Ai, ai, Arto

Olympiapronssia aikanaan tuoneen ennätyksensä äskettäin menettänyt entinen huippu-urheilija ja poliitikko Arto Bryggare (sd) kommentoi Iltalehdessä junioreiden maailmanennätyksen nuoruudessaan tehneen Wilma Murron uutta tulosta tavalla, josta ei taida seurata mitään hyvää. Tai ei ainakaan seuraisi, ellei sen sanoja olisi poliittista vasemmistoa.

Bryggare tuli nimittäin todenneeksi, että Murron uusi ulkoratojen ennätys, 462, ei ole tälle "mikään tulos". Kommentoijan mukaan "Wilman pitäisi pystyä hyppäämään 470, jos hän haluaa mennä olympiafinaaliin. Hänellä on potentiaalia aivan valtavasti."

Bryggare on tässä tietenkin oikeassa. Sen sijaan joku saattaa pillastua hänen analyysistään, jonka mukaan "pitää miettiä, mitkä ovat huippu-urheilun vaatimukset, ja onko hän niissä kaikissa siinä suunnassa, jossa pitääkin. Suhteellisen voiman osuuden pitää olla mahdollisimman korkea, eli voimantuottosuhde massaan."

Nykyisen kehopositiivisuuden ja feminismin aikakaudella vanhan mestarin lausahdus on riskipeliä. Sehän saatetaan helposti tulkita arvosteluksi Murron kehon koostumusta ja painoa kohtaan. Eikä sellaisen sanominen kuulu nykyaikana Bryggaren kaltaisten vanhempien setämiesten oikeuksiin. 

Näinhän ei kuitenkaan - tietenkään - ole, vaan Bryggare tahtoi vain opastaa nuorta naista sillä tosiasialla, että saavuttaakseen urheilullisen potentiaalinsa maksimin, tulisi seiväshyppymme johtotähden huolehtia mainitun suhteen optimoinnista nykyistä paremmin.

Tässä tilanteessa olisi toivottavaa, että jokainen Bryggaren lausunnon kuullut tajuaa, ettei kehopositiivisuudella tai feministisellä loukkaantumisella saavuteta ensimmäistäkään arvokisamitalia. Ja että Wilma Murto ja hänen taustajoukkonsa ymmärtävät, ettei sellaista voiteta myöskään pelkillä laihdutuskuureilla, vaan rehellisellä tosiasioiden analysoinnilla, tunnistamisella ja tunnustamisella. 

Nykypäivän huippu-urheilussahan arvokisamitalit ovat kiven alla, ja niitä voi sieltä kaivaa ainoastaan optimoimalla kaikki urheilijan suoritukseen vaikuttavat tekijät, mukaan lukien painon hallinta siten, että - Bryggaren sanoin - voimantuoton suhde massaan on mahdollisimman suuri. Tai tarkemmin sanottuna, että urheilijalla on poikkeuksellista lahjakkuutta, lajin kannalta fyysinen suorituskyky on tapissaan, tekniikka on täydellinen, henkinen kantti pitää ja vielä kunnon ajoittaminenkin on hallussa.  

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Naistenpäivä, markkinavoimat ja urheiluhijab
Wilma Murto hyppäsi nuorten maailmanennätyksen, jolla olisi otettu aikuisten olympiamitali!
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista

Wilma Murto hyppäsi nuorten maailmanennätyksen, jolla olisi otettu aikuisten olympiamitali!

17-vuotias Wilma Murto otti ja teki sitten maailmanennätyksen 19-vuotiaiden seiväshypyssä. Vaikka tulos 471 ei olekaan maailmanennätys aikuisten sarjassa on se kuitenkin aikamoinen loikka. Ja suomalaisittain siksi harvinainen saavutus, että se on syytä huomioida myös tässä blogissa.

Nuoren neidon maailmanennätyksen tasoa voi tarkastella esimerkiksi siinä valossa, että viime olympiakisoissa Lontoossa 2012 voiton otti Jennifer Sur tuloksella 475. Hopealle pääsi samalla tuloksella Yarisley Silva ja pronssi meni yhden sentin Wilman hyppyä heikommalla tuloksella Jelena Isinbaevalle. Wilman tämän päivän tuloksella oltaisiin siis oltu edellisissä aikuisten olympialaisissa pronssilla!

On meillä suomalaisilla siis aikamoinen tyttö. Niinpä on hyvä toistaa seitsemän päivän takaisesta kirjoituksestani, että "toivotaan siis myös Wilma Murrolle kaikkea parasta. Ja muistetaan, että seiväshypyssäkin meillä on loistavat perinteet minun nuoruuteni ajalta ja sitä ennen."

Ja todeta, että nyt totta tosiaan näyttää edessämme olevan myös loistava tulevaisuus. Sen saavuttamiseksi on nuoren naisen ja hänen lähipiirinsä syytä pitää päänsä kylmänä ja tehdä nöyrästi töitä ja oikeita asioita tulevan menestyksen eteen. Vain siten voi tuo luvassa oleva menestys aikuisten sarjassa puhjeta täyteen kukkaansa!

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Nuoria lahjakkuuksia
Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja
Hiihtäjän harjoittelu on veitsenterällä taiteilemista

Nuoria lahjakkuuksia

Korkeushyppy on pitkään ollut suomalaisille käytännössä merkityksetön laji. Viimeinen menestyskilpailu oli Ateenassa vuonna 1969 jolloin Reijo Vähälä sai tuliaisikseen pronssisen EM-mitalin. Muistan itsekin tuon kilpailun tuoman jännityksen - ja ehkäpä urheilusta innostuneelle lapselle tyypillisen epärealistisen pettymyksen kun kultamitali jäi saavuttamatta. 

Tätä taustaa vastaan oli mielenkiintoista huomata, että meillä on 14-vuotias nuori mies - Arttu Mattila, joka hyppäsi eilen maailman tasolla ikäluokkansa huipputuloksen 204. Siitä on vielä melkein 40 cm aikuisten maailman huipulle, joten tulevaisuudessa menestyksen ehtona on oikeiden ratkaisujen tekeminen harjoittelussa, terveenä pysyminen sekä oma motivaatio ja tahto. 

Toivotaan siis parasta nuorelle miehenalulle ja hänen taustajoukoilleen. Ruotsalaisten takavuosien menestys kun osoittaa, että pohjoisella geeniperimällä voi menestyä myös nykyaikana.

* * *

Arttu Mattilaa selvästi lähempänä menestystä aikuisten sarjoissa on muutaman vuoden vanhempi seiväshyppääjä Wilma Murto. Hän on talven aikana ottanut lajin suomalaisen ykkösnaisen paikan hyppäämällä kärkitulokseksi 455 ja kukistamalla yhden viime vuosien kirkkaimmista yleisurheilutähdistämme eli Minna Nikkasen, joka on hypännyt kymmenen joukkoon sekä EM- että MM-tasolla ja on edelleen huippukunnossa. 

Wilma Murrolla on senttimetreissä suunnilleen samanlainen matka maailman kärkeen kuin Arttu Mattilalla, mutta koska seipään avulla hypättävä korkeus on yli kaksinkertainen verrattuna pelkästään ponnistamalla ylitettävään, ei sen saavuttamiseksi tarvita samanlaista kehitysloikkaa. 

Lisäksi Wilma Murrolla on ainakin jonkin aikaa sama etu kuin norjalaisilla hiihtäjillä - myös kotimaassa on hyödynnettävissä kovatasoiselta kilpailijalta saatava sparrausetu. Tätä tukee sekin, että sekä Murto että Nikkanen ovat saman miehen valmennettavia. 

Toivotaan siis myös Wilma Murrolle kaikkea parasta. Ja muistetaan, että seiväshypyssäkin meillä on loistavat perinteet minun nuoruuteni ajalta ja sitä ennen. Esimerkiksi myöhempi poliitikko Antti Kalliomäki oli seipään olympia- ja EM-kakkonen 1970-luvun loppupuolella. 

* * *

Kolmas nuori yleisurheilulahjakkuus on Alisa Vainio, joka 17-vuotiaana nousi suomalaisen maratonjuoksun kärkinaiseksi alittaessaan olympiarajan. Tuloksen kovuudesta kertoo se, että Vainio olisi ollut ajallaan 2.33,25 Suomen miesten viime vuoden tilastoissa sijalla 19. 

Tästä huolimatta myös Alisa Vainiolla on vielä matkaa maailman huipulle, joka taivaltaa saman matkan yli 10 minuuttia nopeammin. Niillä ajoilla oltaisiin maamme miesten tilaston kärjessä. Näin siis myös Alisa Vainion edessä on valtava määrä työtä, jonka tueksi tarvitaan ennen kaikkea terveyttä ja motivaatiota. Sekä valmennuksellisesti oikeita ratkaisuja. 

Hyvä puoli Vainionkin tapauksessa on se, että Suomella on pitkät ja kunniakkaat perinteet kestävyysjuoksussa, mikä osoittaa pohjoisten geeniemme tarjoavan hyvät lähtökohdat lajissa menestymiselle. Lisäksi lajin viime vuosien huippumaan Kenian keinot menestykseen ovat paljastuneet epärehellisiksi, joten afrikkalaisten huijaamisen puistuessa myös puhtaan urheilijan mahdollisuudet menestyä ovat viime vuosia paremmat. 

Toivotaan siis Vainiolle menestystä hänen valitsemallaan tiellä, jonka kruununa siintää mahdollinen menestys arvokisoissa - mutta lajin vaatiman valtavan työmäärän takia todennäköisimmin vasta joskus yli kymmenen vuoden kuluttua.

* * * 

Siirtyäkseni yleisurheilusta muuhun urheiluun nostan esille 15-vuotiaan ralliautoilijan Kalle Rovanperän. Nuori mies on saanut opastusta maailman huipulla ajaneelta isältään ja on jo nyt osoittanut mestarin elkeitä. 

Suomessa lienee maailman paras osaaminen ralliautoilun valmennuksessa. Samoin meillä on puolustettavanamme valtavat perinteet lajissa, jossa nimitys "lentävä suomalainen" tuli käyttöön jo 1960-luvulla Timo Mäkisen osoitettua ylivertaisia ajajan kykyjä. 

Tie menestykseen ei tule olemaan helppo nuorelle Rovanperällekään. Kilpailu rallimaailman huipulla vaatii osaamista ja työtä. Yksi asia kuitenkin puhuu Rovanperän puolesta - rallin kaltaisessa autourheilussa tueksi tarvitaan kunkin aikakauden paras auto. 

Ja se on tarjolla Rovanperälle helpommin kuin hänen kilpakumppaneilleen muissa maissa. Suomalaisiin kuskeihin luotetaan kautta maailman ja isällä lienee mahdollisuuksia puhua poikansa puolesta ainakin joihinkin talleihin. 

Samasta syystä urheilullisilla kyvyillä ja osaamisella käytävä kilpailu huipulle pääsemiseksi lienee rallissa hiukkasen kevyempää kuin sellaisissa lajeissa, joissa menestymisen mahdollisuudet ovat kaikilla alan harrastajilla. Kun kullakin kaudella potentiaalisia menestyjiä on vain kaksi tai joinakin vuosina neljä - kärkiporukkaan pääsemiseksi vaaditaan "vain" menestystalleihin pääsemistä.

Sitä varten on kuitenkin menestyttävä alemmissa luokissa, joissa autolla ei ole niin suurta merkitystä. Ja siellä myös muiden maiden ajajilla on hyvin samanlaiset mahdollisuudet menestykseen kuin Rovanperällä. 

Siten myös hänen menestyksensä edellyttää oikeiden asioiden tekemistä, terveyttä ja suurta motivaatiota harjoitella. Toivottakoon parasta siis myös Rovanperälle - hänen kohdallaan ainakin kaikki itsestä riippumattomat seikat ovat onneksi tukemassa huipulle pääsemistä!

* * *

Viides tässä yhteydessä esille nostettava nuori urheilija on 16-vuotias pikajuoksija Lauri Tuomilehto. Hänen aikansa tammikuisella 60 metrin pyrähdyksellä oli ikäluokassaan maailmantilaston toiseksi nopein.

Toisin kuin muiden edellä käsiteltyjen urheilijoiden tapauksissa mikään ei viittaa siihen, että suomalaiset geenit olisivat kilpailukykyisiä Tuomilehdon valitsemassa lajissa. Sen lisäksi on todennäköistä, että ainakin jamaikalaisilla on käytössään jokin erityinen keino, jolla 2,7 miljoonan asukkaan saarivaltio on saattanut hallita viime vuosina todennäköisesti maailman tiukimmin kilpailtua ja siten myös kovatasoisinta urheilulajia. 

Edes dopingilla terästetyt 300 miljoonasta amerikkalaisesta valikoituneet kilpakumppanit eivät ole pystyneet horjuttamaan pikkuvaltion ylivoimaa. Eivät edes siksi, että USA hallitsi maailman pikajuoksua lähes suvereenisti jamaikalaisten nousua edeltäneet sata vuotta.

Valitettavasti on siis todettava, että Tuomilehdolla on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Hän voi joko pyrkiä pikamatkoilla "vain" Euroopan huipulle, jonne voisi ehkä olla nykymaailmassa jonkinlaiset mahdollisuudet. Tai vaihtoehtoisesti katsoa itselleen ja suomalaisille geeneille sopivampi laji menestyäkseen koko maailman tasolla. 

Jälkimmäisessä vaihtoehdossa on edelleen kaksi lähestymistapaa. Tuomilehto vai joko ryhtyä kehittämään itselleen aitajuoksuun tarvittavaa tekniikkaa, jolloin hän voisi saavuttaa menestystä Arto Bryggaren 1980-luvun alussa viitoittamalla menestystiellä tai lisätä harjoitteluunsa haponsietokykyyn tähtäävää harjoittelua menestyäkseen aikanaan varttimaililla tai jopa vielä pidemmillä matkoilla. 

Näistä vaihtoehdoista kumpikaan ei ole mikään varma tae menestyksestä. Aitajuoksun tekniikka ei ole triviaalia vaan edellyttää samanlaista lahjakkuutta kuin mikä tahansa muu tekninen urheilulaji. Eikä maitohapon sietokykykään välttämättä kehity maailman huipputasolle pelkästään harjoittelemalla. Myös siihen tarvitaan synnynnäistä lahjakkuutta ja oikeanlaista fysiologiaa. 

Tuomilehto tietenkin tekee itse taustajoukkojensa kanssa päätöksen tulevaisuudestaan. Oli se mikä tahansa, toivon valitulle tielle menestystä. Ja jos valinta osoittautuu puhtaille pikamatkoille sekä johtaa todelliseen menestykseen, olen ensimmäisenä iloitsemassa siitä, että olen tässä kirjoituksessani väärässä.

* * *

Edelle kirjoitetun perusteella näyttäisi siis siltä, että suomalaisella urheilujärjestelmällä on kasvatettavanaan joukko aivan poikkeuksellisen lahjakkaita urheilijoita. Totuus kuitenkin on, ettei kaikista nuorista huipuista tule aikuisten menestyjiä - eivätkä kaikki aikuisten menestyjät ole olleet nuorina huipulla. 

Joka tapauksessa urheilun kannalta lahjakkuuksien olemassaolo on parempi kuin niiden puute. Ja tulevat vuodet näyttävät mihin edelle kootut nuoret lahjakkuudet yltävät. Tuleeko heistä jonain päivänä maailman parhaita, vai jäävätkö haaveet vain haaveiksi.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Suomalainen urheilukansa janoaa menestystä kuin järkensä menettänyt apinalauma. Joka ei sitä usko, seuratkoon vaikkapa sitä loanheittoa, joka seuraa urheilijoidemme epäonnistumisia erilaisilla keskustelupastoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Eikä pelkästään epäonnistumisia vaan jopa ihan kelpo suorituksia ellei sellaisella kuitenkaan saavuteta voittoa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:

Kohti Lahtea norjalaisten viedessä ja suomalaisten vikistessä

Mestaruustien kynnyksellä

Antti Ruuskaselle kultaa ja minulle vanhoja muistoja