Jäätyvää energiantuotantoa

Yle kertoi syyn tämänhetkisiin korkeisiin sähkön hintoihin. Se on tuulimyllyjen jäätyminen, minkä seurauksena ne eivät tuota sähköä odotetulla tavalla juuri nyt, kun sitä tarvittaisiin. 

Ongelma on akuutti, sillä tänään pörssisähkön  korkein varttituntihinta on 43,17 senttiä kilowattitunnilta. Ongelma on myös fataali, sillä se syntyy juuri sellaisina hetkinä, jolloin kotitalouksien sähköntarve on korkeimmillaan - johtuen tietenkin monien talojen sähkölämmityksestä.

Myllyjen jäätyminen lienee myös esimerkki siitä, kuinka vihreään energiasiirtymään lähdettiin maassamme ilman riittävää ymmärrystä. Tai – mikäli jäätyminen oli tiedossa – uhmaten tosiasioita, mikä on inhimillisen typeryyden ehdottomasti järjettömin muoto.

* * *

Tässä tilanteessa me nyt joka tapauksessa olemme ja on sähköyhtiöiden ja viime kädessä valtion tehtävä huolehtia siitä, ettei nyt nähty tilanne muutu käytännöksi sitten kun maamme sähköntuotannosta vielä nykyistäkin suurempi osa tuotetaan tuulimyllyillä. Vaihtoehtoja toki on useita.

Tuulimyllyllä tuotetun energian osuutta koko sähköntuotannosta voitaisiin rajoittaa esimerkiksi lainsäädännöllä. Tämä pienentäisi säistä riippuvan sähköntuotannon osuutta koko energiantuotannosta ja pakottaisi yhtiöitä etsimään vaihtoehtoisia – tuotantovarmempia – tapoja tuottaa sähköä. 

Vaihtoehtoisesti tuulimyllyihin voitaisiin vaatia rakennettavaksi jäätymistä estävät rakenteet tai toimintatavat. Se vähentäisi tuulimyllyillä tuotetun energian taloudellista kannattavuutta ja ohjaisi sähköntuotantoa varmempiin tuotantotapoihin, jotka eivät ehkä edistäisi yhtä paljon vihreää siirtymää kuin tuulienergia. 

Molemmat edellä esittämäni vaihtoehdot tarkottaisivat kuluttajalle mitä todennäköisimmin vuoden keskimääräisen sähkönhinnan nousua, mutta samalla parantaisivat sähköntuotannon ennakoitavuutta ja sen riittävyyttä kaikissa sääoloissa. Siksi meidän suomalaisten ja koko yhteiskuntamme on päätettävä, kumpaa haluamme energiantuotannoltamme: varmuutta vai halpaa keskihintaa. 

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Historiallinen hetki Suomen vihreässä siirtymässä
Muutama kommentti Teemu Keskisarjan listaan
Mika Anttonen ja vihreä siirtymä

Helle, siitä suomalaiset tykkää

Minua on ihmetyttänyt, ettei tämän kesän aikana ole vielä puhuttu juurikaan poikkeavista säistä. Onhan siitä kuitenkin jo aikaa, kun ensimmäisen hellepäivän ilmaantumiseen kului viimeksi näin kauan. 

Valitettavasti Ilmatieteen laitoksen nettisivuilta ei löydy tietoa siitä, koska on viimeksi mennyt näin pitkään, ennen kuin vuoden ensimmäinen helle sattui Suomessa. Sieltä kuitenkin ilmenee, että tämä päivämäärä on mennyt kesäkuulle viimeksi vuonna 2020, mutta silloin helteitä riitti peräti 21 päivänä, eli ensimmäisen hellelukeman on pitänyt sattua aiemmin kuin tänä vuonna - viimeistään 10. päivänä. 

Seuraava vuosi, jolloin helteitä ei ollut ennen kuin kesäkuussa oli vuonna 2015, jolloin niitä oli kaikkiaankin vain kolme. Tuolloin ensimmäinen hellepäivä oli - Forecan mukaan - vasta kesäkuun 29. päivänä. Uskotaan nyt, vaikka se onkin ristiriidassa Ilmatieteen laitoksen kolmen päivän tiedon kanssa, koska kesäkuussa on vain 30 päivää, eikä kahteen sovi kolmea. 

Näin ollen helteet saapuvat - mikäli tämän hetken ennusteet pitävät - tänä vuonna myöhemmin kuin kertaakaan vuoden 2015 jälkeen. Luulisi tällaisesta jo jonkinlaista juttua irtoavan.

Syitä tähän hiljaisuuteen voi itse kukin tietenkin miettiä mielessään. Ja pohdiskella sitä, että jos nyt olisi lämpimin kevät kymmeneen vuoteen, niin kiinnostaisiko myös se lehdistöämme ja sitä ruokkivia asiantuntijoilta yhtä vähän.

Niitä odotellessa voi itse kukin ottaa ja kuunnella takavuosien hellehittiä. Muistan kuulleeni sen ensimmäistä kertaa auton ratissa ja silloin liikenneturvallisuus epäilemättä kärsi.

Päivän aiempi blogimerkintä:
Joukossa tyhmyys tiivistyy

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kuumat paikat pohjoisessa
Suometsäprofessori Annamari Laurén: Suomelle miljardilaskua ennakoiva malli on huonosti tehtyä tutkimusta
Kun jäät lähtivät järvistä jo helmikuussa ja teinit joutuivat töihin

Peltojen vettämisellä on seurauksensa

Euroopan unionin ennallistamisasetuksen seurauksena on osa suomalaisista turvepelloista vetettävä. Se tarkoittaa joko niiden viljelykäytön lopettamista kokonaan tai peltojen muuttamista kosteikkoviljelyyn. Tämän seurauksena erityisesti pohjanmaalaisten peltojen määrä laskee ja suomalaisen ruuan määrä vähenee nykyisestä. 

Samalla pohjalaisten maanviljelijöiden talouden selkäranka on vaarassa murtua ja jopa peltolakeuksistaan tunnettu kansallismaisema kadota. Samalla suomalaisen ruuan huoltovarmuus heikkenee, koska kivennäis- ja turvemaiden peltojen altistuminen kadolle tapahtuu yleensä eri vuosina. 

Voidaan siis hyvin kysyä, että onko tämä kestävää kehitystä vai hulvatonta riskinottoa suomalaisten ruokaturvallisuudella. Sitä taas kannattaa arvioida ruokaomavaraisuutta tarkastelemalla.

* * *

Vuonna 2020 Suomessa tuotettiin kananmunia yksitoista, sianlihaa seitsemän, leipäviljaa viisi ja maitotuotteita kaksi prosenttia enemmän kuin käytettiin. Näiden osalta muutaman prosentin poistaminen pelloista ei siis aiheuttaisi riippuvuutta viennistä. 

Sen sijaan siipikarjan, kurkun, juuresten, naudanlihan, herukoiden, tomaatin, sokerin, vademien ja omenoiden suhteen olemme jo valmiiksi tuonnin varassa. Sitä enemmän, mitä alemmas listalla mennään. 

Näiden tuotteiden osalta omavaraisuuden puute siis syvenisi entisestään ennallistamistoimien seurauksena. Sen seurauksena saisimme - etenkin kivennäismaiden - katovuosina käyttää entistä enemmän rahaa ruuan tuomiseen ulkomailta, mikä luonnollisesti heikentäisi Suomen vaihtotasetta entisestään. 

* * *

Sallittakoon lopuksi pari pientä historiallista anekdoottia, jotka valaisevat edellä käsittelemään ruuan omavaraisuuden puuttumisen ongelmaa. 

Vuoden 1868 tammikuussa Suomessa kuoli nälkään 8 000, helmikuussa 9 400, maaliskuussa 14 500, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Kaikkiaan niin sanottuina suurina nälkävuosina ruuan puutteeseen kuoli peräti 150 000 suomalaista.

Tämä oli seurausta useita vuosia jatkuneista epätavallisista sääoloista, joiden seurauksena suuri osa viljasadosta menetettiin vuosi toisensa jälkeen. Lisäksi tilannetta pahensi Suomen senaatin kyvyttömyys toimia riittävän määrätietoisesti ja ripeästi ruuan saamiseksi maahan.

Nälkävuosien jälkeen Suomen maataloutta monipuolistettiin erityisesti karjatalouden suuntaan ja lisäksi parannettiin liikenneyhteyksiä. Näin toivottiin voitavan vähentää katovuosien ikäviä seurauksia sekä valtakunnallisesti että paikallisesti.

Näistä toimista huolimatta Suomi joutui uudelleen ruokapulaan jatkosodan vuosina 1942 ja 1943, mistä sen pelasti vain saksalaisten tarjoama ruoka-apu. Kääntöpuolena sille oli kuitenkin pakkositoutuminen Saksaan vielä kauan senkin jälkeen, kun Hitlerin tiedettiin häviävän sodan ja Suomessa ymmärrettiin, että uppoavasta laivasta olisi päästävä pois. 

Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista - osin ruokaturvan takia - joten tällä asialla oli historian kulkua määräävä merkitys viimeisen kerran vielä juuri ennen sodan päättymistä vuonna 1944, jolloin vilja-apu muodosti yhden keskeisen osan Ryti-Ribbentrop-sopimusta. Onni onnettomuudessa oli, että saatu apu mahdollisti puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämisen Tali-Ihantalassa ja Viipurinlahdella sekä suoranaisen rökelevoiton Ilomantsissa.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Ruokakriisi, joukkoampuminen ja retoriikkaa
Kasvisruuan pakkosyötöstä on pelkkää haittaa koululaisille
Poliitikkojen tärkeimmät tehtävät vihreässä siirtymässä ovat yksityisistä ihmisistä huolehtiminen ja teollisuuden toimintaedellytysten takaaminen