Jyrki Kataisen vetämät hallituneuvottelut päätyivät eilen jo toisen kerran umpikujaan. Miehellä on vielä kolmas kortti - rakentaa hallitus kansan vaaleissa tuomitseman porvariyhteistyön varaan. Tätä vaihtoehtoa on viime päivinä väläytelty, vaikka keskusta tyrmäsikin osallistumisensa hallitusvastuuseen vaalien jälkeen.
Kokoomuksen ja perussuomalaisten varaan rakennettu hallitusvaihtoehto kaatui tunnetusti jälkimmäisten vaalilupaukseen, jonka mukaan suomalaisten verorahoja ei pidä riskeerata EU:n kriisimaiden epävarmaan pelastusoperaatioon. Tämän osalta perussuomalaiset eivät käytännössä voineet perääntyä, sillä negatiivinen suhtautuminen takauksiin lienee ollut suurin tekijä heidän vaalivoittonsa takana. Siten soinilaisten takinkääntö olisi ollut törkeää äänestäjien pettämistä.
Tässä tilanteessa Katainen osoitti melkoista joustamattomuutta uhratessaan EU-tukien alttarille kaikki muut asiakysymykset. Niistähän soinilaisten kanssa olisi mitä todennäköisimmin päästy helposti yhteisymmärykseen. Tätä taustaa vasten HS:n Juha Akkasen epäasiallinen kannanotto vaikuttaa lievästi sanottuna omituiselta; ja muiden samankaltaisten kirjoitelmien tapaan kertoo enemmän kirjoittajastaan kuin kirjoituksen kohteesta.
Ensimmäisen hallituneuvottelukierroksen jälkeen Portugalin tukipäätös saatiin aikaiseksi erityisesti demareiden takinkäännön avulla, joten seuraavalle kierrokselle lähdettiin tavoitteena sinipunaratkaisu. Neuvotteluja käytiin salassa ja ilman menestystä. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, kerätäänkö Suomen valtion kriisissä olevan talouden pelastamiseksi varat arvonlisäverojen vai tuloverojen kautta. Katainen ja kokoomus eivät voineet joustaa tässäkään asiassa.
Kun näin on käynyt selväksi, että Katainen on hallitusneuvotteluissa täysin joustamaton, tuntuu oudolta, että Helsingin Sanomat tämän aamun pääkirjoituksessaan työntää syyn hallitusneuvotteluiden katkeamisesta SDP:n (ja vasemmistoliiton) niskoille. Vielä oudompaa on se, että lehti yrittää samalla painostaa keskustaa muodostamaan Kataisen kanssa uuden hallituksen jatkamaan juuri sitä politiikkaa joka sai vaaleissa kansan tuomion. Ainoana vaihtoehtona lehden pääkirjoitus pitää uusia vaaleja - vaikka mikään ei estä hallitustunnustelijan vaihtamista keneen tahansa Kataista (kokoomusta) joustavampaan ja neuvottelukykyisempään henkilöön (puolueeseen).
Tavallaan tässä nähdään nyt se ongelma, joka syntyi poistettaessa perustuslaista presidentin vahva asema hallituneuvotteluissa. Kataisen kaltaiset keskinkertaisuudet eivät pysty sopimaan asioista, jolloin edessä on epämääräisen pituinen aika ilman äänestäjien mandaattia työtään tekevän toimitusministeristön johdolla. Itse asiassa tässä saattaa olla todellinen syy kokoomuksen puheenjohtajan joustamattomuudelle - ehkäpä hän voi nykyisessä tilanteessa hyödyntää Kiviniemen passiivisuuden ja valtionvarainministerinä junailla Suomen asioita lähes mielensä mukaisesti?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Katainen ja Urpilainen sopuun
Pelin politiikkaa
Halutaanko Soini hallitukseen?
Tekstit
-
Olen samaa mieltä. Heinäluoma yritti loppuun asti sovinnolla ja antoi myönnytyksiä. Katainen ei sen sijaan myöntynyt missään. Paras vaihto-ehti maalle on SDP:n ja Perussuomalaisten hallitus, jotka molemmat voittivat vaaleissa.
VastaaPoistaNo, demarit nyt eivät varsinaisesti voittaneet, vaan lähinnä kärsivät odotettua pienemmän vaalitappion. Tämä johtui käsittääkseni lähinnä Urpilaisen taitavasta vedosta vaatia vakuuksia Portugali-tukien ehdoksi. Valitettavasti vakuudet taisivat kuitenkin jäädä saamatta.
VastaaPoistaItse näkisin suurimmaksi puolueeksi jääneen kokoomuksen mielelläni hallituksessa, mutta siten, että kansan ilmaisemaa tahtoa sekä EU:n tukipolitiikan että veropolitiikan osalta. Toisaalta on niin, että mikäli puolue ei voi näihin taipua, on parempi että se on oppositiossa. Silloin jää jäljelle lähinnä ehdottamasi persu-demari-akseli.
Persu-demari-akselin toteutuessa olisi Urpilaisen ja Soinin tärkeää oivaltaa ettei yrityselämän rattaita saa pysäyttää; sen sijaan en näe esteitä nykyistä solidaarisempaan tulonjakoon pyrkivien ratkaisujen suhteen. Viittaan tässä aiempaan kirjoitukseeni "Klaus Fleming ja 2000-luvun Suomi", jossa totean nykymenon olevan monessa suhteessa samankaltaista kuin 1500-luvulla.