tiistai 18. elokuuta 2015

Lapsille voidaan tarjotaa vain kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai ei liikuntaa lainkaan

Suomessa on viime aikoina kovasti valitettu sitä, ettei nuorille järjestetä sellaisia liikuntaharrastuksia, joihin ei liittyisi lainkaan kilpaileminen. Näin teki esimerkiksi HS:n mielipidesivulla kasvatustieteen maisteri Elina Pulli.

Minäpä kerron itsekin lasteni pienenä ollessa nuorten liikuttamiseen osallistuneena: syy on siinä, kuinka nuorten vapaaehtoinen liikuntaharrastus on Suomessa organisoitu. Ja siinä kuinka tämä tosiasia määrää sen, miten koko nuorison liikuntaharrastukselle saadaan tekijöitä.

Siinä missä meillä on julkisrahoitteinen musiikkiopistojärjestelmä kuukausipalkkaa nauttivine opettajineen tai taidekouluja niinikään työstään kunnan maksamien korvauksen saavine ohjaajineen liikunta on jätetty vapaaehtoistyöntekijöitä käyttävieen urheiluseurojen harteille. Nekin saavat jonkin verran julista tukea, mutta käytännössä lasten ohjaamisesta vastaavat joidenkin lasten innokkaimmat vanhemmat, jotka uhraavat vapaa-aikansa yhteiseksi hyväksi ilman korvausta.

Siinä urheiluseurassa, jossa itse toimin otettiin pienimpien lasten ryhmissä linjaksi Nuori Suomi -hengen innoittamana aikanaan se, ettei kilpailemista sisällytetty urheilukoulun ohjelmaan lainkaan. Näin saatiin kyllä lapsia mukaan ryhmiin ihan kuin ennenkin, mutta heistä kukaan - siis ei yksikään - siirtynyt kilpaurheilun piiriin. Eikä heidän vanhempiaan tullut mukaan seuratyöhön.

Kun samalla vanhempia lapsia lopetteli omia kilpauriaan koulun tai muiden syiden takia, uhkasivat seurasta loppua lasten liikunnan vetäjät ja muut toimijat - eli kilpailevien lasten vanhemmat. Kun tästä kilpailuttomasta ja tasa-arvoisesta toimintatavasta luovuttiin ja kilpaileminen palautettiin urheilukoulun ohjelmaan, siirtyi sieltä kilpailutoimintaan mukaan myös uusia lapsia ja seura sai heidän äideistään ja isistään uusia tekijöitä. Kun monet heistä ryhtyivät vetämään lasten liikuntaryhmiä, pystyttiin urheilukoulua ja ylipäätään koko seuran toimintaa jatkamaan kilpailevien lasten vanhempien ansiosta.

Koska liikunnassa on siis kysymys aikuisten ilman korvausta tekemästä vapaaehtoisesta työstä, ei ketään voi pakottaa tekijäksi. Koska käytäntö on opettanut, että ainoa tapa motivoida ihmisiä urheiluseurojen aktiivijäseniksi näyttää olevan lasten kilpaharrastus, on selvää, ettei kilpailusta voi luopua lasten liikuntaharrastuksissa.

Ei ainakaan niin kauaa, kun kilpailemiseen negatiivisesti suhtautuvat vanhemmat eivät itse vaivaudu mukaan seuratoimintaan eikä julkista kukkaroa avata maksamaan lasten liikuntaa vetäville ammattiohjaajille. Näistä kumpikaan ei vaikuta tällä hetkellä realistiselta vaihtoehdolta, joten käytännössä meille jää vain kaksi mahdollisuutta: joko lapsille tarjotaa kilpailemisen sisältävää liikuntaa tai heille ei tarjota liikuntaa lainkaan. Minusta ensimmäinen vaihtoehto on äärettömän paljon parempi kuin jälkimmäinen.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Väkivaltakasvatusta nuorille
Hiihtäminen on parasta liikuntaa
Juha Lallukka: positiivinen dopingin antisankari

2 kommenttia:

  1. Minusta kysymys pitäisi muotoilla niin päin, miten joku voi olla niin julma, että kieltää lapsilta rehtiin kilpailuun kuuluvan mittelön, jännityksen, sekä onnistumisen tai epäonnistumisen tunneskaalan?

    VastaaPoista

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!