Meri Pukarinen valaisi ääriajattelun psykologista taustaa

Greenpeacen Meri Pukarinen avasi ajatteluaan tämän aamun Helsingin Sanomissa. Hän kertoi liittyneensä mainittuun punavihreään ääriliikkeeseen eksistentiaalisen ahdistuksen vallassa. Tai oikeastaan sen takia, sillä äärijärjestössä tapahtunut vaikuttamistyö on auttanut häntä pysymään järjissään - ainakin hänen omasta mielestään.

Tosin hän kertoi tuntevansa edelleenkin voimakkaita riittämättömyyden tunteita, mutta siitä huolimatta agitoi myös meitä muita mukaan ympäristöjärjestöjen toimintaan. Sekä osallistumaan ehdokkaana vaaleihin tai vaikuttamaan puolueiden ehdokaslistoihin ja ohjelmiin.

Pukarisen kirjoituksen luoma kuva oli minusta äärimmäisen mielenkiintoinen. Hänen elämänvalintansa eivät siis ilmiselvästi perustu rationaaliseen ajatteluun, vaan tunteelliseen pelkotilaan, joka on ottanut vallan hänen mielessään. Siis jonkinasteiseen mielenvikaisuuteen.

Siten lienee todennäköistä, ettei hän pysty omaksumaan objektiivisesti saatavilla olevaa ilmastotietoa, vaan suodattaa sitä yksipuolisesti omien tunteidensa ohjaamana ja maailmankatsomukseensa sovittaen. Lopputuloksena tällaisesta maailmankuvan rakentamisesta on helposti fanaattinen suhde ympäristöön ja muihin ihmisiin - mitä heijastaa Pukarisen aktiivisuus yhdessä maailman tunnetuimmista punavihreistä äärijärjestöistä.

Jos ja kun Pukarinen on tyypillinen esimerkki äärijärjestöissä toimivista henkilöistä ei ole ihme, että ne ovat... hmh.. niin, äärijärjestöjä. Siksi on merkillistä, että esimerkiksi Greenpeace on ainakin median piirissä laajalti hyväksytty ja jopa arvostettu järjestö.

Toki vastaavasta hyväksynnästä on olemassa monia muitakin esimerkkejä politiikan eri lohkoilta - esimerkkinä vaikkapa islamistinen Hizbollah tai suomalainen varisverkosto. Sekä tietenkin rajatonta Eurooppaa lakejakin rikkomalla tai ainakin venyttämällä ajavat ns. ihmisoikeusjärjestöt.

Mielenkiintoista kyllä, kansallissosialismin nimeen vannovat militantit äärijärjestöt muodostavat kuitenkin poikkeuksen äärijärjestöjen saaman hyväksynnän osalta. Vaikka niiden jäsenten psykologinen motivaatio tuskin poikkeaa muiden suuntien äärijärjestöistä, kuten Greenpeacesta, ei niille löydy juurikaan hyväksyntää politiikan muilta lohkoilta.

Ei edes asiakysymyksissä samansuuntaisia ajatuksia omaavista demokraattisista liikkeistä. Syynä lienee ennen kaikkea tämän aatesuunnan aseellinen tappio toisessa maailmansodassa, mikä on vielä hyvässä muistissa ja siksi liikkeiden todellinen luonne on helposti ymmärrettävissä ja miellettävissä.

Palatakseni Pukariseen ja Greenpeaceen. Olisikin hienoa, mikäli yhteiskuntamme tunnistaisi myös tämän järjestön tunneperäiset juuret samaan tapaan kuin natsiliikkeiden ja sitä kautta asettaisi ne omaan arvoonsa.

Eli toki sallisi sananvapauden, mutta ymmärtäisi liikkeen luonteen eikä siksi antaisi juurikaan painoa - saati hyväksyntää tai tukea - sen vaatimuksille. Etenkin olisi hienoa, mikäli Greenpeacen kanssa asiakysymyksissä samansuuntaisia ajatuksia omaavat lianderssonien ja toukoaaltojen johtamat demokraattiset liikkeet ymmärtäisivät tämän.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Suomen pakolaisapu: positiivinen syrjintä on rasismia!
Tiede on uhka valheelliselle maailmankuvalle
Leonardo DiCaprio metsässä