perjantai 22. heinäkuuta 2016

Norjalainen dopingohjelma

Suomi koki minun nuoruudessani kaksi merkittävää doping-skandaalia. Ensimmäinen oli jääkiekkomaalivahti Stig Wetzellin efedriinikäry, jonka seurauksena Suomelta jäi saamatta ensimmäinen jääkiekon MM-mitali. Toinen ja tätäkin merkittävämpi oli Martti Vainion vuoden 1984 kärähdys anabolisista steroideista. Näistä kahdesta Vainio on myöntänyt dopingin, tosin eri aineella, mutta Wetzell ei.

Erityisesti Vainion käryllä on yhtymäkohtia norjalaisen Martin Sundbyn dopingkäryyn. Takana oli suomalaisen kestävyysjuoksun loistava 1970-luku eli aika, jolloin Suomi hallitsi kestävyysjuoksua etenkin olympiakisoissa vähintään yhtä suvereenisti kuin Norja on hallinnut viime vuodet maastohiihtoa.

Vainion käry asetti kyseenalaiseksi kaikkien suomalaisten urheilusaavutukset samaan tapaan kuin Martin Sundbyn käry. Tässä on syytä todeta, etteivät muut suurjuoksijamme ole jääneet kiinni dopingista, mutta Kaarlo Maaninka on tunnustanut verenvaihdon jo vuonna 1981. Se ei kuitenkaan ollut siihen aikaan kiellettyä.

Norjalaisten reaktio maastohiihtokärystään on ollut suorastaan käsittämätön: maan hiihtoliitto, kansalaiset ja jopa kanssakilpailijat ovat asettuneet Sundbyn tueksi. Samalla he ovat hyökänneet käryn tuominneita suomalaisia ja ruotsalaisia vastaan.

Reaktiota on mahdoton ymmärtää tuntematta sitä asemaa, joka maastohiihdolla on Norjassa. Se on vähintään samassa asemassa kuin kestävyysjuoksu oli aiemmin Suomessa. Samalla norjalaiset on pidetty pimennossa maansa hiihtäjiin kohdistuneista doping-epäilyistä ja erityisesti siihen viittaavista todisteista.

Oli oireellista, että lähinnä hiihtäjien veriarvojen nousuun 1990-luvulla huomionsa kiinnittäneen suomalaisdokumentin julkaiseminen herätti Norjassa raivoisan vastalausemyrskyn. Luultavasti juuri siksi, että ohjelmassa esitelty todistusaineisto vahvisti myös norjalaisten hiihtäjien käyttäneen samoja menetelmiä kuin Lahdessa 2001 kärynneet suomalaiset.

Nyt sama ilmiö toistuu Sundbyn tapauksessa, jossa astmalääkkeen sääntöjen vastaisesta käytöstä ei ole epäilystä. Syyn kärystä on ottanut niskoilleen maan hiihtoliitto vähän samaan tapaan kuin Kari-Pekka Kyrö aikanaan Suomessa. Avoimuuden puutteesta kertoo sekin, ettei tapausta uutisoitu edes anonyyminä ennen kuin CAS teki päätöksensä.

Tämä asettaa kyseenalaiseen valoon myös norjalaisten vahvassa otteessa toimivan kansainvälisen hiihtoliiton eli FIS:in. Olisiko siis syytä tarkastella myös FIS:in toimintatapoja ja norjalaisten asemaa sen taustalla?

Kaiken kaikkiaan megamenestyksen peruminen kahdelta kaudelta plus kahden kuukauden kesäkilpailukielto lienevät riittävä rangaistus Sundbylle itselleen. Sen sijaan kaipaisin lisäselvityksiä norjalaisten dopingin käytöstä: onko Sundbyn tapaus vain yksittäistapaus vai sittenkin valtavan jäävuoren huippu.

Jälkimmäiseen viittaa edelle kirjoitetun dopingiin suhtautumisen lisäksi se, että kilpailijamaiden puhdistettua hiihtonsa dopingista, on Norja hallinnut latuja suvereenilla tavalla. Onko kyseessä ylivoimainen valmennusjärjestelmä, hiihdon suvereeni asema norjalaisessa urheilujärjestelmässä vai geneettiset erityisominaisuudet? Vai sittenkin maan hiihtoliiton johtama järjestäytynyt dopingjärjestelmä - siis jokin sellainen, joka johti venäläisten yleisurheilijoiden sulkemiseen olympialaisista.

* * *

Yleisemmällä tasolla tarkasteltuna Sundbyn tapaus näyttäisi viittaavan siihen, että dopingia esiintyy siellä, missä näkyy musertavaa ylivoimaa. Siksi järjestäytynyttä huijaamista kannattaa etsiskellä myös esimerkiksi jamaikalaisesta pikajuoksusta sekä kenialaisesta ja etiopialaisesta kestävyysjuoksusta.

Näistä etenkin ensimmäinen on lähes varma tapaus, sillä on käytännössä täysin mahdotonta, että alle kolmen miljoonan ihmisen saarivaltio voisi hallita viime vuosina nähtyyn tapaan maailman kovatasoisinta urheilulajia eli 100 metrin pikajuoksua. Valitettavasti Balco-skandaali osoitti, ettei ole teknisiä esteitä kehittää pikajuoksuun sopivia design-aineita. Siis sellaisia joita ei pitäisi edes olla olemassa, ja joita ei siksi edes osata etsiä.

Ehkäpä sellainen on käytössä myös Jamaikalla. Toivottavasti Norjassa ei kuitenkaan ole öljyrahojen turvin kehitetty maastohiihtoon sopivia design-aineita.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Venäläinen valtiodoping
Sundby vaatii väliaikalähtöä arvokisojen kuninkuusmatkalle
Nyt käryää...


6 kommenttia:

  1. Tilastoista löytyy vieläkin rikkomattomia ennätyksiä 80-luvulta. Ei liene yllätys, että niiden tekijät ovat itäblokin maista, etunenässä DDR, Tsekki, Bulgaria. Taisi olla lääkitys ns "kohdallaan".
    Jos mihin tahansa kisaan liitetään palkinnoksi kultaharkko, tuhti rahasumma ja mittava urheiluvälinetehtaan sponsorisopimus, kisa ei kauaa voi säilyä puhtaana. Ahneus voittaa ja puhtaus viskataan vasemman olan yli hyväntahtoisille hölmöille amatööreille.
    -Beowolf-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, mutta vain siinä tapauksessa ettei kiinnijäämisen uhka ole riittävän suuri. Tällä hetkellä se ei ole sitä missään tapauksessa.

      Poista
  2. Nyt on paljastunut uusia doping-tapauksia Pekingin ja Lontoon olympialaisista, kun menetelmät ovat kehittyneet. Jospa tästä alkaisi puhtaamman urheilun aika?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se alkaa, mikäli riski kiinnijäämisestä ja pelko häpeästä ovat riittävän suuria.

      Poista
  3. Historian valossa "anti-doping" on ongelma (ja kallis sellainen) ei doping.

    Jos dopingista halutaan luopua, niin pitäisi muuttaa koko kilpailun logiikka, joka lienee aika mahdotonta.

    Jos on eliittitason kilpaurheilija, niin on häpeällistä olla käyttämättä kaikkia käytettävissä olevia keinoja voittonsa eteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vapaa doing aiheuttaisi monenlaisia muutoksia kilpaurheiluun. Ne ulottuisivat kuolemantapauksista aina nuorison liikunnan vähentymiseen.

      Poista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!