perjantai 12. huhtikuuta 2013

Tutkimustuloksesta tuotteeksi

Helsingin sanomat otti kantaa suomalaiseen tiedontuotantoon ja sen kaupallistamiseen todeten, että vaikka meikäläiseen innovaatiojärjestelmään käytetään paljon rahaa, sille saadaan huonosti vastinetta markkinoille kelpaavina uusina tuotteina.

Lehden johtopäätös ei suinkaan ole toimittajien ajatuksenjuoksussa syntynyttä, vaan sen takana on EU:n raportti Suomen talouden tilasta. Eikä tämä ajatus ole mitenkään uusi, vaan samaa ongelmaa on päivitelty niin kauan kuin itse muistan. Ainoastaan Nokian nousu katkaisi päivittelyn joksikin aikaa.

Haluaisin kommentoida komission raportin ja Helsingin sanomien väitettä muutamalla ajatuksella. Mutta sitä ennen haluaisin verifioida komission väitteen jollain yksinkertaisella tavalla, sillä onhan selvää, ettei alle promillea maailman väestöstä edustavalta kansalta voi odottaa päivittäin maailman valloittavia uusia tuotteita.

Olettaen, että innovaatiot luovat vaurautta, voisi bruttokansantuote (bkt) toimia hyvänä mittarina.

Suomen bkt on maailman valtioiden joukossa noin 35. suurin. Väkilukuun suhteutettuna olemme noin 20. tilalla. Sinänsä siis ihan hyvä saavutus, mutta toisaalta auttamatta Ruotsin, Tanskan ja Norjan perässä. Tässä valossa on siis uskottava, että suomalaisessa innovaatiojärjestelmässä on parantamisen varaa.

* * *

Verifioituani väitteen siirryn pohtimaan ongelman syitä.

Ensin totean, että Suomessa innovaatioiden käytäntöön siirtymisen pullonkaula on jo ajat sitten määritetty yliopistojen/tutkimuslaitosten ja yritysten rajapintaan. Toisin sanoen tutkijat eivät osaa myydä ideoitaan kaupalliselle sektorille tai vaihtoehtoisesti yritykset eivät osaa hyödyntää tutkijoiden uusia innovaatioita.

Tutkijat saavat omissa organisaatioissaan ja juhlapuheissa kuulla tästä yhä useammin, mutta voin vakuuttaa, ettei vika ole ainoastaan tutkijoissa. Kaikki tuntemani tutkijat ovat tehneet parhaansa lupaavimpien tutkimustulosten kaupallistamiseksi. Niin myös minä itse. Ongelmana näyttää vain olevan kommunikaation vaikeus tutkimusmaailman ja yrityselämän välillä. Tähän löydän ainakin neljä syytä.

Ensinnäkin. Ollakseen nykymaailmassa hyvä tutkija, on perehdyttävä tutkimusaiheeseen ja itse tutkimukseen täysipainoisesti. Se tarkoittaa, ettei tutkijalla yleensä ole aikaa hankkia osaamista eikä kokemusta siitä, miten tutkimustulokset myydään soveltajalle.

Toiseksi. Huolimatta runsaasta tohtorikoulutuksesta on yrityselämä jostain syystä rekrytoinut varsin säästeliäästi tutkijankoulutuksen saaneita työntekijöitä. Tämän seurauksena yksityisen sektorin toimijoilla ei useinkaan ole edellytyksiä arvioida ja ymmärtää uusien tutkimustulosten merkitystä. 

Kolmanneksi. Yrityselämä on muuttunut aiempaa raadollisemmaksi. Suullisiin sopimuksiin ei voi luottaa, eikä aina edes kirjallisiin. Kun tällaisessa maailmassa elävä yritysjohtaja tapaa hänen näkökulmastaan oudosti puhuvan tutkijan, saattaa hyvinkin herätä epäilys innovaatiotaan esittelevän tutkijan rehellisyydestä.

Neljänneksi. Tilannetta pahentaa vielä tutkijoille tyypillinen varovaisuus tutkimustulosten kertomisessa. Tieteellinen tietohan on aina epävarmaa - seikka, jonka esilletuonti on tapana tutkijoiden keskuudessa mutta ei varmasti käytettyjen autojen kaupassa eikä ehkä muussakaan yritystoiminnassa.

* * *

Edelle kirjoittamani valossa ehdotan seuraavia yksinkertaisia toimenpiteitä.

Yksi. Tohtorien palkkaaminen yrityselämän palvelukseen. Tutkijankoulutus tarkoittaa ihmisen opettamista ymmärtämään erilaisia asioita ja asiayhteyksiä - siten tohtori ei suinkaan ole pilaantunut väitöskirjaa tehdessään, vaan omaa sellaista osaamista, joka on helposti hyödynnettävissä myös yrityselämässä.

Kaksi. Yritysten ja tutkijoiden hakeutumista entistä enemmän yhteistyöhön myös muussa kuin tuotekehityksen tyyppisessä tutkimuksessa. Tällainen yhteistyö ei välttämättä maksa paljon, mutta helpottaa merkittäväsi molemminpuolista kommunikaatiota siinä vaiheessa kun tutkimus tuottaa aidosti hyödynnettäviä ideoita.

Kolme. Tutkijoiden pitäisi rohkaistua käyttämään tutkimusmaailman ulkopuolella kieltä, jossa ei joka vaiheessa varmistettaisi uuteen tietoon liittyvien epävarmuuksien korostamista.

Neljä. Tutkijat olkoon myymättä jo etukäteen älyttömiä mutta asiantuntemattoman korvaan hyvältä kuulostavia ideoita tutkimusyhteistyöstä kiinnostuneille yritykselle. Tällä tavoin meidät tutkijat todetaan samanlaisiksi epärehellisiksi toimijoiksi kuin yhteistyökumppaniaan pettävät epärehelliset liikemiehet. Samalla kynnys tutkimustulosten kaupallistamiseen nousee myös niille keksinnöille, jotka toimivat oikeasti.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Biohit - Suomen seuraava menestystarina?
Sodassa, rakkaudessa ja tiedonvälityksessä kaikki on sallittua
Innovaatioita 2020-luvun tarpeisiin?


 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos ajatuksen lukemisesta

Tervetuloa uudelleen!