Tieteellinen huijaus

Muutamia päiviä sitten kirjoitin tieteentekemisen rehellisyydestä, ja lehdistön omituisesta asenteesta tieteeseen. Kuin vastauksena kirjoitukseeni ilmestyi blogissani muutama kuukausi sitten julkaistun jutun keskusteluosaan nimimerkki "jaskan" vinkki. Sen mukaan hollantilainen tutkija Dierderik Stapel, jonka töistä kirjoitin, oli jäänyt kiinni tulosten väärentämisestä. Tulosten julkaisija, Science lehti, reagoi uutiseen lyhyellä tiedotteella, ja jäi odottamaan mitä asiassa seuraa.

Tieteelliset väärennökset ovat melko harvinaisia, mutta eivät tavattomia. Yksi tunnetuimmista tapauksista on korealainen kantasolututkija Hwan Woo-suk, joka kahdessa niinikään Science-lehdessä julkaistussa artikkelissaan näytti tehneen läpimurron. No, läpimurtoa ei ollut syntynyt ja korealaisprofessori joutui vaihtamaan tieteen tekemisen ehdolliseen vankeuteen.

Tunnettu tieteen tulosten väärentäjä oli myös Jan Hendrik Schön, joka tuloksia keksimällä kirjoitti useita huippusarjoissa julkaistuja "tutkimusraportteja", ja sai useita merkittäviä palkintoja tunnustukseksi työstään - kunnes käry kävi ja skandaali oli valmis.

Rajatapaus tieteellisen huijaamisen saralla on Jacques Benveniste, joka julkaisi kuuluisan homeopatiaa tukevan veden muisti-tutkimuksensa Nature-lehdessä. Nature epäili tulosta jo sitä julkaistessaan, ja erittäin poikkeuksellisesti lähetti tutkimusryhmän selvittämään oliko tutkimus tehty asianmukaisesti ja oliko se toistettava.

Tutkimusryhmän läsnäollessa veden muisti odotetusti katosi ja Benvenisten ryhmä ryhtyi keksimään runsaasti erilaisia selittelyjä. Tarkoituksellista väärentämistä ei kuitenkaan pystytty osoittamaan, vaan ystävällisluonteiseksi selitykseksi jäi tutkittavan ilmiön subjektiiviselle tulkinnalle altis havainnointi. Se yhdistettynä havainnoitsijan voimakkaaseen tahtotilaan saada odotettu tulos olisi sitten johtanut veden muistin "havaitsemiseen". Tämä kaikki ei ole estänyt muita homeopatiaan höyrähtäneitä palaamasta aiheeseen myöhemmin.

Ja kaikkihan muistamme Piltdownin ihmisen, joka osoitti lajimme jalon alkuperän olevan Britanniassa, eikä suinkaan mustassa Afrikassa.

Listaa voisi jatkaa pitkäänkin, mutta jo edellä luetellut seikat kertovat mistä kaikesta tieteellisessä väärentämisessä on kysymys.

Ensimmäinen motiivi on oman poliittisen agendan edistäminen. Se lienee selitys Piltdownin ihmisen ja Benvenisten tapauksille. Ja lienee ajateltu motiivi epäilyissä ilmastotutkijoiden epärehellisyydestä. Mutta kahdessa muussa tapauksessa kyse ei varmaankaan ole tästä.

Niiden motiivista autenttisen selvityksen on antanut alussa mainittu hollantilaistutkija Stapel: "halusin liian paljon ja liian nopeasti. Valitsin väärän polun järjestelmässä, jossa ihmiset työskentelevät usein yksin".

Toisin sanoen tieteellisen vilpin taustalla on menestyksen kaipuu. Tutkijahan menestyy urallaan, mikäli hän onnistuu raportoimaan vallankumouksellisia uusia löydöksiä. Sellaisia, jotka kelpaavat julkaistavaksi Naturen ja Sciencen kaltaisissa huipputiedesarjoissa. Niiden myötä yleensä lyhyellä pätkärahoituksella työskentelvä, tulevaisuudestaan epävarma nuori tutkija pääsee nousukiitoon, jonka päässä odottaa pysyvä tutkimusvirka ja ehkä jopa kuuluisuutta ja kansainvälistä tunnustusta. Tämä toimii siis "porkkanana".

Toisaalta tieteen tekemiseen on rakennettu myös "keppi". Mikäli nuori tutkija ajautuu tutkimuksissaan umpikujaan, tai ei vain löydä mitään kovin poikkeuksellista, on ura kovassa kilpailussa lyhytaikaisista apurahoista nopeasti ohi. Ja vaikka työura jatkuisikin, ei tutkijalla enää ole asiaa sen enempää pysyviin virkoihin kuin erilaisiin tunnustuksiinkaan - parhaimmillaankin hän voi kulkea vain pätkätyöstä toiseen jonkun menestyneemmän kollegan apulaisena.

Tilanne siis muistuttaa vähän urheilijaa, joka puhtaana ei saavuta mitään merkittävää, mutta vähän kemiallista valmennusta nauttineena pokkaa palkintopallilta kunnian, maineen ja myös rahat. Tästä on antanut oman oman kuvauksensa italialainen, nykyään Suomessa asuva entinen kilpahiihtäjä, Silvano Barco: "Voitin Italian mestaruuskilpailuissa, ja olin hyvin hyvässä kunnossa. Ja sitten valmentaja ja muutkin kyllä suosittelivat minulle, että kannattaa (varmistaa mahdollisuutensa). Koska jos olet kymmenes nyt ilman mitään, voi olla että häviät minuutin. Mutta tankkauksen avulla jopa mitali tai voitto voi tulla. Mä olin nuori ja tietysti mä tein kaiken mahdollisen. Ja ymmärsin myös, että pelkkä harjoittelu ei riitä."

* * *

Miksi tieteentekijöiden huijaukset sitten näyttäisivät paljastuvan ennemmin tai myöhemmin? Tämä johtunee tieteen itse itseään korjaavasta luonteesta. Jokainen tieteellinen havainto toimii pohjana jatkotutkimuksille - mitä merkittävämpi havainto, sitä todennäköisemmin joku saa siitä idean tutkimuksiinsa ja ryhtyy selvittämään asiaa edelleen.

Niin kauan kuin julkaistu, vaikka keksittykin, havainto pitää paikkansa, sujuvat jatkotutkimukset odotetusti, eikä huijarilla oikeastaan ole kiinni jäämisen vaaraa. Koska suurin osa tieteellisistä huijauksista on oletettavasti teoreettisesti odotetun tuloksen "vahvistavan" tutkimusaineiston keksimistä, näyttäisi myös "tutkimustulos" usein pitävän paikkansa. Mutta tutkittaessa tuntematonta, kuten tieteessä tehdään, menevät teoreettiset ennusteet monesti myös pieleen. Tällöin tilanne muodostuu huijarin kannalta kestämättömäksi.

Tämä johtuu siitä, että mikäli raportoitu havainto on väärä, ei jatkotutkimuksista tule mitään. Niinpä jatkotutkimusten tekijä alkaa selvittää työnsä taustana olevia havaintoja, ja huomaa niissä ongelmia. Tästä ei ole enää pitkä matka huijaritutkijan kiinni jäämiseen. Ja hyvä näin.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Senkö lauluja laulat, jonka leipää syöt?
Himalajan jäätiköt sulavat monimutkaisesti
Epäjärjestys luo stereotypioita
Pingviinit, ilmastonmuutos ja tieteellinen tutkimus