Taustalla on valtiosihteeri Hetemäen äskeinen ulostulo, jonka mukaan hallituksen esittämä kolmen miljardin säästöt johtaisivat suureen riskiin talouden pysähtymisestä, ellei niitä jaettaisi yli ensi eduskuntavaalien. Siten myös seuraavan hallituksen tulisi jatkaa nykyhallituksen viitoittamalla linjalla.
Sekä Timo Soini että keskustalaiset ovat suhtautuneet Kataisen ulostuloon varsin varovaisesti. Kumpikaan tuskin haluaa riskeerata häämöttävää vaalivoittoaan tekemällä mitään sellaista, josta kansa rankaisee. Toisaalta Suomessa lienee suuri ymmärrys nykyisen tilanteen kestämättömyydestä, joten kieltäytyminenkään ei oikein tule kyseeseen.
* * *
Itse näen tilanteen useimpien muiden suomalaisten tavoin vaikeaksi. Julkisen talouden tasapainottaminen voi tapahtua joko tuloja lisäämällä tai menoja karsimalla. Molemmilla keinoilla on kuitenkin ongelmansa.
Ennen maailmassa Suomen talouteen liittyvät ongelmat laukaistiin poikkeuksetta markan devalvaatiolla, eli valuutan ulkoisen arvon laskemisella. Silloin kaikkien ostovoima pieneni, mutta samoin tekivät yritysten palkkakustanukset. Tämän seurauksena vientiteollisuuden kilpailukyky palasi yhdessä yössä, jolloin talouden rattaat lähtivät liikkeelle teollisuuden alkaessa jauhaa rahaa.
Tänä päivänä devalvaatio ei ole kansallisessa keinovalikoimassa, koska olemme siirtyneet eurooppalaiseen yhteisvaluuttaan euroon. Siitä huolimatta devalvaatio lienee ollut myös kristillisdemokraattien Sauli Ahvenjärven mielessä, kun hän ehdotti viiden prosentin yleistä palkanalennusta.
Tällä toimenpiteellä saavutettaisiin kutakuinkin sama kuin devalvaatiolla. Ahvenjärven ehdotusta on kritisoitu esimerkiksi täällä, mutta kritiikkiä voi pitää kovin köykäisenä sillä historia on osoittanut develvaation toimivuuden Suomen talouden kilpailukyvyn palauttajana.
Ongelmaksi palkanalennusten suhteen muodostuu taloudellisten faktojen sijasta ennen kaikkea demokraattinen päätöksentekoprosessi, sillä poliitikot pelkäävät äänestäjien reaktiota suoraan palkkoihin kohdistuvasta alennuksesta.
Devalvaatio oli aikanaan psykologisesti helpompi, sillä se ei kohdistunut suoraan palkkoihin vaan yleisesti rahan arvoon. Lisäksi palkanalennus olisi suora varainsiirto palkansaajilta yrittäjille ja yrityksille, mikä ärsyttänee monia. Toki myös devalvaatiolla oli sama vaikutus, mutta epäsuoremmin.
Toinen vaihtoehto ratkoa valtiontalouden ongelmia olisi verotuksen kiristäminen. Sen avulla julkinen sektori saisi lisää tuloja, mutta samalla ihmisten innokkuus töiden tekemiseen ja tilaisuuden sattuessa veronkiertoon kasvaisi. Lisäksi tämän vaihtoehdon houkuttelevuutta vähentää se, että Suomen verotus on jo nyt pienimpiä palkkoja lukuun ottamatta kansainvälisesti tiukkaa.
Verotusta kiristämällä palkannauttijoiden ostovoima laskisi, mutta sitä kompensoisi sosiaaliturvan nauttijoiden ostovoiman kasvaminen. Yrittäjyyden suhteellinen houkuttelevuus nousisi, mikäli yritys- ja arvonlisäverotus pidettäisiin korotusten yhteydessä ennallaan. Develvaation kaltaista jättivaikutusta yrittäjyyteen saati vientisektoriin näillä toimilla tuskin kuitenkaan olisi.
Kolmas mahdollisuus julkisen talouden tasapainottamiseen olisi julkisten menojen leikkaaminen. Tämä on ongelmallista, sillä jokaisella verovaroin luodulla toiminnalla on hyötyjänsä ja siis myös äänekkäät kannattajansa. Siten verovaroin maksettavien etujen karsiminen on demokratiassa ongelmallista, sillä äänekkäimmät luovat yleistä ilmapiiriä ja sen seurauksena vaikuttavat poliitikkojen pelkoihin vaalien osalta.
Menojen karsimisen osalta palautan lukijani mieleen mitä olen aiemmin todennut julkisen sektorin tehtävistä. Tärkeitä niistä on neljä: 1) väkivaltamonompolin ylläpitäminen, 2) tutkimuksen ja koulutuksen edistäminen, 3) (perus)terveydenhuollosta huolehtiminen ja 4) sellaisesta turvaverkosta huolehtiminen, joka antaa riittävän turvan mutta ei passivoi työntekoa. Lisäksi julkisista varoista kannattaa ylläpitää eräitä muita vähemmän tärkeitä toimintoja, joista voidaan osoittaa taloudellista hyötyä.
Nykyisessä vaikeassa taloustilanteessa voitaisiin näin haluttaessa siis hakea uutta tasapainoa lopettamalla vaikka kaikki muut julkiset palvelut ja kuluerät kuin edellä mainitut. Ellei se riitä, voitaisiin lisäksi käydä läpi myös kaikki edellä kuvatut tärkeät tehtävät siltä varalta, että jollain niistä olisi löysää.
Ihmekeinoja ei siis ole. Ei myöskään keinoja, joista kaikki olisivat yksimielisiä. Mutta edelle kirjoittamistani aineksista nyt joka tapauksessa olisi rakennettava se yhdistelmä, jolla Suomen talous saadaan tasapainoon. Muuten riskinä on, että Suomessa joudutaan vielä nykyistäkin vaikeampaan tilanteeseen.
Toivotan siis hallitukselle ja oppositiolle viisautta niiden käydessä yhdessä hakemaan ratkaisuja koko kansakunnan tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeässä palaverissaan. Keinoja on riittävästi, joten nyt tarvitaan vain poliittista tahtoa, rohkeutta ja ymmärrystä.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Auttaisiko monikulttuurinen rikkaus Suomen nykyisessä taloustilanteessa?
Ammattisotilas, kestävyysvaje ja tulevaisuuden haasteet
Suomeen 6,54 miljardin euron investoinnit - Katainen katsoo Etelä-Eurooppaan
Tekstit
