostaa itsensä vielä kerran maailman huipulle ja Niskasella puolestaan viime kaudella totaalisesti pieleen menneen harjoittelun onnistumisessa.

Niskasen osalta tiedossa on, että miehen kunto on kesäharjoittelun jälkeen parempi kuin koskaan. Myös valmentajaguru Toni Roponen on arvellut miehen kilpailevan tällä kaudella aivan maailman huipulla. 

Iivo itse on asettanut tavoitteekseen Lahdessa kultamitalin 50 kilometrin hiihdossa. Mahdollisuuksiin viittaa se, että hän vei viime keväänä tällä matkalla Suomen mestaruuden ylivoimaisella tavalla. Tosin täytyy todeta, että juuri viiden peninkulman hiihdossa on suomalaisten taso ollut viime vuosina heikompi kuin millään muulla matkalla. Toivotaan siis, että Niskanen muuttaa tämän asian jo Salpausselän maastoissa.

Parisprintistä puhuttaessa Niskanen ja Jauhojärvi ovat olympiavoittajia. Kunnossa ollessaan he saattavat hyvinkin muodostaa Suomen joukkueen ja kilpailla maailmanmestaruudesta. Todennäköisempää kuitenkin lienee, ettei Jauhojärvi sovi enää joukkueeseen, vaan hänen sijastaan siellä hiihtää kesän aikana lisää voimaa ja nopeutta hankkinut maailmanmestari Matti Heikkinen (1983).

Matti Heikkinen on ehkä jopa Iivo Niskastakin suurempi mitalitoivo. Hän on sikäli poikkeuksellinen suomalaishiihtäjä, että menestysmahdollisuudet ovat realistisia molemmilla hiihtotavoilla. Sekä tietenkin ja erityisesti yhdistelmähiihdossa.

Toisaalta Heikkiselle on aiemmin ollut vaikeaa ylläpitää huippukuntoa kovin pitkään. Siten yksi tulevan kauden mielenkiintoisimmista jännityksen kohteista on miehen huippukunnon ajoittamisen onnistuminen. Mikäli niin tapahtuu, taistelee Heikkinen Salpausselällä ainakin kahdesta henkilökohtaisesta kultamitalista.

Miesten hiihdon osalta on vielä yksi jännityksen kohde. Se koskee koko joukkueen ja erityisesti vapaan hiihtotavan taitajien kehitystä. Mitaliin viestissä tarvitaan neljä vahvaa lenkkiä, joista kaksi perinteiselle ja kaksi vapaalle. 

Viestijoukkue valittaneen joukosta Niskanen (P), Heikkinen (P/V), Jauhojärvi (P), Lehtonen (H/P), Hakola (P/V) ja Hyvärinen (V). Näistä muut tuli jo käsiteltyä, mutta vielä pari sanaa Lehtosesta (1987). 

Pari vuotta sitten Lari Lehtonen oli hyvässä nousussa maailman hiihtohuipulle ja vakiinnuttanut asemansa maailman 20 parhaan joukossa molemmilla hiihtotavoilla. Jalkaongelmat kuitenkin pysäyttivät Lehtosen kehityksen karulla tavalla keskeytykseen päättyneessä olympialähdössä. 

Tällä kaudella on siis jännitettävä kuinka Lehtonen on pystynyt leikkausten jälkeen palaamaan aiemmalle tasolleen tai jopa sitä korkeammalle. Vaikka en oikein jaksakaan uskoa Lehtosen mahdollisuuksiin henkilökohtaisen mitalin tavoittelussa, olisi mies kuntoutuessaan vahvasti tarjolla viestijoukkueen vapaan osuudelle yhdessä Heikkisen, Hakolan ja Hyvärisen kanssa ja siten vähentäisi joukkueen haavoittuvuutta loukkaantumisten ja sairasteluiden varalta.

* * *

Entäpä Naiset? Heidän osaltaan yksi murheen aihe ja jännittämisen kohde on nuorten kohdalla näkyvä ammottava aukko. Julkisuudessa meillä tunnetaan oikeastaan vain Katri Lylynperä (1994), joka oli vielä viime kaudella merkittävästi jäljessä kivikovan maajoukkueemme sivakoitsijoita. 

Lylynperän kehityksen seuraaminen on siis ilman muuta yksi mielenkiintoinen asia. Hänen lisäkseen katse kiinnittynee ainakin Anita Korvaan (1999), jonka voisi toivoa seuraavan vain 17-vuotiaana Suomen maailmancup-joukkueeseen noussutta Krista Pärmäkoskea (o.s. Lähteenmäki; 1990). 

Viime kauden voitto nuorten pohjoismaisissa lupaa nuoren neidon tulevaisuudelle paljon. Samoin ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisen kukistaminen kevään SM-hiihdoissa - toki Mäkäräiselle heikommalla perinteisellä hiihtotavalla.

* * *

Naisten osalta sprinttihiihdossa menestyvät pääasiassa samat hiihtäjät kuin pidemmilläkin matkoilla. Suomessa on vain yksi lajiin erikoistunut maailmanluokan sprinttihiihtäjä eli aikanaan nuorten maailmanmestaruudenkin voittanut Mona-Liisa Nousiainen (1983). Hänen osaltaan voidaan toivoa kehitystä sekä kestävyysominaisuuksissa, että luisteluhiihdossa. 

Valitettavasti odotukset eivät ole kovin suuret, sillä Nousiainen on niittänyt menestyksensä puhtaasti perinteisen hiihdossa. Siten on todennäköistä, ettei hän mahdu mukaan edes Suomen joukkueeseen omissa kotimaastoissaan. Vapaan paikalleen loksahtaminen kuitenkin loisi toiveita myös Lahden sprinttiä ajatellen, joten siitä syystä myös Nousiaisen tekemisiä kannattaa jännittää.

* * *

Pidemmillä hiihtomatkoilla suurin jännityksen kohde on norjalaisten hiihtovauhti. Näkyykö norjalaisen dopingohjelman loppuminen suvereenisti hiihtoa hallinneiden viikinkien jälkeläisten vauhdissa? Ja jos näkyy, ottavatko suomalaiset naishiihdon valtikan vuonomaan tyttäriltä?

Krista Pärmäkoski tuli jo mainituksi. Hän on nostanut harjoittelunsa määrää ja laatua vuosi vuodelta ja tällä hetkellä tuntimäärät ovat olleet käsittääkseni sellaisia, ettei edes suurin osa miehistä pääse samoille tasoille. 

Siten yksi tämän kauden ehdottomasti suurimpia mielenkiinnon kohteita on Pärmäkosken hiihtovauhti molemmilla hiihtotavoilla. Krista itse on asettanut tavoitteen perinteisen kympille, mutta en näe mitään estettä sille, etteikö hän voisi menestyä muillakin henkilökohtaisilla matkoilla. Molempien hiihtotapojen taitajana ainakin yhdistelmähiihto sopii hänelle erinomaisesti.

Kristan ohella Kerttu Niskanen (1988) hiihtää aivan maailman huipulla. Aino-Kaisa Saarisen kirjan mukaan lahjakkuutta on vaikka kuinka paljon. Siten myös Kerttu Niskasen kehittymistä alkaneella kaudella on äärimmäisen mielenkiintoista seurata. 

Samoin kuin hänen ja Pärmäkosken välistä keskinäistä kilpailua. Näitä naisia junioriajoista alkaen seuranneena voin kertoa, että Krista hiihti jo ainakin 18-vuotiaiden sarjaan kuuluessaan usein itseään vanhempien kaksikymppisten seurassa ja nöyryytti kerta toisensa jälkeen kaksi vuotta vanhempia Niskasta ja kumppaneita. 

Sittemmin tilanne on tasoittunut kuten hyvin tiedetään. Tiettävästi keskinäinen kilpailu on kehittänyt molempia ja naiset ovat keskenään erinomaisissa väleissä.

Kolmas parhaassa iässään oleva hiihtäjättäremme on Kainuun Anne Kyllönen (1987). Hänen tasonsa on vaihdellut kahta edellä mainittua enemmän, joten kainuulaisen kohdalla jännitys kohdistuu yleisen kehittymisen lisäksi kunnonajoituksen onnistumiseen. 

Parhaimmillaan puhumme mitaliehdokkaasta, mutta Kyllösen poikkeuksellisen kova kilpailuvietti saattaa ajaa hänet liian tiheään kilpailurytmiin ja sitä kautta arvokisamenestyksen haihtumiseen. Toivotaan siis sitä, että hänen tekemisessään pysyy tänä talvena maltti mukana.

Tämän kirjoituksen viimeisinä hiihtäjinä on mainittava kaksi kokenutta - mutta keskenään heikoissa väleissä olevaa - äiteetä eli Riitta-Liisa Roponen (1978) ja Aino-Kaisa Saarinen. Heistä Riitta-Liisa on vapaan hiihtotavan mestari, jolta ovat kuitenkin arvokisamitalit jääneet saamatta. Saarinen on puolestaan perinteisen hiihdon voimanainen, jonka arvokisamenetys on yksi kaikkien aikojen parhaimmista Suomessa.

Roposen osalta toivoisi pienen pientä tason nostoa. Sen seurauksena naisten kolmenkympin matkalta olisi odotettavissa mitali. 

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Roposen taso on jo vuosien ajan polkenut paikallaan. Tämä lienee myös tiedostettu, sillä miehensä valmennuksessa olevan Riitta-Liisan harjoitteluun on tälle kaudelle tehty merkittäviä muutoksia. 

Siten mikään ei ole Roposelle mahdotonta Lahdessa - ehkäpä hän on Lahdessa Susi-Kallen jalanjäljissä ja huipentaa uransa kuninkuusmatkan kultamitaliin kypsällä iällä. Toivottavasti muu joukkue kuitenkin onnistuu paremmin kuin Susi-Kallen joukkuetoverit 47 vuotta sitten.

Toisin kuin Roposen, ei Saarisen tarvitse nostaa tasoaan aiemmasta, vaan palautua synnytyksen jälkeen entiselle tasolleen. Sekään ei ole helppoa, mutta mikäli nainen onnistuu, on kilpasiskoilla tekemistä kympin perinteisellä. Näin siksi, että suurkilpailuissa kerta toisensa jälkeen itsenä ylittänyt Saarinen tulee vuorenvarmasti tekemään kauden parhaan hiihtonsa juuri sillä matkalla - kunhan vain saa raivatuksi tiensä matkalle lähtevään joukkueeseen.

* * *

Viestijoukkueen osalta Suomen ongelmaksi saattaa muodostua tason kapeus. Kvartetti Saarinen, Niskanen, Roponen ja Pärmäkoski on kyllä varmaa mitaliainesta, joka epäilemättä pystyy kunnossa ollessaan haastamaan puhtaat norjattaret. Pelivaraa antaa Anne Kyllönen.

Valitettavasti vain edellä mainitun viisikon takana on ammottava aukko. Katri Lylynperä tai Susanna Saapunki (1992) ovat aivan liian kaukana tämän kvintetin tasosta, jotta sairastumisiin tai loukkaantumisiin olisi varaa. Siten Lahden viestin kannalta on erittäin oleellista se, ettei enempää kuin korkeintaan yhdelle kärkihiihtäjällemme tule takapakkia kauden päätavoitteeseen valmistauduttaessa. 

Jännityksen aiheeksi muodostuvat siis loukkaantumiset sekä bakteerien ja virusten edesottamukset. Toivotaan, että ne kiertävät hiihtäjätteremme erittäin kaukaa.

Lopuksi vielä yksi laji. Eli Suomen etukäteen varmin mitalilaji naisten parisprintti.

Matkalle on tarjolla neljä ehdokasta, joista millä tahansa kokoonpanolla voidaan muodostaa mitalijoukkue: Kerttu Niskanen, Aino-Kaisa Saarinen, Anne Kyllönen ja Krista Pärmäkoski. Päivän kunto ratkaisee, mutta parhaiten menestystä ennustava kympin perinteinen kilpailu on kisaohjelmassa vasta parisprintin jälkeen. Siten yksi kauden jännitysmomenteista liittyy MM-hiihtoja edeltävään perinteisen hiihtotavan maailmancup-kilpailuun.  

Se järjestetään vain pari päivää ennen Lahden MM-hiihtoja Viron Otepäässä. Niissä kilpailuissa lienee suomalaisten panoksena käytännössä varma MM-mitali viikkoa myöhemmin. Parhaassa tapauksessa mitali voi olla jopa kultainen. Alkaneen hiihtokauden yhtenä suurimmista jännityksen kohteista kannattaa siis seurata myös Otepään perinteistä kymppiä!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

JK 9.11.2016 kello 7.12. Iivo Niskasen kohdalle tuli paha virhe. Niskanen ei suinkaan ole hakemassa 50 kilometrin hiihdon maailmanmestaruutta, vaan 15 kilometrin voittoa. Syy virheeseen lienee muististani esille noussut takauma Falunin MM-kisoista, joita ennen mies ilmoitti tavoitteekseen voiton viideltäkympiltä. 

2 kommenttia:

  1. Hiihto ja ampumahiihto ovat mielenkiintoiset lajit seurata televisiosta. Tässä jo kaipailee tulevaa kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Hiihto on kuninkuuslaji, kuten estejuoksun maailmanennätysmies Jouko Kuha kerran totesi.

      Poista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!