tiistai 18. tammikuuta 2011

Urapolkujärjestelmään!

Yliopistouudistus on saavuttamassa uuden vaiheen Ainakin Aalto-yliopisto, Helsingin yliopisto ja Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ovat luopumassa vanhasta suomalaisesta virkajärjestelmästä kohti anglosaksisten maiden "tenure track" systeemiä.

"Tenure track" voidaan suomentaa vaikka urapolkujärjestelmäksi. Siinä nuori tutkija saa pienipalkkaisen määräaikaisen toimen, jonka loppuessa hänen suoriutumisensa tutkimus-, opetus- ja hallinnollisista tehtävistä arvioidaan. Mikäli nuori tutkija saavuttaa asetetut tavoitteet, siirtyy hän urallaan seuraavaan vaiheeseen ja parhaassa tapauksessa lopulta saa professorin aseman. Käytännössä tutkijoiden urapolku siis muistuttaa armeijan hierarkiaa - paitsi että epäonnistumisesta seuraa työsuhteen purkaminen.

Mitä tämä uudistus merkitsee käytännössä?

Ensimmäinen ja varmaankin tässä uudistuksessa liikkeellepaneva vaikutus on yliopiston rahansäästö. Oulun yliopistolta kuullun ilmaisun mukaisesti yhdeksän professorin palkalla voi työllistää 15 alemman asteen opettajaa. Toisin sanoen näin voidaan viedä läpi merkittävä yliopiston tutkijaopettajien palkanalennus.

Tämä palkanalennus koskee siis yliopiston henkilökuntaa. Käytännössä nuoret tutkijat kuitenkin tekevät jo nykyisin töitä vaihtelevissa työsuhteissa ja apurahoilla, jolloin heidän näkökulmastaan katsottuna urapolkujärjestelmä saattaa tarjota jopa palkankorotuksen.

Toinen vaikutus on nuorille akateemisille osoitettujen kunnollisten työpaikkojen määrän kasvu. Näin ainakin lyhyellä aikavälillä. Pidemmällä aikavälillä vaikutus saattaa kuitenkin olla päinvastainen, sillä nuorena urapolkujärjestelmään päässeet henkilöt saattavat pysyä järjestelmässä jopa 40 vuotta sulkien samalla ovet seuraavien sukupolvien lahjakkuuksilta.

Tässä  oleellista on se, miten hyvin määräaikaiset urapolkuvirat pysyvät aidosti määräaikaisina, eivätkä muutu käytännössä vakinaisiksi. Tämä vaatii yliopiston hallinnolta selkeitä kriteereitä (ja niissä pitäytymistä) urapolulla etenemisestä. Tarkasteluvaiheeseen tulevien viranhaltijoiden liian positiivinen kohtelu saattaa rämettää koko järjestelmän muuttaen urapolkujärjestelmän suojatyöjärjestelmäksi. Tämä ei missään tapauksessa olisi veronmaksajan etu.

Kolmas vaikutus on opettajakunnan nuorentuminen järjestelmään siirryttäessä. Jos professuureista luovutaan urapolkuvirkojen hyväksi, joutuvat nämä nuoremmat tutkijat vastaamaan opetuksesta. Tämän seurauksena saataneen nykyistä innokkaampia opettajia, joiden kokonaisnäkemys tieteenalastaan kuitenkin on todennäköisesti heikompi kuin nykyisen opettajakunnan. Lopputulos voi olla yhtä hyvin positiivinen kuin negatiivinen.

Tässä on huomattava sekin, että pitkällä tähtäimellä huonosti toteutuvan urapolkujärjestelmän vaikutus voi olla jopa opettajakunnan vanheneminen. Näin käy vääjäämättä, jos ketään ei urapolun eri tarkasteluvaiheissa pudoteta pois järjestelmästä ja  kaikki nyt järjestelmään siirtyvät hoitavat opetusta eläkeikään asti. Tämä korostaa jo edellä mainitsemaani tarvetta määritellä erityisen tarkasti urapolkujärjestelmän eri vaiheiden kriteerit, sekä niistä kiinni pitämisen inhimillisen raskauden voittamista.

Neljäs seuraus on tutkijanuran ratkaisevien vaiheiden siirtyminen yhä nuoremmalle iälle. Nykyisessä järjestelmässä professuuriiin voivat hakea kaikki halukkaat, heidät arvioidaan yleensä kansainvälisen raadin toimesta ja mittavimman uran tehnyt nimitetään virkaan. Näin vaikkapa yksityisten yritysten tuotekehitysyksiköissä uran tehnyt henkilö saattaa siirtyä akateemisen maailman huipulle. Toki tätäkin järjestelmää on sotkettu kutsujärjestelyin, joiden tarkoituksena alkujaan lienee ollut turhien viranhakuprosessien välttäminen sillin kun yksi potentiaalisista hakijoista oli tunnetusti täysin ylivoimainen, mutta joita nykyisin käytetään muihin tarkoituksiin.

Tutkijanuran suurten ratkaisujen siirtyminen nuorelle iälle johtanee sellaiseen akateemisen uran jäykistymiseen, että nuorena muualla työelämässä toimivien on entistä vaikeampaa siirtyä akateemiseen maailmaan. Tätä ei voida pitää positiivisena asiana muutenkin norsunluutornissa istumisesta syytetylle yliopistolaitokselle. Yliopistojen olisikin hyvä etsiä keinot tämän riskin välttämiseksi.

USA:ssa ja Kanadassa urapolku-järjestelmää on käytetty pitkään, ja on selvää että se tarjoaa aivan käyttökelpoisen mallin akateemiselle tutkimukselle ja opetukselle. Alkujaan sen tarkoituksena oli vapauttaa tutkijat sidosryhmien paineesta tekemään parhaaksi näkemäänsä tutkimusta - toisin sanoen takaamaan heille akateemisen vapauden. Tämä tavoite lienee onnistunut parhaimmillaankin vaihtelevasti, ja käytännössä urapolkujärjestelmän on väitetty johtavan lähinnä tutkijoiden stressaantumiseen. Toisaalta on vaikea kuvitella, että suomalaisessa järjestelmässä apurahalla toimiva nuori tutkija olisi sen vähempää stressaantunut. Pikemminkin päin vastoin.

Urapolkujärjestelmä on siis saapunut Suomeen. Kuten edeltä ilmenee, on itselläni sitä kohtaan sekä positiivisia odotuksia että negatiivisia pelkoja. Sekään ei ole mahdotonta, ettei todellisuudessa juuri mikään muuttuisi vaan asiat ikään kuin vain nimettään uudelleen. On siis mielenkiintoista nähdä mitä järjestelmästä lopulta seuraa. Toivottavasti kaikki epäilykseni osoittautuvat vääriksi ja odotukseni oikeaan osuneiksi. Näin suomalainen tutkimus ja korkein opetus tehostuisivat tuottaen jatkossa entistä enemmän hyvinvointia maallemme.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Toimiiko alueellistaminen hyvinvoinnin lähteenä?
VTT:n johtajat tietovarkaissa
Yliopiston valintakriteereistä

1 kommentti:

  1. Tuttu professori valitti viimeiset kymmenen vuotta ennen eläkeikäänsä, että jos hänellä olisi tarpeeksi rahaa, hän ostaisi itsensä vapaaksi ja lopettaisi työnteon. Vaikka hän varmasti tunsi suvereenisti tieteenalansa, nuorempi ja innokkaampi olisi voinut saada enemmän aikaan. Luulen, ettei tämänkaltaisessa tilanteessa urapolkujärjestelmästäkään sen autuaammaksi tee...

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!