Tunnettu koripallohenkilö Aleksi Valavuori meni twitteriin ja vitsaili mauttomasti - ainakin oman kertomansa mukaan. Seurauksena oli siirtäminen pois työtehtävistä.
Espoo Unitedin päätös on ymmärrettävä. Samalla se kertoo siitä, kuinka hairahdukset sosiaalisessa mediassa saattavat kasvaa järistyksiksi, jotka vaikuttavat syvällisesti merkittävienkin henkilöiden asemaan.
Tapauksella ei sinänsä ole itselleni sen kummempaa merkitystä. Paitsi että se vahvistaa haluani säilyttää tämä blogi anonyyminä.
Ei siksi että kirjoittaisin tänne sellaista, jota en voisi kertoa kenelle tahansa kahdenkeskisessä keskustelussa. Vaan siksi, etten halua ottaa riskiä siitä, että jotain kirjoittamaani tekstinpätkää tulkitaan toisin kuin olen sen tarkoittanut - ja sen seurauksen joudun sakinhivutuksen kohteeksi tai menetän jopa työpaikkani.
Valavuorihan twiittasi eteenpäin sinänsä mauttoman tekstin, jossa väitettiin varsin erikoisin sanakääntein Lidlin taannoisen mainoskampanjan aiheuttaneen jonkun kukkahattutädin raivostumisen. Lisäksi hän oli - oman väittämänsä mukaan - harrastanut vitsailua syrjivillä kriteereillä, joita hänen (nyt entinen) työnantajansa muka käyttää henkilökuntaa rekrytoidessaan.
Tapaus tuo mieleen Yhdysvaltain republikaanisen presidenttiehdokkaan taannoiset - oman kertomansa mukaan - pukukoppipuheet. Mikä totuus sitten lieneekään, on selvää että ne karkottivat ehdokkaan takaa suuren joukon ihmisiä ja luultavasti varmistivat demokraattiehdokkaan voiton itse vaaleissa.
Käytännössä kyseessä on poliittisesti korrektin ja vanhanaikaisen äijäkulttuurin yhteentörmäyksestä, jossa jälkimmäinen joko katoaa tai siirtyy vähitellen pelkästään suullisen viestinnän maailmaan. Siis sinne, mistä ei jää jäljelle todistusaineistoa ellei joku kukkahattu sitten äänitä ja julkaise puheita.
Maan alle painuminen näyttää olevan yhä useamman keskustelunaiheen kohtalona. Niin kauan kuin kyseessä on selvästi ihmisten enemmistön näkemyksistä kyseessä ei ole "kuin" sananvapauden rajoittaminen.
Jos jonain päivänä poliittisesti epäkorrekteiksi - ja sanktioitaviksi - muuttuvat sellaisetkin puheet, joilla on enemmistön kannatus olemme astuneet sellaiseen maailmaan, jossa tässä puheena olevia asioita kuvataan sanalla sensuuri ja valtiojärjestystä sanalla diktatuuri.
Tämä toi mieleeni erään kiinalaisen kollegani puheet siitä, että Itä-Aasian suurvallassa voi puhua vapaasti politiikkaa ja haukkua maan poliittisen johdon pataluhaksi ilman pelkoa jälkiseuraamuksista. Sen sijaan kommunistien arvostelu lehdistössä tai sosiaalisessa mediassa on vaarallista. Niinpä maassa keskustellaan politiikasta erittäin paljon, vaikka kirjoitetun tekstin perusteella sitä ei voi päätellä.
En myöskään voi olla lisäämättä sitä, että nuoruuteni kekkoslovakiassa Neuvostoliiton kurja todellisuus oli kyllä hyvin tunnettua, vaikka siitä ei saanutkaan kirjoittaa julkisuudessa. Samoin Kekkosen politiikkaa arvosteltiin yleisesti - toki lähinnä sisäpolitiikkaa, koska ulkopolitiikan suhteen ei enää 1970-luvulla ollut juurikaan erimielisyyttä.
Trumpin, Kiinan ja suomettuneisuuden ajan esimerkkien valossa Valavuoren tapaus on merkille pantava. joskaan ei sinänsä kovin paheksuttava - yksittäinen jalkapalloseurahan saa sanktioida henkilöstönsä julkiset puheet kuten haluaa. Tällä kertaa Espoo United toimi vapauttamalla yleisjohtajansa tehtävistään.
Olisi kuitenkin ehkä syytä käydä kansallista keskustelua poliittisesti epäkorrektien puheiden tosiasiallisen sanktioinnin merkityksestä suomalaisen yhteiskunnan kehitykselle pitkällä aikavälillä. Onko lopputulos todella sitä mitä halutaan?
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Joukkoraiskaus laivalla ja muita mysteereitä
Pelokkaiden ihmisten rotankolosta
Aleksi Valavuori - ristiretkellä suomalaisen huippu-urheilun tuhoamiseksi?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksi Valavuori. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksi Valavuori. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. lokakuuta 2016
torstai 7. maaliskuuta 2013
Aleksi Valavuori - ristiretkellä suomalaisen huippu-urheilun tuhoamiseksi?
Urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuori antoi suomalaisesta urheilusta ja urheilujärjestelmästä ärhäköitä kommentteja YLE:n eilisessä uutisessa. Koska mies on suorasanainen ja ehkä provosoivakin, lienee paikallaan tarkastella hänen sanomisiaan hiukan analyyttisemmin.
Ihan ensiksi on helppo yhtyä Valavuoren kommentteihin suomalaisen urheiluelämän johtajista; heidän toimintansa ei viime vuosien tulosten valossa ole missään tapauksessa ajan tasalla. Eri asia sitten on, auttaisiko Valavuoren ehdottama urheilun tukirahojen sijoittaminen urheilujohtajien elintason nostamiseen asiaan.
Ehkä, ehkä ei. Riippuu siitä, pystyisivätkö isolla rahalla palkatut johtajat tuomaan rahoille vastinetta siten, että urheilijan harjoitus- ja kilpailuolosuhteet paranevat nykyisestä. Vai houkuttelisivatko isot palkat urheilun piiriin sittenkin vain omia etujaan tavoittelevia liukasliikkeisiä liikemiehiä, jotka rakentaisivat ihan oman hyvä veli kerhonsa?
Samoin on helppo yhtyä Valavuoren kritiikkiin veikkausvarojen jakamisen suhteen. Koko veikkaustoimintahan syntyi aikanaan urheilun rahoittamiseksi. Siitä syystä on väärin, etteivät urheilijat voi nauttia oman innovaationsa hedelmistä, vaan rahanjakoon osallistuvat myös muut yhteiskunnan toiminnot.
Sitä paitsi, näin professorina on pakko tässä yhteydessä todeta, että on kerrassaan käsittämätöntä, että suomalainen perustutkimus on ihmisten pelinhimon varassa. Näin siitä huolimatta, että juuri perustutkimuksen varassa on suomalaisten hyvinvoinnin pitkäaikainen tulevaisuus maailmassa, jossa tieto ja osaaminen ovat yhä tärkeämpi menestystekijä.
Palatakseni Valavuoren kommentteihin, olen hiukan hämmästynyt hänen kommenttiinsa veikkaustoiminnan avaamiseksi. On totta, että ihmiset veikkaavat ulkomailla, mutta toisaalta on niinkin, että Veikkaus kerää edelleen melkoisen rahapotin: vuoden 2012 tulos oli noin puoli miljardia, vaikka putosikin aiemmasta. Neljännes tästä on pitkälle yli sata miljoonaa euroa urheilulle.
Tässä suhteessa olisikin mielenkiintoista tietää, mihin Valavuori perustaa käsityksensä, että avoin veikkausjärjestelmä tuottaisi Suomeen ja etenkin urheilujärjestöille paremman tuoton. Ilman perusteita Valavuoren kommentti herättää lähinnä epäilyksen siitä, että hänen lausuntonsa taustalla olisi pyrkimys hyötyä henkilökohtaisesti veikkaustoiminnan avaamisesta kansainväliselle kilpailulle.
Valavuoren omituisin, ja suomalaisen urheilumenestyksen kannalta kummallisin kommentti liittyy kuitenkin yksilölajeihin. Niitä hän pitää kuolevana luonnonvarana ja pitää kummallisena, että ne saavat edelleen enemmän rahaa kuin joukkuelajit.
En jaksanut selvittää pitääkö Valavuoren näkemys Veikkauksen rahanjaosta yksilö- ja joukkueurheilun välillä paikkansa, mutta jos puhutaan huippu-urheilusta, on selvää, ettei suomalaisilla joukkuelajeilla ole kymmenen seuraavan vuoden aikana mitään mahdollisuuksia kansainväliseen menestykseen jääkiekkoa, vain kahdessa maassa tosissaan harrastettavaa salibandya ja ehkä lentopalloa lukuunottamatta.
Yhtä selvää on, ettei viisimiljoonaisen pohjoisessa elävän kansan jalkapallo nouse koskaan maailman huipulle, eikä sitä luultavasti tule tekemään Valavuoren oma leipäpuu koripallokaan.
Tällä perusteella esitänkin täysin päinvastaista kuin Valavuori. Huippu-urheilun tukirahat olisi kokonaisuudessaan siirrettävä yksilölajien ja jääkiekon tukemiseen. Vain tällä tavoin toimien voimme veroa maksavina penkkiurheilijoina toivoa saavamme rahoillemme vastinetta arvokisamitalien muodossa. Niistä ja vain niistä on huippu-urheilussa lopulta kyse.
Myös lento- tai koripallo voitaisiin ajan myötä ottaa mukaan huippu-urheilun rahanjakoon, mutta vain mikäli maajoukkueen edesottamukset ovat sellaisia, että arvokisamenestystä voidaan realistisesti odottaa. Ja salibandy, mikäli lajista kehittyy todellista huippu-urheilua jossa loppuottelussa ovat joskus vastakkain muutkin kuin suomalaiset ja ruotsalaiset - eivätkä suomalaiset putoa samalla kelkasta.
Lasten liikuttaminen on sitten eri asia. Mutta siinäkin on huomioitava, että jokainen liikunnallisesti lahjakas yksilölajin sijaan jalkapalloileva tai koripalloileva (saati pesäpalloileva) nuori on pois siitä materiaalista, josta tulevaisuuden olympiasankarit tai MM-kilpailujen menestyjät nousevat.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kaikuja 1930-luvulta
Urheilun syöpäpesäkkeet
Huippu-urheilurahoista 1,8 miljoonaa kankkulan kaivoon?
Ihan ensiksi on helppo yhtyä Valavuoren kommentteihin suomalaisen urheiluelämän johtajista; heidän toimintansa ei viime vuosien tulosten valossa ole missään tapauksessa ajan tasalla. Eri asia sitten on, auttaisiko Valavuoren ehdottama urheilun tukirahojen sijoittaminen urheilujohtajien elintason nostamiseen asiaan.
Ehkä, ehkä ei. Riippuu siitä, pystyisivätkö isolla rahalla palkatut johtajat tuomaan rahoille vastinetta siten, että urheilijan harjoitus- ja kilpailuolosuhteet paranevat nykyisestä. Vai houkuttelisivatko isot palkat urheilun piiriin sittenkin vain omia etujaan tavoittelevia liukasliikkeisiä liikemiehiä, jotka rakentaisivat ihan oman hyvä veli kerhonsa?
Samoin on helppo yhtyä Valavuoren kritiikkiin veikkausvarojen jakamisen suhteen. Koko veikkaustoimintahan syntyi aikanaan urheilun rahoittamiseksi. Siitä syystä on väärin, etteivät urheilijat voi nauttia oman innovaationsa hedelmistä, vaan rahanjakoon osallistuvat myös muut yhteiskunnan toiminnot.
Sitä paitsi, näin professorina on pakko tässä yhteydessä todeta, että on kerrassaan käsittämätöntä, että suomalainen perustutkimus on ihmisten pelinhimon varassa. Näin siitä huolimatta, että juuri perustutkimuksen varassa on suomalaisten hyvinvoinnin pitkäaikainen tulevaisuus maailmassa, jossa tieto ja osaaminen ovat yhä tärkeämpi menestystekijä.
Palatakseni Valavuoren kommentteihin, olen hiukan hämmästynyt hänen kommenttiinsa veikkaustoiminnan avaamiseksi. On totta, että ihmiset veikkaavat ulkomailla, mutta toisaalta on niinkin, että Veikkaus kerää edelleen melkoisen rahapotin: vuoden 2012 tulos oli noin puoli miljardia, vaikka putosikin aiemmasta. Neljännes tästä on pitkälle yli sata miljoonaa euroa urheilulle.
Tässä suhteessa olisikin mielenkiintoista tietää, mihin Valavuori perustaa käsityksensä, että avoin veikkausjärjestelmä tuottaisi Suomeen ja etenkin urheilujärjestöille paremman tuoton. Ilman perusteita Valavuoren kommentti herättää lähinnä epäilyksen siitä, että hänen lausuntonsa taustalla olisi pyrkimys hyötyä henkilökohtaisesti veikkaustoiminnan avaamisesta kansainväliselle kilpailulle.
Valavuoren omituisin, ja suomalaisen urheilumenestyksen kannalta kummallisin kommentti liittyy kuitenkin yksilölajeihin. Niitä hän pitää kuolevana luonnonvarana ja pitää kummallisena, että ne saavat edelleen enemmän rahaa kuin joukkuelajit.
En jaksanut selvittää pitääkö Valavuoren näkemys Veikkauksen rahanjaosta yksilö- ja joukkueurheilun välillä paikkansa, mutta jos puhutaan huippu-urheilusta, on selvää, ettei suomalaisilla joukkuelajeilla ole kymmenen seuraavan vuoden aikana mitään mahdollisuuksia kansainväliseen menestykseen jääkiekkoa, vain kahdessa maassa tosissaan harrastettavaa salibandya ja ehkä lentopalloa lukuunottamatta.
Yhtä selvää on, ettei viisimiljoonaisen pohjoisessa elävän kansan jalkapallo nouse koskaan maailman huipulle, eikä sitä luultavasti tule tekemään Valavuoren oma leipäpuu koripallokaan.
Tällä perusteella esitänkin täysin päinvastaista kuin Valavuori. Huippu-urheilun tukirahat olisi kokonaisuudessaan siirrettävä yksilölajien ja jääkiekon tukemiseen. Vain tällä tavoin toimien voimme veroa maksavina penkkiurheilijoina toivoa saavamme rahoillemme vastinetta arvokisamitalien muodossa. Niistä ja vain niistä on huippu-urheilussa lopulta kyse.
Myös lento- tai koripallo voitaisiin ajan myötä ottaa mukaan huippu-urheilun rahanjakoon, mutta vain mikäli maajoukkueen edesottamukset ovat sellaisia, että arvokisamenestystä voidaan realistisesti odottaa. Ja salibandy, mikäli lajista kehittyy todellista huippu-urheilua jossa loppuottelussa ovat joskus vastakkain muutkin kuin suomalaiset ja ruotsalaiset - eivätkä suomalaiset putoa samalla kelkasta.
Lasten liikuttaminen on sitten eri asia. Mutta siinäkin on huomioitava, että jokainen liikunnallisesti lahjakas yksilölajin sijaan jalkapalloileva tai koripalloileva (saati pesäpalloileva) nuori on pois siitä materiaalista, josta tulevaisuuden olympiasankarit tai MM-kilpailujen menestyjät nousevat.
Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kaikuja 1930-luvulta
Urheilun syöpäpesäkkeet
Huippu-urheilurahoista 1,8 miljoonaa kankkulan kaivoon?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
