Uskoisin, että suurimmalla osalla suomalaisista on jonkinlainen käsitys Antiikin Egyptistä, Rooman keisarikunnasta, Arabien valtakunnasta, Iso-Britannian imperiumista tai Venäjästä/Neuvostoliitosta sekä niiden vaikutuksesta historian kulkuun. Mutta epäilen, ettei kovinkaan moni ole erityisen perehtynyt keskiaikaiseen Frankkien keisarikuntaan – saati sen merkitykseen tämän päivän Euroopalle.
Tämän valtakunnan tarina alkaa varsinaisesti 700-luvun alussa, jolloin frankkien valtakuntaa hallinneet merovingikuninkaat menettivät valtaansa paikallisille johtajille. Yksi sellainen oli Kaarle Martel, jolta hänen poikansa Pipin Pieni peri asemansa.
* * *
Pipin ei tyytynyt vain tosiasialliseen valtaan vaan halusi asemalleen myös muodollisen tunnustuksen eli kuninkaan kruunun. Ovelana miehenä hän kääntyi paavin puoleen kysyen "kumpi on oikea kuningas – se jolla on titteli vai se jolla on valta?" Paavi vastasi, että se, jolla on todellinen valta, on oikea kuningas.
Tämän jälken Pipin syrjäytti viimeisen merovingikuninkaan – joka lähetettiin luostariin – ja kruunautti itsensä frankkien kuninkaaksi vuonna 751. Uusi paavi Stefanus II kruunasi hänet uudelleen vuonna 754, jolloin Pipin sai myös pyhän voitelun, mikä teki hänen vallastaan uskonnollisesti oikeutetun. Samalla alkoi kehittyä ajatus, jonka mukaan kuninkaan valta tulee Jumalalta.
* * *
Kruunaus vahvisti Paavin ja Pipinin liittolaisuutta, joka realisoitui sen jälkeen, kun Italian langobardit uhkasivat kirkon keskusta, Roomaa. Paavilla ei ollut omaa armeijaa, joten hän teki sopimuksen Pipinin kanssa, jotta tämä suojelisi paavia sotilaallisesti.
Vastineeksi Rooman Pyhä istuin sitoutui tukemaan tämän kuninkuutta. Niinpä Pipin hyökkäsi ja löi langobardit sekä lahjoitti heiltä valtaamiaan alueita paaville: näin syntyi Italian niemimaan keskelle Paavin johtama kirkkovaltio.
Pipin teki muutenkin tiivistä yhteistyötä kirkon kanssa tukemalla luostareita, vahvistamalla sen asemaa sekä uudistamalla uskonnollista hallintoa. Lisäksi hän kävi sotia Akvitaniassa (nykyisessä Lounais-Ranskassa) kapinallisia herttuoita vastaan sekä muslimeja vastaan Umayyadien hallussa olleilla alueilla valloittaen muun muassa Narbonnen vuonna 759.
* * *
Tämä kaikki loi pohjaa tulevalle Karolingien suurvallalle, vaikka Pipin jakoikin valtakuntansa poikiensa Kaarlen ja Carlomanin kesken. Jälkimmäisen kuoltua vuonna 771 Kaarlesta tuli yksin Frankkien kuningas, ja valloitussodat alkoivat.
Ensimmäiseksi Kaarle – joka tunnetaan nykyään yleisesti lisänimellä "Suuri" – käynnisti sodan saksilaisia vastaan vuonna 772. Kyseessä oli pitkä ja brutaali kamppailu nykyisen Saksan alueella, jonka motiiveina olivat sekä Kaarlen pyrkimys alistaa saksit että levittää kristinuskoa. Siihen liittyi myös kuuluisa Verdenin verilöyly (782), jossa teloitettiin tuhansia saksilaisia.
Langobardien valtakunta kukistui vuonna 774 Kaarlen hyökättyä Italiaan. Hän valloitti pääkaupunki Pavian ja otti itselleen langobardien kuninkaan arvon. Näin valtakunta ulottui etelässä lähelle Roomaa.
* * *
Kaarle soti myös muslimeja vastaan Iberian rajalla Espanjassa ja Pyreneillä, missä hän perusti puskurialueen islamin leviämistä vastaan. Tähän liittyy kuuluisa Roncevaux'n solan taistelu (778).
Se sai alkunsa, kun Espanjasta vetäytyvän Kaarlen armeijan jälkijoukko joutui väijytykseen Pyreneillä Roncevaux'n solassa. Paikalliset baskit hyökkäsivät ja tuhosivat sen lähes kokonaan. Taistelussa kaatui myös Kaarlen sotapäällikkö Roland. Tapahtuma ei ollut sotilaallisesti ratkaiseva, mutta siitä syntyi myöhemmin kuuluisa sankarieepos Rolandin laulu, jossa hyökkääjät on tosin muutettu muslimeiksi ja Rolandista tehty sankari.
* * *
Kaarle laajensi valtakuntaansa myös itään päin avaareja vastaan ja eteni Tonavalle asti nykyisen Unkarin alueelle. Näin hän sai haltuunsa runsaasti rikkauksia ja vahvisti asemaansa.
Lopputuloksena Kaarle Suuren valtakunta tai sen puoli-itsenäiset vasallivaltiot ulottuivat lounaasta Pyreneiden vuorilta koilliseen Tanskan rajoille ja Balkanin rajoilta Englannin kanaalille. Toisin sanoen Eurooppaan oli jälleen syntynyt jättimäinen keisarikunta.
* * *
Tämä kaikki oli mahdollista, koska Kaarle kävi jatkuvasti sotia eikä antanut vihollisille aikaa toipua. Sen taas mahdollisti hänen hyvin organisoitu armeijansa, joka perustui feodaaliseen järjestelmään: Kaarle määräsi, kuinka monta ja millaista sotilasta kukin alue toimitti. Varakkaimmat lähettivät useampia sotureita ja köyhimmät yhden.
Raskas ratsuväki oli armeijan tärkein voima. Siinä palvelivat aateliset tai varakkaat miehet, joiden varustukseen kuuluivat miekka, keihäs, kilpi ja usein rengashaarniska. Heidän sotapalvelusvelvollisuutensa perustui maanomistukseen.
Jalkaväki koostui tavallisista miehistä, joilla oli kevyempi varustus. He muodostivat enemmistön, mutta toimivat lähinnä ratsuväen tukena ja piirityksissä.
* * *
Kaarle kehitti myös taistelutaktiikkaa: sotaretket tehtiin yleensä kesäisin, ja armeija jaettiin usein useaan osaan, jotka hyökkäsivät eri suunnista. Tämä teki puolustautumisesta vaikeaa. Lopuksi Kaarle varmisti valloitukset rakentamalla linnoituksia ja huoltamalla armeijaa sekä varastoista että paikalliselta väestöltä hankitulla ravinnolla.
Sotilaita motivoi sekä se, että Kaarle johti usein itse sotaretkiä, että kristinuskon levittämisen ajatus. Hallinto järjestettiin jakamalla valtakunta kreivikuntiin, joiden uskollisuutta valvoivat kuninkaan lähettämät tarkastajat.
Kaikki edellä kuvattu johti – ja huipentui – siihen, että Paavi Leo III kruunasi hänet Roomassa keisariksi vuonna 800.
* * *
Kaarlesta on säilynyt kuvaus hänen hovimiehensä Einhardin kirjoittamana. Sen mukaan hän oli pitkä ja voimakasrakenteinen, noin 190 cm pitkä, vaaleatukkainen ja arvokas.
Kaarle söi kuvauksen mukaan kohtuullisesti, piti paistetusta lihasta ja vältti liiallista juomista. Hän arvosti sivistystä, yritti opetella kirjoittamaan ja puhui latinaa sekä ymmärsi kreikkaa. Hän kävi roomalaiseen tapaan kylvyissä ja kutsui usein ystäviään mukaan. Johtajana hän oli sekä uskonnollinen että käytännöllinen ja arvosti järjestystä ja kuria.
* * *
Kaarlen jälkeen valtakuntaa hallitsi hänen poikansa Ludvig Hurskas, joka korosti kristillistä moraalia, katumusta ja syntien sovittamista. Hän teki jopa julkisia katumusrituaaleja ja pyrki elämään muutenkin esimerkillisesti. Kirkkopolitiikassaan hän tuki luostareita ja kirkkoa sekä yhtenäisti kirkollista kuria ja luostarielämää tavoitteenaan kirkollisen elämän yhtenäistäminen.
Ludvig jatkoi hallinnollisesti isänsä jalanjäljissä, mutta oli tätä heikompi hallitsija. Hän ei myöskään tehnyt suuria valloituksia, vaikka puolusti valtakuntaansa kapinoita ja ulkoisia uhkia vastaan. Hän teki esimerkiksi viikinkipäällikkö Harald Klakin kanssa sopimuksen rannikkoseutujen turvaamiseksi.
* * *
Ludvik halusi jakaa valtakunnan neljälle pojalleen. Se ei kuitenkaan sopinut hänen vanhemmille lapsilleen Lotharille, Ludvig saksalaiselle ja Pipin Akvitanialaiselle, joilla oli eri äiti kuin Kaarle Kaljupäällä. Siten valtakunta ajautui pitkiin sisällissotiin, minkä seurauksena jopa Ludvig itse syrjäytettiin hetkeksi keisarin asemasta.
Tämän valtakamppailun ratkaiseva taistelu käytiin kuitenkin vasta Fontenoyssa vuonna 841. Siinä olivat vastakkain Lothar eli vanhin veli, joka vaati koko imperiumia itselleen, sekä Ludvig ja Kaarle Kaljupää, jotka yhdistivät voimansa myöhemmin Strasbourgin valoilla (842). Ne lausuttiin sekä romaanisella kansankielellä että vanhalla saksalla.
Molemmat armeijat koostuivat frankkilaisista ylimyksistä ja heidän joukoistaan, mutta kummallakaan osapuolella ei ollut selvää taktista ylivoimaa, joten voittaja ratkaistiin lähitaistelussa. Taistelusta tuli siten äärimmäisen verinen ja se vei hengen suurelta osalta frankkilaisesta aatelistosta niin, että sitä pidettiin jopa "kansakunnan tragediana".
Lopputuloksena oli Kaarlen ja Ludvigin voitto, mikä johti lopulta Verdunin sopimukseen, jossa valtakunta jaettiin kolmeen osaan, joista kahdesta muodostuivat aikojen kuluessa Ranska (Kaarlen osa) ja Saksa (Ludvigin osa). Lothar sai Italian sekä siitä Pohjanmerelle ulottuvan keskiosan ja jopa keisarin kruunun, mutta hänen valtakuntansa jäi aikojen kuluessa kahden muun jalkoihin, eikä sillä ole nykyisin selvää perillistä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Seuraako Putinin Venäjä 1900-luvun alun keisareiden ja keisarikuntien jalanjälkiä?
Ääri-ilmiöitä 1650-luvulta
Islam nousi sekasorrosta
Tekstit
Merovinkiaika kukoisti, ainakin muodollisesti myös Suomessa. Kalmistolöytöinä on löytynyt huomattavaa korustoa sekä aikakauteen kuulunutta aseistusta. Merovinkikeihäs tai miekka oli silloiselta teräslaadultaan melko notkeaa: niillä ei kannattanut sohia haarniskoitua miestä. Ei lyöntejä, vaan pistoja.
VastaaPoistaKorusto oli omaa luokkaansa.
Merovinkiaika päättyi viikinkiaikaan, joka oli pelkistetympi: niukasti koruja, vähän suojavarusteita, mutta jo parempi teräslaatu.
Vikingatiden oli puhtaasti skandinaavinen ilmiö: ryöstöretkiä, sotaa, siirtolaisuutta (ei tokikaan nykyisenkaltaista sossumamuilua) ja kaupankäyntiä.
Ankeita aikoja, jos ei nälkä tai tauti tappanut jokin sotajoukko eliminoi.
VastaaPoista"Kuninkaan valta tulee jumalalta" Osattiin sitä ennenkin 😇
VastaaPoista"Merovinkiaika" Suomessa on puhtaasti kronologinen käsite. Mitään todellisia yhteyksiä mihinkään tai kehenkään merovingiin ei juurikaan ole.
VastaaPoistaKaarle Suuren asema oli varsin verrattavissa myöhäisroomalaiseen magister milituum arvoon, ja monet kehityskulut näkyvätkin tänä aikana toistavan muutamaa sataa aikaisempaa vuotta yhä uudestaan ja uudestaan. Se oli juuri Kaarle Suuri, joka päätti myös, että virallinen kieli on kirkon käyttämä latina, joka antoi sitten paikallismurteiden kehittyä edelleen romaanisiksi kieliksi. Kyllä hän osasi kirjoittaa. Joittenkin kuvausten mukaan kömpelösti, mutta ei hän mikään kirjuri ollutkaan.
Muotisuuntaus, josta tavarat ja tyyli.
PoistaVähän niinkuin Levi's farkut Suomessa 70-luvulla.
Tapahtumahistoria on harhainen historian kirjoittamisen laji, ja ihmisyyttä koskevan ymmärryksen kannalta sen synnit ovat kirjaimellisesti veriruskeat. Surkeimpia on sotahistorioitsijat, joille näihin päiviin saakka on jäänyt täydellisesti ymärtämättä se että ihmisen aggressiot tuovat aina mukanaan myös regression, josta johtuen hamassa menneisyydessä tapahtuneita asioita ei koskaan pitäisi arvioida -- kuvata ja selittää -- ikään kuin ne olisivat tapahtuneet meille nykypäivässä mahdollisen yhteiskuntaelämän ehdoilla.
VastaaPoistaKaarle Suuri on hyvä esimerkki ainakin kolmesta tavasta ymmärtää historiaa perinpohjin väärin. Oikein Kaarlen ymmärsi Wittgenstein joka mainitsi, että tämän mittamiehen mukaan kunnon kristitty on sellainen joka pystyy yhdellä miekaniskulla halkaisemaan pakanan päälaelta haaroväliin. Mutta esimerkiksi se, että miesparka yritti vielä vanhoilla päivillään opetella lukemaan, selittyy oikeasti kolmella tavalla: kirjoitus- ja lukutaito ovat kognitiivisesti kytkettyjä ajantajun ja syvyysperspektiivin hahmottamiseen, joten ne voidaan omaksua vain kognitiivisen kehityksen ihan tietyssä vaiheessa. Historiassa ne olivat lajille mahdollinen emergenssi vasta vaeltelevien laumojen paikoilleen asettumisen jälkeen, eivätkä siitä syystä sotilaat myöhemmissäkään historian vaiheissa ole olleet kirjallisia neroja. Ja kolmanneksi: Keskiajalla koko Eurooppa eli minäpersoonan kadottaneessa depersonalisaation tajunnantilassa, jossa kirjoitustaito oli äärimäisen harvinaista -- vain hyvin suljettua ja rajoitettua elämää elävät munkit luostareissaan sen omaksuivat -- ja varsinaisen äännekirjoituksen edellyttämä kyky hidastaa ja hallita tajunnallista aikaa elpyi vasta renessanssissa.
Mutta tällaisia ajatushistorian tosiasioitahan meilleei kukaan yhdessäkään koulussa eikä edes akatemioissa opeta, vaan tiedot tällaisista on raavittava kokoon eurooppalaisen uuden ajan ihmistieteiden klassikoilta, jotka varmaan nykyistä monikulttuuriseen barbariaan taantuvaa elämänmenoamme katsellessaan kääntyilevät haudoissa aika tuskaisesti.
"miesparka yritti vielä vanhoilla päivillään opetella lukemaan"
PoistaOnhan meilläkin Trump, jolle isä osti yliopistotutkinnon. Ja, mies ei osaa edes prosenttilaskuja, derivaatoista ja integraaleista puhumattakaan.
Edes varhaiskeskiaika ei ollut mitään masentavaa, persoonatonta stagnaatiota. Rooman valtakunta oli jo kauan ollut jähmeä monoliitti, joka oli tehokkaasti estänyt kaiken innovatiivisuuden. "Pimeät vuodet" tuottivat maanviljelyn vallankumouksen. Kääntöaura, hevosen länget, tuuli- ja vesimyllyt. Kaupungistuminen pääsi uudestaan nousuun lisääntyneiden satojen myötä. Rakennustekniikka ja insinööritaidot kehittyivät nopeasti. Goottilaiset holvit, vastapainolaitteet, rautamasuunit, metallurgia jne jne. Ammattikunta- ja kiltalaitos vaeltavine kisälleineen olivat vielä dynaamisuutta suosivia, ja vasta uudella ajalla ne alkoivat betonoitua kehityksen jarruiksi. Ei kirjapainotaitoa olisi koskaan tarvinnut keksiä, ellei sille olisi ollut tilausta ja tarvetta. Minusta on melkoisen naivia ja vulgaaria pitää keskiaikaa jotenkin pysähtyneenä.
VastaaPoistaEurooppalaisessa ajattelussa siirtymä puhekielen retorisesta maailmasta visuaalisen mieltämisen ja projektiivisten mallien maailmaan tapahtui vasta keskiajan jälkeen. Jos keskiaikaa -- määriteltiinpä sitä isosti tai pienesti -- katsellaan nykyisten tajunnallis-tiedollisten silmälasien läpi, jää kokonaan noteeraamatta sen, että esimerkiksi dynaanisen liikkeen hahmottaminen oli kuuloaistin vallisemassa retorisessa maailmassa mahdortonta.
PoistaMutta tuonkaltainen vulgaaripositivismi elää hyvin ja on maailma sana ja totuus täbä päivänä. Ja raakuus siinä saadan sitten ihan kaupan päälle, hyvinkin juuri narsististen valtamaagikkojen kuten putinien ja trumppien kollegiaalisista vihkiympyröistä.
Joku on juuttunut kuvitelmaansa omasta erinomaisuudestaan. Hän on Stiiknafuulia, joka omakustanteisesti psykoanalysoi maailmaa ja sen aikakausia.
PoistaOlivatko Pipin Pieni ja Kaarle Suuri geneettisesti isä ja poika. (tyrsk.)
VastaaPoista